Euroopan omistaja

Presidentinvaalit

2012-01-08T07:55:00.000-08:00

Politiikka on viime vuosina lähinnä ärsyttänyt minua. Politiikka on ollut Facebook-kavereiden yksisilmäisiä lausuntoja omaa kandidaattien jalustalla nostaen ja muita kandidaatteja heti ensimmäisestä väärästä sanasta pilkaten. Tämän lisäksi politiikka on pitkälti ollut EU-kriisissä aivan väärillä teillä kulkemista ja turhiin kysymyksiin tarttumista. Liian usein politiikka on vain omien äänestäjien etujen ajamista.

Mutta silloin tällöin politiikassa tulee esille joku lausunto, näkemys tai peräti arvo, joka herättää ajatuksia. Olimme ystävieni kanssa viettämässä perinteistä mökkiviikonloppua. Naisten lomassa puheet kääntyivät jätkäporukalla myös politiikkaan. Taisipa aika moni ehdokaskin löytää potentiaalisen äänestäjän meistä - ainakin vielä tässä vaiheessa.

En ole henkilökohtaisesti vielä päättänyt, ketä äänestän. Tietyt ehdokkaat voisivat olla jopa poliittiselta agendaltaan oikein mielekkäitä vaihtoehtoja, mutta samaan aikaan herää kysymys presidentin tehtävästä. Erinäisistä tehtävistä huolimatta tulimme viikonloppuna saunoessamme sellaiseen johtopäätökseen, että presidentti on arvojohtaja. Tykkäsin, kun ystävät perustelivat ehdokkaansa äänestämistä seuraavista: "Tämä ehdokas jakaa arvot kanssani."

Vaikken ole yleensäkään ottanut vahvasti poliittisesti kantaa mihinkään, niin tänään eteeni tuli uutinen, jonka myötä päätin tehdä poikkeuksen. Muutaman kerran olen halunnut käydä kommentoimassa Facebookissa johonkin hölmöön statukseen., mutten ole jaksanut lähteä siihen leikkiin. Nämä poliitikot kun eivät muutenkaan tapaa pyöriä kuvioissa, niin miksi heidän kanssaan siten huutelisi edes sosiaalisessa mediassa.

Arvostan ylipäänsä ihmisiä, jotka ymmärtävät erilaisia arvoja, maailmankatsomuksia ja valintoja. Pidän politiikoista, jotka eivät hyökkää muita puolueita tai äänestäjiä kohtaan vaan yrittävät löytää kaikille hyviä ratkaisuja. Vuoden 2007 eduskuntavaalien SAK:n vaalikampanja oli hyvä esimerkki siitä, kuinka käy kun lähtee syyllistämään toisia.

Presidenttiehdokas Pekka Haavisto sai tänään minut nostamaan hattuani. Hesarin oheinen juttu saattaa antaa nopealla vilkaisulla väärän kuvan asiasta, mutta jos jutun lukee tarkasti, niin huomaa tarkasti, mitä ehdokas oikeasti ajaa takaa. Haavisto sanoi, että eläinten oikeuksia ajaessa tulisi ensisijaisesti parantaa viranomaisvalvontaa. Haavisto myös mainitsi aktivisimin ongelmallisena, koska kyseessä on usein tunkeutuminen toisen pihapiirin naamioituneena.

Ei ole yllätys, että sikatiloista kysyttiin juuri Huittisissa, siellä on eniten sikatiloja koko Suomessa. Ja muutenkin paikkakunnalta löytyy paljon elintarviketeollisuutta. Kun lukee Haaviston kommenttia, niin huomaa, että hän pystyi antamaan rehellisen oman näkemyksen asiasta huolimatta monien äänestäjien, hänen puoluetoveriensa saati sitten huittislaisten ihmisten mielipiteistä. Tätä minä arvostan.

Palataan vielä itse lehtijutun sisältöön ja eläinten oikeuksiin. En halua väheksyä lainkaan eläinoikeusjärjestöjen työtä eläinten oikeuksien ajamisessa. Mutta Haaviston kommentissa ei ole kyse ehkä pelkästään eläinten oikeuksista vaan siitä mitä voidaan tehdä "keppihevosta" käyttäen. Ja eikö tilanne olisi ongelmallinen, jos eläinten oikeuksista joutuvat huolehtimaan vain aktivistit eivätkä viranomaiset. Millaisena auktoriteettina tilalliset näkevät nämä aktivistit? Pelote aktivistit varmasti ovat, mutta kaikesta huolimatta tilalliset harjoittavat laillista elinkeinoa.

Syy tehotuotantoon ei löydy tilallista. Se löytyy ensimmäisenä kuluttajista, me haluamme halpaa lihaa. Elämä on kallista Suomessa, joten ruuan tulee olla näennäisesti halpaa muuhun verrattuna. Mutta syy löytyy myös niistä tahoista, jotka ohjaavat meitä kuluttajia. Halutaanko meille tarjota muita vaihtoehtoja?

Ehdokas Haavisto ymmärsi mielestäni hyvin, ettei asiaa voida ratkaista pelkällä eläinoikeusjärjestöjen aktivismilla, vaikka se onkin sinänsä hyviä tuloksia tuottanut. Huvittavinta tässä kaikessa oli se, että omat jotkut kannattajat ehtivät kääntyä vastaan ja vastustajat nostivat tietty sian lihatiskille. Jotenkin minusta vain tuntuu siltä, että Haavistoa kiinnostavat nämä asiat enemmän Lipposta.

Tämä oli toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen huomio näistä vaaleista.

Reissussa

2011-12-11T11:30:00.000-08:00

Hirveä joulukuinen ilma, tappio futsal-pelissä, suu vuotaa verta, kipu iskee koko päähän. Pitää miettiä ja kuvitella jotain kivoja asioita.

Mietittiin Tomorrowlandia, mietittiin länsirannikkoa, mutta valittiin taas New York. Jotkut olivat menossa sinne kolmatta, toiset toista, yksi ensimmäistä kertaa. Toisaalta haluttiin jotain sopivan helppoa. Kaikilla oli takana kiireinen kevät eikä siihen oikein osunut jokapäiväinen säätäminen vuokra-auton kanssa ja monet eri majapaikat.

Kaikki tulivat tuttuun tapaan luokseni yöksi ennen matkaa. Tällä kertaa ei tarvinnut vaivata päätään vaihdolla tai Frankfurtiin jäävillä matkatavaroilla. Neljä ihmistä asunnossani oli paljon, mutta ei liikaa. Kai täällä joskus oli viisikin ihmistä nukkunut. Valmistimme hyvän illallisen, emmekä jostain syystä olleet vielä edes kovinkaan täpinöissä tulevasta.

Aamupäivällä otimme Kurvista bussin kohti kenttää. Kokonaisbudjetissa taksi ei olisi tuntunut missään, mutta muuten se olisi tuntunut jotenkin turhalta. Se oli taas niitä harvoja kertoja, kun käytin bussia Helsingissä, paikallisbussiin olin noussut vain kertaalleen. Bussissa oli hauska tarkastella ympärillä olevia ihmisiä. Väsyneitä ja odottavia kavereitaan, mahdollisia kanssamatkustajia ja kentällä töihin raahautuvia arkisen duunin puurtavia.

Olin jotenkin pitänyt aina lentokentistä. Helsinki-Vantaalla ymmärsin hyvin, miksi se oli ollut usein rankkauksissa parhaaasta päästä, vaikka sieltä puuttuivatkin Starbucks ja McDonald's. Ylihintaisen vesipullon ja tax-free-käynnin jälkeen kävin heittämässä vedet ja yllätyin taas iloisesti luontoaiheisesta wc:stä ja purojen solinasta, tässäkin Helsinki-Vantaa pieksi vaikkapa saksalaiset solmukohdat.

Koneessa mieleeni iski Mikko-Pekka Heikkisen kirjoitus aasialaisten tulevaisuuden ylivoimasta ja suomalaisesta lentohenkilökunnasta. En edes muistanut, milloin olisin viimeksi valinnut sinivalkoiset siivet. Tällä kertaa valinta oli taloudellisesti ja aikataulullisesti ylivoimainen, eikä palvelussakaan ollut moitteen sijaa. Mietin ihmisiä, jotka tapasivat aina vetää kunnon maistit lentokoneessa. Halusin olla kuin he, mutten pystynyt. Tyydyin pieneen punaviinipulloon ja kolajuomaa. Olin muuttunut jotenkin terveelliseksi matkasyöjäksi vaikka aina junissa ja asemilla haaveilin kaasuun pakatuista kolmioleivistä. Juomaksi otin yleensä kivennäisveden, mutta nyt sallin itselleni alkoholin ja limsan.

Edellisvuodesta asti yöpöydälläni maannut kirjapino oli alkanut jo madaltua, mutta viimeiset teokset olivat vielä jäljellä. Koneessa tartuin Jonathan Franzenin Vapaus-kirjaan, jota en laajoista kehuista huolimatta ollut saanut alkuun aiemmin. Ehkä ei ollut tarkoituskaan. Amerikkalaisesta keskiluokasta lukeminen viritti mukavasti tulevaan matkaan. Kirja oli tiiliskivi romaaniksi, eikä missään nimessä logistisesti järkevää matkalukemista, mutta minä en ollutkaan järkevä ihminen vain tein yleensä päätöksen tunteen perusteella.

Heräsin unestani, kirja lattialle pudonneena. Nappasin suuhuni pari biittiä Jenkki Professional Junior -purukumia ennen kuin korvani alkoivat huutaa. Vaikka välillä jo pärjäsinkin ilman purkanjäytämistä, niin nyt otin varman päälle. Sää oli hyvä ja trafiikki vähäinen, joten pääsimme sulavasti kentälle eikä amerikkalainen lennonjohtokaan syrjinyt pientä suomalaista lentoyhtiötä vaan pääsimme käytävää pitkin kävellen termiinaaliin väsyneen lentokenttäbussin sijaan.

Turvatarkastukset menivät yllättävänkin nopeasti, vaikka porukassamme oli mukana yksi kahden passin mies. Minulta kysyttiin jälleen etunimeni yleisyydestä Suomessa. Tämäkin rajavartija tunsi useita samannimisiä suomalaisia, olipa joskus jopa käynytkin Lapissa. Amerikan päässä teki mieli kokea taksimatka kohti Manhattania, mutta toisaalta meitä kiehtoi myös Brooklynin rujous ja hieman pahamainen Jamaica Center. Otimme lentokenttäjunan metronlinjan varteen ja päätimme katsoa myös tätä puolta kaupungista. Juna eteni tutun hitaasti ja matkan aikani ehti nähdä koko Suomen verran tageja ja spraymaalauksia. Osuipa varrelle yksi sankarihautausmaakin.

Joku saattoi pitää meitä tylsinä. Olisimme voineet ottaa Vacationrentalsin kautta jonkun kivan huoneiston tai yllättää vuokraamalla brownstonen Brooklynistä. Hyppäsimme metrosta kuitenkin Fulton Streetillä ja kirjauduimme tuttuun hostelliin. Joillekin se oli kolmas kerta, toisille toinen, yhdelle ensimmäinen. Ukrainalainen nuori oli tuttu viime kerralta ja hänkin väitti muistavansa meidät. Suomalainen vastaanottovirkailija ei sanoisi koskaan noin, edes kohteliaisuutena. Mitä sen väliä, vaikkei muistasikaan? Siinä tilanteessa voi hetkessä keksiä jonkun herjan, jonka vuoksi onnistui tunnistamaan. Juuri näistä pienistä asioista jäi aina asioidessa hyvä mieli.

Kaikilla New Yorkin kävijöillä oli monia paikkoja mielessä. Monta paikkaa oli jäänyt näkemättä viime kerroilta. Ainakin How to Make It in America -kierros piti tehdä. Viime reissulla oli jäänyt kuvat ottamatta kohtaamisista Eddie Kaye Thomasin ja Xzibitin kanssa. Nyt moista mokaa ei voinut tehdä. Annoimme porukkamme ensikertalaiselle päätäntävallan ensimmäisen illan ruokapaikasta. Hän halusi hampurilaista, mihin minä ehdotin 5Napkins-ravintolaa. Tänään piti syödä sisällä, joku toinen päivä voisi käydä Shake Shackissa. Otimme taksin Upper West Sidelle, koska halusimme nähdä kaupunkia. Times Square iltavalaistuksessa oli yhtä ihmeellinen kuin viimeksikin. Liikenne eteni yllättävän soljuen ja pääsimme paikan päälle pääsimme ilahduttavan nopeasti. Tilasimme kaikki pekonijuustoburgerit ja kolajuomat - toiset raakana, toiset sokerittomana. Me kaikki tiesimme, että burgereiden jälkeen meitä vei nukkumatti eikä kukaan muu. Aterian jälkeen otimme lennosta taksin ja nautimme New Yorkin yöstä. Kun radiosta pukkasi päälle hyvä kappale, niin me kaikki huusimme kuskia laittamaan kovemmalle.

Heräsimme aamulla omia aikojamme. Minä lähdin lenkille, joku jäi nukkumaan ja muut lähtivät etsimään ghettogymiä. Otin tutun reitin: ensin Fulton Streetiä pitkin Nassau Streetille ja siitä Brooklyn Bridgelle. Tuntui hyvältä juosta puisella alustalla ja katsoa tätä kaupunkia. En tiedä, olisinko halunnut juosta täällä joku päivää ja oliko raitis suomalainen ilmaa parempaa hengitettäväksi, mutta tällä nyt en valittanut vaan nautin ympäristöstä. Brooklynin päästyäni käännyin Tillary Streetille ja päädyin tekonurmella varustettuun puistoon, jossa seisoi myös Brooklyn War Memorial. Jatkoin tuttua reittiä Brooklyn Heightsiin ja muistin Truman Capoten asuneen joskus täällä. Katsoin Financial Districtille, Ellis Islandille ja Vapaudenpatsaalle. Hymyilin ja lähdin juoksemaan kohti aamupalaa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin olin Cafe Tomatossa ja ostin sen tutun setin viime kerralta: sämpylä, banaani ja Tropicana-mehua.

Päivällä minulla oli omaa aikaa. Franzenin kirja oli edistynyt sadan sivun verran ja vakaa aikomukseni oli saattaa se loppuun. Otin vihreän linjan kohti Union Squarea ja liityin muun nauttijoiden joukkoon. Aukiolta löytyi vapaa penkkikin, johon paistoi aurinko sopivan viistosti, enkä joutunut edes vetämään Ray-Ban Clubmaster -lasejani päähäni. Nautin lempipaikastani ja matkustin kirjan mukana Minnesotaan hetkeksi. Sata sivua myöhemmin minulla alkoi olla jo nälkä. Katsoin etelää kohti ja näin sen: Whole Foods Market. Minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, mitä söisin. Hain laatikollisen hyvää ja terveellistä salaattia, jota höystin lihalla ja tuoreella leivällä. Tämä ihanuus maksoi reilut kymmenen taalaa. Kassallakin palveltiin eri malliin kuin osuuskaupassa ja tunsin oloni voittajaksi. Kuka sanoi, ettei Jenkeissä voinut syödä terveellisesti?

Tapasimme illalla hostellilla. Muu seurue oli tapansa mukaan laittanut ison pyörän pyörimään kuin Jyväskylässä ikään ja onnistuivat hustlaamaan meille pääsyn paikallisiin bileisiin. Viimeksi oltiin Wu-Tang-näyttelyssä, mutta tällä kertaa oli kyseessä jonkin sortin näyttely, jossa levyjä soitti itse Dj Premier. Ainoa asia, mikä minua mietitty oli asuni. En kuitenkaan jaksanut stressata siitä vaan puin päälleni Ljungin kauluspaidan, mustat farkut ja valkoiset Vansini, ne saivat nyt kelvata.

Meillä oli hyvin aikaa ja päätimme kävellä. Ensin Chinatownin, sitten enää korttelin mittainen Little Italy, sitten Bowery ja lopulta ennen niin pahamainen East Village. Tämä oli se alue, joka oli tuttu kaikkien tv-sarjojen hämäristä bileistä ja nahkatakkisista rokkareista. Iskimme ovelle ja kerroimme olevamme se suomalainen porukka, jolle oli luvattu sisäänpääsy. Sisällä soi räppi ja olo oli kuin olisi osa sitä populaarikulttuuria, jota oli tullut nauttineeksi jo niin pitkään. Kirjojen, tv-sarjojen ja elokuvien New York oli juuri tällaista. Youtubesta katsotuilta musiikkivideoilta tuttu levyjenpyörittäjä pisti parastaan, mutta soi meille kaikille femmat skrätsien vanavedessä. Itse teokset eivät olleet tärkeintä vaan se ilmapiiri, jonka sai kokea. Mahtavasta tunnelmasta huolimatta aloin väsyä pahasti ja sanoin muille, että minun oli aika lähteä. Tiesin, etten ollut hyvää seuraa väsyneenä. Lähdin kävelemään keskenäni ja nauttimaan yksinäisestä hetkestä vilkkaassa kaupungissa. Väsy painoi kuitenkin niin pahasti, että hyppäsin ensimmäiseen vapaana olevaan mittariin ja painelin kohti majapaikkaa.

Edellisenä iltana nautit parit Brooklyn Lagerit eivät pahemmin painaneet ja päätin lähteä lenkille. Koko remmi oli päässyt takaisin ja näytti olosuhteet huomioon ottaen yllättävänkin fressiltä nukkuessaan. Brooklyn tuli nähtyä edellisenä päivänä, joten suuntasin Central Parkiin. Se ei ollut ajankäytön kannalta niin järkevää, mutta olin oppinut lomalla elämään ilman kelloa. Vaikka lomailu vaikuttikin välillä aikataulutetulta kuin arkeni ikään, niin tämä oli sitä, mistä nautin. Lenkkeillä, katsella ihmisiä ja kuvitella tekevänsä samoja asioita kuin paikalliset täällä.

Palasin lenkiltä takaisin mestoille, kun muu porukka alkoi heräillä. Pari lähti mukaani aamukahville ja minä otin lähes saman setin kuin edellisenä päivänä, vaihdoin vain mehuni laatua. Pojat suunnittelivat pientä iskua ostoksille. Ehdotin, että menisimme Barneysille, sieltähän saattaisi saada Crisp-t-paidan. Ei minulla ollut oikeastaan, mitä tarvitsin, mutta New Yorkissa kaikki oli edullista ja paljon oli myös erilaista, mikä viehätti, vaikken muuten enää vaatteisiin vaivautunutkaan niin kuluttamaan.

Jäimme metrossa Central Parkin kaakkoiskulmassa ja kävelimme Madison Avenuelle. Vaikka tv-sarjan perusteella Barneys näytti lähinnä laadukkaammalta versiolta Hennesistä tai Urban Outfittersistä, niin sisällä huomasimme huokeiden hintojen loistavan poissaolollaan. Edes Crispin tuotteita ei ollut myynnissä, vaikka joku tornihuhu niin kertoikin. Poistuimme pettyneenä ja päätimme lähteä Central Parkiin hengaamaan. Meillä oli jo nälkä, emmekä jaksaneet etsiä paikkaa, muttemme halunneet vajota paikalliseen Mäkkäriin. Muistimme edelliseltä käynniltä asiallisen kiinalaisen, joka sijaitsi West 58th Streetillä. Otimme take awayt matkaamme ja menimme Central Parkin ensimmäisille istumapaikoille syömään niitä. Vieressä nukkuneet kadunmiehet ilahtuivat, kun jätimme runsaat tähteet heidän syötävikseen.

Muu seurue halusi Bronxiin. Yksi meistä olikin kerran käynyt siellä ja sanoi, että oli kuumottellut silloin enemmän kuin koskaan. Nyt hän sai mukaansa kaksi komeaa ja lihaksista adonista. Se olisi ollut minullekin ainutlaatuinen tilaisuus, mutta en halunnut. Pienestä kuittailusta huolimatta pidin pääni. Toivotin onnea ja ehdotin illallista kuuden tunnin päästä, tiesin että yksi porukasta piti varmasti kolmen tunnin välein syömisestä kiinni ja olipa hänellä varmasti beef jerkyä mukanaan. Tämä sopi kaikille ja sovimme tärskyt Times Squarelle.

Minä halusin kirjakauppaan. Olin edellisellä reissullani käynyt jossain kaupassa, mutta en ollut löytänyt vielä yhtä hyvää kuin Lontoosta tai Berliinistä. Minusta tuntui, että Central Parkin läheisyydessä ollut mitään kummoista, joten lähdin metrolla downtownia kohti. Mietin, olenko tylsä kun päädyin taas Union Squaren lähistölle. Joku saattaisi sanoa niin. Olin kuitenkin tullut elämässäni johtopäätökseen, että yksinkertaistamalla voi saavuttaa helposti onnellisuutta. Jos minusta tuntui hyvältä näillä kulmilla, niin minun kannatta pyöriä siellä. Katselin vähän aikaa meneillään olevia performansseja ja lähdin jatkamaan Broadwayta eteenpäin mielessäni toivo, että joku hyvä kauppa tulisi vastaan.

East 12th Streetin kohdalla pysähdyin. Tarkka osoite oli 828 Broadway ja kyltissä luki Strand. Olin löytänyt paikkani. Kun Helsingissä Akateemisessakin sai menemään tuntikaupalla aikaa, niin en uskaltanut edes kuvitella, kuinka paljon täällä menisi. Lähdin etenemään hitaasti ja koetin pitää pääni kylmänä, etten vain ostaisi mitään turhaa - kaikki piti kantaa tästä eteenpäinkin. Kaksi tuntia ja kaksikymppiä köyhempänä lähdin jatkamaan. Päätin, että tätä ihanuutta piti nauttia osissa. Halusin lueskella jossain muualla ja valitsin paikakseni Battery City Parkin. Aurinko paistoi mukavasti ja toivoin päivettyväni ohkaisesti, vaikka olikin vasta toukokuu. Franzenin kirja veteli jo puolivälissä ja olin päättänyt vakaasti viedä sen loppuun tällä matkalla.

Viisi tuntia meni mukavasti meni todella joutuisasti. Minun teki taas mieli hampurilaista. Oli vielä valoissa, mutta tiesin, että ruuan jälkeen ei enää ollut. Silti minusta tuntui, että meidän tuli syödä ulkona. Pistin tekstiviestin: "Shake Shack, Madison Park." Hetken päästä minulle vastattiin ehdotukseni olleen "kohillaan", joten lähdin puistoa kohti. Näistä kuuluisista hampurilaista olivat pitäneet presidentit Bill Clinton ja Barack Obama. En tiedä, pitikö Mitt Romney niistä myös. Mutta minun muistossani edellisen vierailun tuplajuustoburgeri voitti jopa 5Napkinin vastaavan.

Mielessäni potki Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirja. Se oli jopa tehnyt ujon vaikutuksen minuun. Sisäkannessa joku lukija väitti lihansyöjäksi jäävän lukijan olevan täysin sydämetön. En tiennyt, olinko sellainen, mutta katkarapujen syömisen olin ainakin lopettanut. Shake Shack vaikutti ainakin nettisivujensa perusteella panostavan laatuun. Sitä lihaa tuntui ainakin hyvältä syödä. Pohtiessani vielä paikallisia lähitiloja minua tultiin lyömään selkääni tervehdyksen merkiksi. Bronx oli kuulemma ollut huikea. En viitsinyt vastata kirjakaupan olleen huikea, vaikka se minulle olikin sellaista. Hyppäsimme 30 metrisen jonon hännille ja jatkoimme tarinoitamme. Tiskillä päästyämme otimme kaikki purilaiset, jotkut halusivat ruokajuomaksi viiniä, yksi olutta, mutta minä otin kolaa.

Syötyämme ajattelimme illan meininkiä. Osa halusi lähteä radalle, joku halusi lähteä unille, mutta minä ehdotin kompromissiksi paikallisten suosimaa after work -paikkaa. Meistä kukaan ei ollut käynyt kunnolla Meatpacking Districtillä ja tietämättä yhtään sen iltamenoista päätimme lähteä sinne. Pari kaveria onnistui löytämään paikallisen langattoman verkon ja he hyökkäsivät älypuhelimillaan heti googlaamaan illan paikkaa tehtyään tietty ensin paikkamerkinnän Facebookkiin.

Kävelimme paikan päällä hetken verran, eikä meillä ollut vieläkään tuon taivaallista hajua paikastamme. Hetken kuluttua näin lempiolueni Duvelin kyltin etuoikealla ja sanoin paikkamme löytyneen. Tilasin heti koko porukalle oluet ja sanoin, ettei heidän tarvitse tarjota takaisin. Tämä ilta menisi minun piikkiini. Olin kokonaisvaltaisen tyytyväinen olooni. Olin pelännyt, etten löydä reissuseuraa ollenkaan ja nyt he olivat minun mukanani, vaikka joutuivat ihan eri tavalla repimään matkarahojaan verrattuna mihin. Kun muutkin kehuivat olutvalintaani vinkkasin kyypparille toista kierrosta. Yksi kavereistani kieltäytyi oluesta, mutta tokaisi viinin maistuvan. Pyysin häntä tilaamaan hyvää tissutteluviiniä pari pullollista pöytään. Ystäväni teki työtä käskettyään ja tiesi porukan parhaana viiniasiantuntijana tekevänsä varmasti tärkeää työtä. Ilta näytti pahasti menevän kevyen huitomisen puolelle.

Pullojen tyhjennyttyä ja tuoppien täyttäessä taas uudestaan aloimme miettiä jatkosuunnitelmaa. Itse sanoin jatkavani ehkä kohta unille. Jotkut olivat ujosti kiinnostuneet paikallisista naisista, minkä ymmärsin hyvin. Samalla hetkellä meidän kaikkien huomio kiinnittyi kuitenkin ovelle. Sieltä ei tullut kukaan paikallinen kaunotar vaan tv:stä tuttu Bryan Greenberg. Tämä oli meidän tilaisuutemme. Nyt jos koskaan piti mennä jutella. Minä pidin itseäni kohtalaisilla ballseilla varustettuna kaverina näissä tilanteissa, mutta ympärilläni oli kolme vielä kovempaa tekijää ja me kaikki olimme sopivassa nousussa. Kun näyttelijänkomistus asettui yksin pöytään tunsimme hetkeen koittaneen. Menimme hänen luokseen, esittäydyimme sarjan suurina faneina ja pyysimme tätä liittymään seuraan. Hän oli todella maanläheinen ja lähti följyyn. Kysyin häneltä Duvelista, eikä hän ollut koskaan maistunut sitä. Näytin baarin omalla Ganymedekselle vitosta sormillani ja tämä teki työtä käskettyään. En miettinyt lainkaan laskua, mutta uskoin pysyväni vielä kolminumeroisissa luvuissa.

Tämän takia olimme tulleet New Yorkiin. Juttelimme niitä näitä ja yritimme esittää selvempiä kuin olimme. Kaikki hyvä loppui aikanaan ja näyttelijänkin piti lähteä. Kiitimme seurasta ja jäimme päivittelemään tapahtunutta. Moikkasimme vielä lasin läpi ja pyörittelimme päitämme. Hetken päästä hän kuitenkin juoksi takaisin. Hän sanoi, että oli niin mukava tavata, että hän esittelisi meidät mieluusti myös tutuilleen. Muutaman päivän päästä oli tulossa isot bileet, jossa How to Make It in America -sarjasta tutut muusikot soittivat levyjään. Ja meitä pyydettiin mukaan. Vastasimme tarjokseen kyllä ja koetimme pysyä hetken housuissamme. Kiitimme ja sanoimme näkevämme muutaman päivän päästä. Hänen lähdettyään aloimme juhlimaan kuin Suomen kansa MM-kultaa vuonna 2011. Tänään ei huvittanut lähteä mihinkään. Minulla oli majapaikassa koko toinen tuotantokausi koneella ja päätimme lähteä katsomaan sitä. Haimme Cafe Tomatosta muutamat oluet ja pullon viiniä vielä seuraksi. Huomenna ei tullut lähdettyä lenkille.

Seuraavat päivät menivät odotellessa lähinnä. Kävimme niissä paikoissa, jotka olivat jääneet välistä edellisillä kerroilla. Woodbury, Williamsburg, Dumbo, Coney Island, Brighton Beach, museot, Queens ja moni muu. Oli mukava tuntea olevansa oikeasti lomalla. Jätin lenkitkin välistä, kun ei huvittanut. Minä olin jo käynyt niissä paikoissa, missä paikallisetkin.

Vihdoin suuri päivä koitti. Olimme jännittyneitä kuin suomalaisjuntit Kanarialla, kun ravintolalla ei ollut suomenkielistä ruokalistaa. Lähdimme koko porukalla lenkille ja tällä kertaa uuteen paikkaan: Prospect Parkiin Brooklyniin. Puistoista löytyi lenkkipolkujen lisäksi hyviä leuanvetopaikkoja, mistä osa porukasta erityisesti nautti. Kaverit naureskelivat Juokseva pankkiiri lempinimeäni, kun spurtit eivät meinanneet oikein irrota heidän tahtiinsa. Valitin vain seuran olevan liian kova, osa kun oli painellut satasen alle yhteentoista ja yksi kahdentoista sekunnin pintaan.

Lenkin jälkeen lähdimme Whole Foodsiin lounaalle. Tuntui oikeasti hyvältä, kun oli syönyt viikon terveellisesti. En edes halunnut muistella Keski-Euroopan kiertuettani vajaan kolmen vuoden takaa, kun tankkasin joka päivä McDonaldissa. Tämä oli huomattavasti parempi vaihtoehto: kanaa, naudanlihaa, erilaisia salaatteja ja nuudeleita.

Palasimme majapaikkaan ja vedimme itsemme levyiksi hetken ajaksi. Aloimme porukalla puhua illan pukukoodista. Kenellekään ei ollut pukua mukana, mutta ei se oikein pukujuhlalta tuntunut. Olikohan Eddie Kaye Thomas puvussa Kappon tapaan? Minulla oli mukana paremmat kengät, mutta halusin laittaa Vansit. Ljungin paita oli vielä puhtoinen ja lisäksi rinkasta löytyi useita valkoisia American Apparelin t-paitoja. Asuvalintani saattoi olla tylsän helppo, mutta ainakin se oli osuva. Muutkin suosivat samanhenkistä asusta. Meistä lihaksikkain tosi verhoutui kireään teehen. Se oli myös oivallinen valinta tilanteeseen.

Päätimme, että nyt oli taksin paikka julkisten sijaan. Jos tähdet tulivat limolla skumppapullo mukanaan, niin me otimme naapurista Brooklyn lagerit käsiimme ja toivoimme, ettei kuski pannut näistä pahakseen. Eikä pannutkaan, vaan naureskeli vain. Sanoimme kuskille suunnaksi Chelsean ja kehotimme ajamaan mielenkiintoisia reittejä.

Paikan päällä oli vain vähän jonoa, mutta yllätykseksemme meitä ei katsottu kuin halpaa makkaraa. Naisetkin tuntuivat antavan jopa ujosti silmää porukkamme komeimmille. Sanoimme ovella olevamme suomalaiset vieraat ja hän toivotti meidän iloisena tervetulleeksi. Kysyimme narikassa juomien hinnoista, mutta meille vain naurahdettiin. Tämänkaltaiset juhlat pidettiin aina open bar -periaattella. Kai se vain jotenkin tuntui oudolta suomalaisille. Lähdimme tiskille hölmistyneinä kuin kahdeksantoistavuotiaat kokeneempien baarissa. Olimme tilatessammekin vielä niin jäissä, ettemme pystyneet keksimään omia juomia vaan kyyppari laski kaikille oluet ensimmäistä tilausta jäljitellen.

Itse juhlat soljuivat mukavasti. Ei se ollut kuin tv:ssä, mutta hauskaa kuitenkin. Ehkä meitä kaikkia jännitti oikeasti joku. Näimme vilaukselta Lake Bellin, Kid Cudin ja Gina Gershonin, jonka luokse yksi meistä kiihkeästi halusi. Pari olutta myöhemmin tajusimme, että jännityksestä piti päästä irti ja lähteä muiden tapaan joraamaan. Dj pisti soimaan Aviciin Levelsin ja iskimme lattialle.

Sniikkasimme paikkamme tähtien lähimaastosta. Olomme vapautuivat kummasti ja kävimme tervehtimäsäs muitakin näyttelijöitä. Jouduimme vähän valehtelemaan sarjan olevan huippusuosittu Suomessa (no oli se ainakin meidän piirissä) ja kiittelimme loistavista näyttelijäsuorituksista. Saimme jopa kauniilta naisilta halaukset heidän vaihtaessaan seuraa ja tunsimme olomme voittajiksi kuin Charlie Sheen ikään. Kun dj vielä vaihtoi takaisin Aviciihin, tai itse asiassa tämän remixiin Tony Braxtonin biisistä, niin irtosimme liitoksistamme lopullisesti.

Vaikka se oli aluksi tuntunut jäiseltä, niin se oli jäänyt taakse pian. Me olimme lähinnä märkiä kaikesta siitä tanssimisesta. Olimme vuorotelleet heittäneet mitä oudoimpia liikkeitä ja päätyneet tanssibattleihin muiden juhlijoiden kanssa. Kävipä joku huutelemassa jatkoillekin, mutta se ei tuntunut hyvältä idealta. He halusimme yhdessä nauttia tästä illasta. Jatkoimme vielä tanssimista, kunnes tajusimme ettei kannata koskaan olla se porukan viimeinen. Kävimme kiittämässä dj:tä ja suuntasimme narikkaan. Tiesimme, ettei taksi tulisi pikaisesti, mutta joskus se taksin odottelukin oli maukasta. Puoli tuntia myöhemmin istuimme pirssissä. Minä otin maksajan paikan, kuuntelin päässäni illan soittolistaa ja kelasin nauhaa tapahtumista. Takapenkki kokonaisudessaan kävi nukkumaan.

Oli viimeisen kokonaisen päivän aika. Nukuimme pitkään ja kävimme tekemässä omia juttujamme. Sovimme tapaamisen viideksi hostellille. Silloin piti lyödä lukkoon illan ruokapaikka. Viime kerralla pyörähdimme Anthony Bourdanin Les Hallesissa, mikä oli ihan asiallinen, mutta tällä kertaa halusimme jotain muuta.

Tapasimme viideltä ja päätimme, että käymme syömässä korealaista, koska yksi porukasta ei tykännyt kiinalaisesta. Sovimme lähtevämme kahdeksalta, joten minulla oli vielä hyvin aikaa. Sanoin haluavani käydä paikallisessa pesulassa pesemässä vaatteitani ja fiilistelemässä tunnelmaa. Pakkasin rinkkani ja kuuntelin muiden ihmettelyä pyykkieni paljoudesta. He ihmettelivät, eikö muka laukku riittänyt. Sanoin, että samalla rahalla kannatti pestä enemmän ja palaavani viimeistään puoli kahdeksan. Otin suunnan Gold Streetille, iskin sisään, laitoin pyykit koneeseen ja totesin sisälläni, että nyt piti saattaa loppuun viimeisiä vedellyt Franzenin kirja.

Koneen ja kuivausrummun jälkeen olin takaisin majapaikassa. Minulla ei ollut parempaa tietoa New Yorkin Koreatownista, mutta yksi porukastamme oli viime reissullaan käynyt siellä. Otimme taksin, koska reissubudjetti näytti rauhallisen shoppauksen myötä varsin ylijäämäiseltä. Ja näyttihän se kaupunki kauniimmalta maan päältä havainnoituna, vaikka metrossa toki pystyi kuvittelemaan erilaisia tarinoita vastaantulevista ihmisistä.

Ravintolassa saimme keskellemme jaettavaksi erilaisia lihoja, kalaa, kasviksia ja riisiä. Makumaailma oli kuin Farangissa, tai pikemminkin Gaijinissa, ikään, mutta hinta selvästi kuluttajaystävällisempi. Kiitimme hyvästä ruuasta ja lähdimme takaisin. Edellisen illan jäljiltä takki oli tyhjä ja koko viikon jäljiltä majapaikka erittäin sekaisin. Päätimme kävellä kunnes jotain kyydintapaista ilmaantuisi eteemme, oli se sitten metro tai taksi. Saimme neljännen meidät ohittaneen käppyrän pysähtymään ja sanoimme sille Financial District, Fulton Street.

Tavarani olivat levällään, mutta olivatpa pyykit ainakin kuivia. Meillä ei ollut aamulla aikaa kuin aamupalaan, joten pistimme kapsäkkimme tiptop-kuntoon ennen maaten menoa. Tällä kertaa minulla ei ollut kannettavana kuusia kenkiä eikä muutenkaan niin paljon rojua. En jättänyt lenkkareitani ukrainalaisnuorelle vaan pakkasin niin laukkuuni, ehkä niitä tarvitsi enemmän joku toinen seuraavassa kohteessani. Sitä paitsi hostellijampalla oli varmasti vanhat Nikeni jemmassa.

Painelimme aamulla Tomatoon. Päätin ottaa tällä kertaa hieman hohdokkaamman aamupalan edellisaamuihin verrattuna ja sille kertyi hintaa 15 taalaa. Annoin kaksikymppisestä loput tippiä ja kiitin hyvästä palvelusta. Toivon, että pääsisin vielä joskus uudestaankin nauttimaan moisista aamiaisista, vaikkeivat ne olleetkaan varmasti sieltä terveellisimmästä päästä. Rinkat selissämme menimme metroon ja valmistauduimme matkaan kohti JFK:ta. Se matka oli yhtä synkkä kuin aina ennenkin. New York etääntyi hetki hetkeltä ja näytti samalla sen karumman puolensa.

Kentällä lähdimme tsekkaamaan itseämme sisään. Minä hymyilin. Finnairin tiskin kohdalla paljastin hymyni syyn. Sanoin, että oma koneeni tulisi lähtemään vasta parin viikon päästä. Olin ottanut itselleni vähän pidemmän Amerikan kiertueen. Näytin lentolippuja San Fransiscoon, varaustani autovuokraamoon ja esittelylehteä paikallisista viinitiloista. Muu porukka putosi aivan täysin yllätysuutiselleni. He naureskelivat pyykinpesureissulleni ja ihmettelivät, miksi en kertonut aiemmin. Sanoin, että tämä oli meidän viikko, eikä se olisi tuntunut samalta, jos he olisivat tienneet, että jatkan tästä vielä matkaa. Kaikki ymmärsivät kyllä selitykseni, mutta alkoivat heti pommiittaa takaisin kysymällä matkaseurastani. Hymyilin takaisin ja väistelin kysymyksiä. Viittasin kelloon ja sanoin, että minun piti mennä nyt. Halasimme porukalla, he toivottavat hyvää matkaa ja vaativat tarkkaa raporttia palattuani. Naureskelin ja kiitin parhaasta mahdollisesta seurasta. Lähdin loittonemaan heitä ja hymyilin itsekseni. Katsoin opasteista vastaanottoaulan ohjeistuksen ja sen jälkeen tauluista portin seuraavalla lennolle. Pistin juoksuksi, että ehtisin paikalle. Onneksi lentoon oli vielä hyvä tovi.

Ensi kevään lomia jo odotellessa...

Päiviä

2011-12-06T04:40:00.000-08:00

Se oli sellainen tiistai viikko sitten. Jostain syystä minun ei ollut erityisen hyvä olla. Ajatukset ajautuivat yllättävän negatiiviseksi. Työt hoituivat, mutteivät maistuneet erityisen hyvälle. Eipä sillä, ei maistunut ruokakaan. Parhaalta maistui kaksien futsal-treenien välissä nautittu suklainen Gainomax-palautusjuoma. Toisien treenien jälkeen kotona tuntui jo vähän paremmalta, silti unissanikin olin töissä ja huolissani.

Ei se ollut kuitenkaan ainoastaan negatiivista ajattelua. Se oli oikeasti huolta. Siinä oli varmasti paineita. Se purkautui normaalia huonompana päivänä (miten se on aina tiistai?). Olenko minä tarpeeksi hyvä työssäni? Pitäisikö ostaa se asunto vihdoinkin? Mitä kohti minun elämäni pyörii? Entä jos joku päivä ei vain huvita ja haluaakin tehdä jotain muuta: pystynkö hyppäämään toisenlaiseen elämään?

Välistä löydän itseni ajattelemassa ympärillä olevaa maailmaan yllättävän huolestuneesti. Näen siinä maailmassa itseni hyvässä asemassa. Samaan aikaan katson kaupan kassalle, missä tehdään oikeasti hyvää työtä, mutta saadaan huono palkka ja kiitokseski vielä vittuilua. Näen junasta paperitehtaat, jotka eivät ole enää rationaalisista syistä Suomessa ja toivon, että niiden työntekijöillä on asuntolainat maksettu. Kuulen ihmisten olevan töissä vain rahan vuoksi ja elävän vain viikonloppujen takia.

Ihmisiltä vaaditaan koko ajan enemmän kyselemättä siitä, mihin tämä vaatiminen välttämättä johtaa. Tämä ei mene todellakaan talousjärjestelmämme piikkiin vaan vastuu tästä menee ympäristölle: muille ihmisille, yhteisöille ja medialle. Välistä meiltä vaaditaan jopa mahdottomia, esimerkkinä se miten H&M on ohjannut naisten kauneusihanteita. Uutiset toitottavat, kuinka käsillämme on kohta kaikkien talouskriisi (tämä ei ole toisaalta tuomionpäivän julistusta vaan fakta, ellei jotain tehdä). Poliitikot puhuvat pelkästään leikkauksista ja veronkorotuksista, eikä kellään näytä olevan oikeastaan mitään näkemystä, miten tauti itse tautiin puututtaisiin. Leikkaukset ja veronkorotukset saattavat olla tarpeellisia, mutta ne ovat kuin ottaisin buranaa migreeniin.

Kun käsillämme on vielä aikapäiviin harmain joulukuu, niin ei ole ihme, jos ihmisten ajatukset lähtevät välistä väärille urille. Minusta on jotenkin kuvaavaa, että monet kaupunkilaisnuoret tykkäävät kovasti Maajussille Morsian -ohjelman lämpimästä ja hyväntahtoisesta tunnelmasta (what would hipster say about that?). Kun alan oikein kelaamaan, niin en saa mieleeni oikein muuta yhtä aidon hyväntuulista asiaa. Vaikka olen katsonut ohjelman vain kerran, niin täytyy myöntää, että enpä ole ennen törmännyt Hansia sympaattisempaan kaveriin. Maajussille Morsian tuntuu jotenkin kaukaiselta, mutta se onnistuu luomaan jotain hyvää muillekin kuin ohjelman pareille (ja iltapäivälehdille). Tällaisia asiota me tarvitsisimme lisää.

Positiiviset asiat eivät onneksi lähde ainoastaan ulkoisista ärsykkeistä. Positiivisuus on ennen kaikkea valinta, joka kannattaa tehdä. Välistä sitä huomaa vain, että kaikki sujuu tanssi ja tajuaa, etteivät asiat olekaan niin huonosti.

*****************************************************

Heräsin väsyneenä, mutta tyytyväisenä. Tästä oli tuleva vuoden paras maanantai, vaikka minun kohdallani ne tiistait olivatkin yleensä niitä vaikeampia. Peseydyin, söin, kuuntelin Foo Fightersin Everlong-kappaleen live-esityksen Wembleyltä, vedin puvun päälleni ja kengin töihin. En ollut pitkään kuunnellut musiikkia matkallani, mutta maanantaina tein sen. Veronica Maggio pisti lähestulkoon hyppimään, mikä ei oikein sopinut formaaliin ulkoasuuni, mutten välittänyt siitä vielä - Aleksis Kiven kadun ylitettyäni voisin ottaa rauhallisemmin.

Vaikka oli synkkää, niin elämässäni oli maanantaina valoa. Kävin lounastamassa kotona sunnuntain ruuan jämät ja tajusin, kuinka paljon mukavampaa on tulla siistiin kotiin (vaikkei sen siivoaminen aina niin hyvältä tuntunutkaan). Paluumatkalla huomasin, että unohdin käydä Alkossa, mutta sinne ehtisi töiden perästä. Minua vain hymyilytti unohdukseni, edellisenä tiistaina se olisi jäytänyt. Itsenäisyyspäivän aatto oli muutekin oli kohtalaisen rauhallinen, mutta töitä piisasi mukavasti. Päätin poikkeuksellisesti lähteä neljältä valmistelemaan iltaa.

Vielä aamulla olin vannonut, että hakisin vain Alkosta jallupullon glögiä varten ja kaupasta aurajuustoa pipareiden mausteeksi. Vähän yli neljä löysin itseni leipomasta mokkapaloja ja katselin lenkkikamppeita valmiiksi. Laitoin pohjan uuniin ja siivosin vielä hieman pikkujouluvieraita varten. Vartin päästä olin valmis ja jätin pohjan jäähtymään lenkkini ajaksi.

Heti ensimmäisestä askeleesta lähtien juoksu tuntui hyvältä. Vaikka Töölönlahti oli tuulinen ja räntää satoi vasten kasvoja, niin juoksin parasta juoksuani pitkään aikaan - harmi sinänsä että lenkki jäi vallan vain 45 minuuttiseksi.

Matkalla Töölönlahdelle tajusin jälleen kerran, että kaikki on oikeasti tosi hyvin. Minulla on ihmisiä ympärillä, minulla on töitä, minä olen hyvässä kunnossa, minulla on harrastuksia. Minä tykkään tehdä monia asioita. Minä olen parhaillani aikaansaava. Minä olen ihan hyvä monissa asioissa. Ehkä sekin vaikutti siihen, että juoksu kulki niin hyvin.

Tulin takaisin ja huomasin juoksun kulkeneen ajallisestikin hyvin huonoista olosuhteista huolimatta. Täytteen ehti hyvin valmistaa lenkin perästä ja siitä ehti juuri puoliseiskaksi ruokailemaan muiden kumppaneiden kera. Tästä tuli tosi hyvä maanantai.

***********************************************

Päivät ovat erilaisia. Tunnen eläväni sunnuntaita, vaikka onkin tiistai. Jos tänään olisi ollut oikeasti sunnuntai, enkä olisi muistanut itsenäisyyspäivää, niin sen olisi varmasti huomannut Facebookista. Minusta ei tuntunut siltä, että olisin linkittänyt sinne jotain itsenäisyyteen liittyvää. Minusta itsenäisyyspäivä on hieno asia itsestäänkin jo perinteineen. Kohta alkaa Suomen suosituin tv-ohjelma eli Linnan Juhlat. En tiedä järjestetäänkö tänä vuonna Kuokkavieraat-tapahtumaa. Minun mielestäni Linnan Juhlat on hyvä ja positiivinen asia. Tänä päivänä, jolloin itsenäisyys vaikuttaa enemmän itsestäänselvyydeltä, niin Linnan Juhlat on ehkä konkreettisin mielleyhtymä itsenäisyydestä. Se on hieno tilaisuus monille ihmisille, jotka saavat kunnian päästä sinne. Niille, jotka eivät sinne pääse se on parasta mahdollista viihdettä - ja niitä juttuja, minkä vuoksi harmaata arkea jaksetaan paremmin. Ennen kaikkea Linnan Juhlat ovat muistutus, että monet asiat ovat hyvin.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Kappaletta etsimässä

2011-11-13T00:32:00.000-08:00

Se oli viimeinen arkilomapäivä. Ystäväni oli tulossa Flow-festareille ja olimme sopineet näkevämme kaupungissa joskus alkuiltapäivästä. Kävin aamupäivällä lenkillä ja nautin lounasta kotioloissa. Tuntui vähän jännältä: se oli viimeisen arkilomapäivän lisäksi ainoa arkilomapäiväni Helsingissä.

Hyppäsin metro sijaan seiskaan, joka vei maisemareittiä pitkin Kurvista Aleksille. Ystäväni näkemisen lisäksi kaupunkireissun funktio oli ostaa uusille kengilleni sopiva vyö. Olin juuri tullut Berliinistä ja ostanut kaksi pari työkenkiä. Kävin vuonna 2008 Itävallan Grazissa fiilistelemässä vanhoja kulmia ja tuolta reissulta ostin hyväksi todetut Belmondon kengät. Vuonna 2009 ollessani Frankfurtissa valinta osui jälleen tuohon saksalaismerkkiin. 2010 yritin jouluisasta Münchenistä löytää uusia katraaseeni, mutta en onnistunut. Berliinissä oli parempi onni, hyvät valikoimat ja asialliset tarjoukset.

Kävin Tigerilla, Maranellossa ja Stockmannilla. Kaikista jäi käteen tyhjä arpa. Aloin taas muistamaan, miksi en perustanut olla oikeastaan kaupungissa. Ystäväni soitti, että heillä oli jo kohta ujo kiire festareille, joten vyö sai jäädä (en ole vielä tänä päivänäkään ostanut sitä). Jouduin Mbarin terassilla, missä normaaliin tapaan en tietenkään tilannut mitään. Jutellessamme jouduin epätyypillisesti heittämään ilmoille pienen valitusvirren. Nostin omasta mielestäni tyylikkään kenkäni ilmoille ja päivittelin, ettei mistään löytynyt tarpeeksi arvokasta (huom. EI kallista) vyötä kengilleni. Kun olin saanut jalkani kirjaimellisesti takaisesti maan pinnalla, niin kiinnitin huomioni taustalla soivaan kauniiseen musiikkiin. Akustinen soitto, ranskan kieli ja naislaulaja. "Mikä kappale tämä on?" Kukaan ei tiennyt vastausta. Asia jäi vaivaamaan, mutta jätin sen sikseen. Lähdin kotiin ostamaan lasagneaineksia ja valmistautumaan iltaan.

******************************************************

Olin lounastamassa ravintola Aliassa. Minun mielestäni lounas oli järjestelty oikein hyvin. Pienen alkupalan sijaan tarjolla oli runsas pöytä, josta löytyi runsain määrin eri herkkuja. Pääruoaksi otin siikaa, vaikka ankkaakin olisi ollut tarjolla. Jälkiruoka hoitui alkuruuan tapaan - kakkua sai ottaa niin paljon kuin halusi. Skippasin alkoholin ja menin pelkällä vesilinjalla, koska ajatuksena oli mennä gymisterille illasta. Itse ruokaa tuli nautittua kuitenkin runsain määrin, koska takana oli juuri puolimaraton ja ujon kiristelyn jälkeen saattoi taas syödä reilusti.

Juuri ennen alkupalaa kuulin taas sen kappaleen. En tohtinut huutaa tarjoilijaa pöytään ja kysellä sen perään. Kun lähdimme siirtymään antimia kohti, jäin diskreetisti muista jälkeen ja käännyin tarjoilijan puoleen. Pyysin häntä selvittämään minulle kappaleen nimen. Hän uskoi pystyvänsä tekemään sen. Hetken päästä sain kuulla, ettei paras riittänyt tällä kertaa ja soittolistaa ei pystynyt näkemään. Asia jäi taas ujosti häiritsemään, mutta onneksi hyvä ruoka onnistui pyyhkimään sen pois.

Illalla kotona käännyin levy-yhtiössä työskentelevän kaverini puoleen ja kysyin häneltä kappaleesta. Sanoin, ettei kyseessä ollut Nouvelle Vague. Ehdotuksesi tuli ranskalainen Zaz, mutta sekään ei osunut oikeaan. Itse asiassa luotin, että kaverini olisi keksinyt kappaleen, mutta minun täytyi vain jatkaa etsintää.

******************************************

Asia palautui jostain syystä mieleen edellisellä viikolla. Mistä minä löytäisin sen kappaleen? Vaihtoehtoja ei voinut olla liiaksi, vaikka Ranskasta tulee valtavasti musiikkia. Se kirjo mitä Suomessa soitetaan ei voi olla liian laaja. Ranskassahan on säädelty ranskankielisen musiikin osuus muun muassa radioasemien soitosta.

Kaverini linkitti Facebookkiin Couer De Piraten -nimisen artistin Les Amours Devoues -kappaleen. Ajattelin jo hetken, että se olisi se. Ei ollut. Vaikka olikin piristävää kuulla jotain ranskankielistä pitkästä aikaa, niin kuuntelu jäi kuitenkin kertaluontoiseksi. Poukkoilin Youtubessa ja Spotifyssä samankaltaisten artistien perässä hetkeen aikaa - tuloksetta.

Jatkoin tällä viikolla kappaleen pohdintaa. Ja mikä parasta, vaikka en ollut löytänytkään sitä sitä vielä, niin pystyin soittamaan sitä päässäni. Hetkittäin meinasin sen kadottaa (johtunee pelkästään musiikin yliannostuksesta), mutta sitten taas löysin sen. Etsin vielä Nouvelle Vaguen kappaleita, mutta päädyin lopputulokseen, että sen artistin kohdalta ainakin etsinnät sai lopettaa.

*********************************************

Istuin lauantaina sohvalla ja kirjoittelin. Olin Greyn Anatomian -soundtrackia kuunneltuani (en edes katso koko sarjaa) linkittänyt itseni 500 Days of Summerin -soundtrackille. Regina Spektor ja The Smiths olivat yhtä hyviä kuin aina. Hyppäsin Dovesin ja Daryl Hallin & John Oatesin yli ja sen jälkeen oli vuorossa The Temper Trapin Sweet Dispotions. Mielyttävä kappale soi vajaan neliminuuttisen ajan ja sitten oli seuraavan vuoro ilman mainoskatkoa (en ole vieläkään jaksanut hommata Premiumia). Alun kitarasoinnut oisuivat heti, ranskankielinen laulu. Olin löytänyt sen. Carla Bruni.

Hymyilin. Minun oli pakko jopa juhlia tätä hetken verran. En muista, milloin olisin viimeksi juhlinut samalla tavalla, vaikka vastaan on tullut varmasti parempiakin tunnekuohuja. Jätin kappaleen soimaan repeatilla. En voinut vastustaa sitä.

***************************************************

Palaan siihen hetkeen, kun katsoin soundtrackin takana olevan kivan elokuvan. Olin viettämässä perusviikonloppua, eikä minulla ollut erityistä tekemistä. Ystäväni sanoi, että hän voisi lainata minulle 500 Days of Summer -leffan, jos vain palauttaisin sen. Olin kuullut leffasta paljon hyvää, ja otin tarjouksen vastaan mielelläni. Makasin sohvallani ja katsoin elokuvaa läppäriltäni. Hymyilin, repesin jopa nauruun muutaman kerran, ennen kaikkea tykkäsin.

Elokuvassa kiinnitti huomiota nokkeluuden lisäksi myös hyvä soundtrack, johon on tullut upottua monasti jälkikäteen. Regina Spektor on ollut tuttu jo pitkään, mutta The Smithsiltä on tullut kuunneltua ihan muita kappaleita. Sinänsä hauska homma, että Carla Brunin biisi oli tuolloin hyvä, muttei mitenkään ihmeellinen. Nyt jo etsinnän vuoksi se on koko soundtrackin ihanin.

*****************************************************

Elämä on joskus hauskoja sattumuksia. Tässä kirjoittaessani tajusin, että ystävä, jonka tapasin viime elokuussa Mbarin terassilla oli sama ystävä, joka lainasi minulle tuon elokuvan huhtikuussa 2010.

Ongelman ratkaisu

2011-11-09T12:13:00.000-08:00

Tapahtui sunnuntaina viimeisen blogikirjoitukseni jälkeen

Istuin kotonani ja mietin, mitä tehdä. Illoille ominainen irrationaalisuus oli ottamassa vallan, mutta vetäydyin unille. Mennyt viikonloppu ei tuonut liskoja tullessaan, mutta sai pyörimään unettomana. Ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Keräsin rohkeutta ja istahdin tietokoneelle. En kuitenkaan ensimmäiseltä istumalta keksinyt, kuka oli kyseessä.

Tapahtui viime viikolla

Maanantaina lähdin ruokiksella käymään kotonani ja matkalla soi puhelin. Kaksi kaveriani oli tulossa luokseni. Otin heidän ilomielin vastaan, koska kotona sai olla tarpeeksi itsekseenkin. Palasin syötyäni töihin ja hoidin työt normaalisti. Töiden jälkeen piti joutua ystäväni luo hakemaan vara-avainta. Laitoin päälleni uuden Ljungin punaisen neuleen, vaikka pelkäsin sen puskevan pikku soijan päälleni. Mietin hetkisen ratikan ja metron välillä, mutta päädyin edelliseen. Paikan päällä kerroin ystävälleni messujen kohtaamisesta, joka poltteli vielä mielessäni. Ei ollut tapaistani jättää asiaa sikseen. Hänen tyttöystävänsä oli myös lukenut edellisen tekstini ja ilmeisesti piti siitä. Naureskelin tyytyväisenä, koska tiesin, mitä tekisin illalla. Homma tuli laittaa eteenpäin.

Kävin puskemassa nopean salitreenin ja jouduin kotiin kavereitani odottamaan. Söin illalliseksi loimulohta ja vaihtelin kuulumisia. Illan tuoksinnassa olin jo löytänyt ihmisen, jota lähestyä asian tiimoilta: tiesin, kuka oli ihanan kaunottaren serkku. Muistelin kaverini sanontaa: "Kun paikka tulee, niin kyllä mä maalin teen." Kaverini kävivät unille, mutta minä olin vielä koneella. Kirjauduin Gmailiin ja päätin lähettää ihanan naisen serkulle postia. Poikkeuksellisesti en kirjoittanut musiikkia kuunnellen. En tiedä, tuliko viestistä hyvä, mutta se oli lähtenyt eteenpäin.

Hei -------,

Kävin sunnuntaina Kirjamessuilla osastollanne. Kiitos vain teillekin, paljon mielenkiintoista luettavaa löytyi ja yksi kirjakin (Eläinten Syömisestä) tarttui mukaan.

Niin ja tuolta teidän nettisivuilta sinut tunnistinkin, joten uskalsin lopulta ottaa yhteyttä. Minulla on hieman erikoinen pyyntö mielessä. Kun olin siinä kassalla sunnuntaina asioimassa, niin siihen sattui samaan aikaan ilmeisesti sinun viehättävä serkkusi. Mieleni olisi tehnyt jäädä juttelemaan hänelle hieman pidemmäksikin aikaa, mutta oletin hänen olleen liikkeellä äitinsä kanssa, joten koin tilanteen siinä hieman vaikeaksi. Jälkeenpäin asia jäi kuitenkin hieman vaivaamaan.

Osaatko sanoa, voisiko serkkuusi ottaa yhteyttä jollain tavalla? Tiedän kyllä, että tämä kuulostaa hieman erikoiselta, mutta jos serkkusi on avoin tämänkaltaisilla - hieman persoonalliselle - lähestymiselle ja olosuhteet ovat muuten suotuisat, niin voisin mielelläni vaikka kirjoittaa hänelle suoraankin.

Toivottavasti sähköpostini sinulle ei vaikuta hirveän oudolta. Itse ajattelen niin, että on olemassa toisia ihmisiä jotka puhuu ja toisia jotka tekee - vielä tärkeämpää on tarttua hetkeen. Vaikkei mitään lopulta tapahtuisikaan, niin ainahan siitä saa hyvän mielen ja tarinan, kun on kerrankin yrittänyt jotain! :)

Kiitos sinulle ja mukavaa marraskuun alkua!

Terkuin,
Hannu

Tiistai hujahti siinä sivussa. Hoidin työni normaalisti ja lähdin töiden jälkeen nauttimaan syksystä. Oli ensi kerran jo todella pimeää, kun pyöräilin Kalliosta kohti Lapinmäentietä ja työpaikan futsal-pelejä. En tiedä, oliko syksy tuoksunut jo aiemmin, mutta nyt se totisesti teki sitä hämärässä Keskuspuistossa viilettäessäni palstaviljelmien keskellä. Olin säästänyt sähköpostin tarkistuksen illaksi. Vaikken oikeasti odottanutkaan mitään vastausta, niin paloin innosta tarkistaa Gmailini. Jotain yleisiä massaviestejä, joku oma muistutusviesti työsähköpostista, mutta ei mitään mielenkiintoista. Söin illalliseksi jälleen lohta illalliseksi, mikä sai opiskelevan hieman kadehtimaan työssäkäyvän ruokailumahdollisuuksia.

Heräsin keskiviikkona onnittelulauluun, tuntui mukavalta kun pojat muistivat päiväni. Makoilin hetken sängylläni ja tajusin, että alkoi tulla kiire. Piti mennä töihin aikaisemmin, mutta samalla piti viedä töihin jotain syntymäpäivän kunniaksi. Juoksin Alepaan ja palasin kotiin. Laskin, että minulla oli reilu viisi minuuttia aikaa leipoa suklaakakku - ja se lähestulkoon onnistui. Klo 8:15 olin jo työasu päällä ja otin irtopohjavuoassa olleen kakun nahkahanskoihini ja lähdin kävelemään töihin. En tainnut aamun kiireessä edes tarkastaan sähköpostiani, ensimmäiset onnittelut kävin Facebookista kuitenkin bongaamassa.

Minun piti lähteä töistä aikaisemmin, koska lähdin loppuviikoksi Jyväskylään, jonne juna lähti minua klo 16:30 kuljettamaan. Onko muutamalla minuutilla oikeasti väliä? Ilmeisesti oli, koska olin työpaikalla vielä klo 15:50 ja kaikki tavarat olivat pakkaamatta. Harpoin kotiini ja pakkasin tavarani pikimmiten. Löin vielä läppärin reppuun kaiken lopuksi ja lähdin kohti asemaa klo 16:12. Sörkan asemalla kello oli 16:14 ja uskoin ehtiväni hyvin junaan. Liukuportaiden alapäässä huomasin, että seuraava metro Ruoholahteen lähti viiden minuutin päästä - olin missannut täpärästi edellisen. Pääsin Päärautatieasemalle lopulta klo 16:26 ja kävin juoksujalkaa kohti kymppiraidetta. Minulla olisi ollut minuutti aikaa ostaa maatista lippu, mutta jonojen vuoksi jätin senkin. Kävin suoraan ykkösluokkaan ja huomasin junan kellon olevan 16:30. Minuutin päästä tästä juna lähti liikkeelle. Istuin paikalleni pientä selkähikeä potien ja kaivoin läppärini esille. Vaihdoin kuulumiset chatissa, kommentoin joihinkin satunnaisiin onnitteluihin, mutta ennen kaikkea tarkistin sähköpostini - ei vieläkään mitään.

Jyväskylässä minua odotti ystäväni. Kävimme syntymäpäivän kunniaksi syömässä Gastropub Jalossa talon hampurilaiset. Jalo oli siitä mukava valinta, että se ei ollut ketjuohjattu ravintola, vaikka siellä vihreällä kortilla bonusta kerryttikin. Kaiken lisäksi ravintola, josta saa belgialaista Duvelia ei voi olla huono. Joimme kummatkin kaksia pulloa ja tunsimme ujon nousun. Tämän kaiken keskellä ystäväni houkutteli minut ravintola Rentukkaan seuraamaan ylioppilaskuntavaalien tulosjulkistusta - olimmehan kummatkin dinosaurusehdokkaina mukana leikissä. Ajattelin aamuista viisaudenhampaanpoistoa, mutta totesin, että yhden weissbierin pystyy vielä nauttimaan.

Rentukassa palasin muistoissani kuusi vuotta taaksepäin. 21-vuotissyntympäivänäni tunsin itseni nuoreksi kaikkien ylioppilaskuntajyrieni ympärillä, vaikka olin saanut silloin huomattavasti enemmän ääniä kuin moni heistä. Tuona keskiviikkona en tuntenut itseäni niin vanhaksi kuin olisin saattanut, olihan kyseessä opiskelijoiden juhla, paikalla kun oli vielä vanhempia opiskelijoita, jotka eivät olleet olleet päivääkään oikeissa töissä. Katselin menoa hetkisen ja totesin, että kai sitä vanhempiaan piti vielä nähdä tämän päivän puolella. Kotiin palatessani äiti tuli onnittelemaan ja kyseli torstaista. Totesin, että kaikki hyvin. Menin minulle ja veljelleni tarkoitettuun huoneeseen ja kävin peukuttamassa onnittelut. Pari kertaa innostuin kommentoimaankin. Tuntui hyvältä olla 27-vuotias. Katsoin sähköpostini, mutta siellä ei ollut mitään uutta. Positiivista toki, etteivät seinälle tulvineet onnittelut olleet tukkineet postiani.

Heräsin seuraavana päivänä klo 19, kun isäni tuli töistä. Läppäri oli vieressäni sängyllä, mutta musiikki ei enää soinut. Hammasta särki, kun Burana 800 mg:n ottaminen oli pompannut rytmistä. Otin kolmannen tablettini ja sain ystäväni pään pyörimään, kun kerroin nautitteeni ibuprofeiinia jo 2400 mg. Lääkkeen ja jääpussin jälkeen pääsin tolpilleni. Vaihdoin toisen kaverini kanssa kuulumisia ja hän kysyi syntymäpäivälahjoistani. Sanoin, etten ollut saanut vielä mitään.

Podin perjantaina hampaitani kotosalla. Äiti oli lähdössä töihin ja sain olla aivan rauhassa. Hieman ennen lähtöään juttelimme siinä niitä näitä. Kävin istumaan sohvalla ja avasin sähköpostini. Siellä oli viesti joltain, ketä en tuntenut vielä tuolloin. Luin viestiä lumoutuneena ja jouduin pari kertaa toistamaan, että ymmärsin. Ei sillä, että viesti olisi kirjoitettu huonosti. Se oli kirjoitettu todella kivasti ja hyvin - kirjoittajalla oli selvästi silmää hyvän vastauksen luomiselle. Aloin lukemaan viestiä kolmatta kertaa, kun äitini kysyi, mitä minä hymyilen ja nauran. Hämmennyin ja vastasin vain lukevani Facebookista jotain. En tiedä, menikö läpi, sen verran hyvin äitini minut tuntee.

***************************************************************

Jäin miettimään viestiä. Vaikka olosuhteet eivät olletkaan suopeat, niin se oli lähes paras vastaus, minkä saatoin saada. Se oli paras syntymäpäivälahja, minkä saatoin saada, vaikka tulikin pari päivää myöhässä. Oma yhteydenottoni oli ollut positiviinen yllätys ja blogikirjoitukseni (hän oli jotenkin saanut senkin käsiinsä) oli kuulemma suloinen. Hymy ei ollut vieläkään häipynyt kasvoiltani - se saattaisi pysyä vielä pitkään. Olin kerrankin yrittänyt jotain, ehkä jotain epätoivoistakin, mutta sitä ei ollut onneksi sellaiseksi leimattu.

Päätin vielä vastata hänelle. Kiitin hymyn nostattaneesta viestistä ja toivoin, että tästä kaikesta oli tullut iloa meille kummallekin. Todistelin vielä vähän, että ollut mikään pahainen näätä vaan kunnon poika, jolla oli paikan tullen ballseja tehdä suoria ratkaisuja tilanteen niin vaatiessa. Viestin jälkeen nostin vielä itsekseni hattua hänelle. Vaatii rohkeutta vastata tuntemattomalle.

************************************************

Muistin Pariisissa mieleentulleet haavekuvat ja pohdin tulisiko tästä sellainen. Näkisinkö häntä enää koskaan? Tulisiko hän vastaan reiteilläni? Kohtaisimmeko jossain yllättäen? Olen joskus väittänyt itselleni, että ensimmäinen mielikuvani ihmisestä ei kovin usein petä. Minulla oli hänestä mielessäni mitä parhain kuva. Kaunis, kohtelias, mukava. Kaikenkaikkiaan ihana. Mutta niin, olosuhteet eivät olleet suopeat.

Olin elänyt viime päivät kuin lumoutuneena. Sunnuntaina olin jo mielestäni terveiden kirjoissa ja tanssahtelin kotonani Veronica Maggion tahtiin. Elämä hymyili maireasti kaikesta huolimatta. Joskus kommenteissa valiteltiin, että blogilla oli ollut aiemmin enemmän munaa. Mutta ehkä se oli tärkeää, että sitä löytyi itse kirjoittajasta, vaikkei se enää teksteihin niin tulvinutkaan. Vaikka minä ja tuo ihana kaunotar emme koskaan kohtaisikaan, niin olimme toistemme hyvissä kirjoissa - se oli jo jotain.

**************************************************

Veljeni oli aikanaan suositellut minulle antaumuksella How to Make it in America -sarjaa. Se oli alkanut juuri parahiksi tulemaan tv:stä ennen New Yorkiin tekemään matkaani. Tämä matka sai myös tv-rytmini sekaisin ja loput sarjasta piti katsoa toisessa muodossa. Maku olikin oikeassa: sarja sai todella hyvälle mielelle. Kun olin saanut ykköskauden finaalin elokuussa jossain Hampurin ja Berliinin välimaastossa, jäin kiimalla odottamaan kakkosta.

How to Make it in America oli New York ja sen nuoret. Oli Ben, Cam, Kapo, Rachel ja Domingo. Olimme kavereiden kanssa vitsailleet muistuttavamme roolihahmoja. Komea Tuomas oli komea Ben. Samir oli Camin kaltainen hustaaja. Hedge fundissa työskentelevän Kapon rooli istutettiin sitten minulle. Tiistaina katsoessani uusimpia jaksoja tajusin, että minä olen heitä kaikkia kolmea. Minussa oli Benin kaltainen epävarmuus ja luovuus, Camin sosiaaliset taidot ja myös huono puoli katsoa tilanteita vähän läpi sormien. Ja oli minussa myös Kapon kyky työskennellä hektisessä ympäristössä ja etenkin se, että olin viime aikoina onnistunut pitämään naiset loitolla itsestäni.

Toisen kauden vitosjakso oli loppumassa. Olin ehkä muutenkin herkässä tilassa, mutta viimeinen kohtaus ja sen ohessa soimaan pärähtänyt M83:n Midnight City -kappale saivat minua oikeasti herkistymään. Niistin nenäni ja pyyhin hyvästä mielestä pulpahtaneet kyyneleet silmiltäni. Se sai jälleen kerran hyvälle mielelle ja se sai luonnollisesti minut myös ajattelemaan häntä.

************************************************

Se olisi voinut olla vain hetki Kirjamessuilla, mutta siitä syntyi pieni tarina, ainakin itselleni. En tiedä, syntyikö siitä mitään välillemme. Ainakin toivon niin, vaikka tilanne on mikä on. Riittää, että se olisi edes hymy, jos joskus kohtaisimme. Minä olen nyt hymyillyt jo puolitoista viikkoa ja entistä enemmän viime perjantaista lähtien.

How to Make it in Americaa katsoessani, en voinut välttää ajatusta, että olin ehkä eniten Ben. Kun muutit menivät jatkoille, minä lähdin kotiin. Ei väliä, vaikkei saatilla olisi saanut kuin hymyn. Minulle se olisi riittänyt. Moni valitsisi jatkot ja Kirjamessujen tapauksessa sen, ettei olisi ottanut yhteyttä. Minä lähden yleensä myös kotiin, mutta toisaalta pelaan pelin loppuun, vaikka olosuhteet vinkkaavatkin muuta. Ei se, etten nähnyt häntä enää. Eikä sekään, että hänen serkkunsa jutteli muiden kanssa niin, etten voinut kysyä serkulta yhteystietoja. Sarjassa Ben ja Cam puskevat läpi, vaikka todennäköisyydet olekaan heidän puolella. En edes lähtenyt laskemaan todennäköisyyksiä sille, että hän vastaisi, mutta onneksi hän vastasi - kaikesta huolimatta. Vaikken tätä tv-sarjan parivaljakkoa hänelle viestiä kirjoittaessani ajatellutkaan, niin ensi kerralla ajattelen, mikäli alan epäilemään. Go big or go home.

Kirjoittaja kiittää kaikkia ihmisiä edellisen kirjoituksesta saamastaan positiivisesta palautteesta. Vaikkei ratkaisevaa lukijavinkkiä tullutkaan, niin asiat ovat nyt tolallaan. Positiivinen ongelma on ratkaistu, eikä uusiakaan tarvitse nyt hetkeen etsiä.

Potentiaalinen positiivinen ongelma

2011-10-30T10:14:00.000-07:00

Mieleeni palasi tilanne vuodelta 2007. Oli maanantaipäivä ja ainejärjestöni, Pörssi ry:n valmennuskurssi oli juuri alkanut. Markkinoinnin opettaja oli sairastunut, nuoret olivat maksaneet kurssista ja jotain piti tehdä. Hätä keksi keinot, tunteja siirreettiin ja osallistujille maksettiin matkakorvauksia, jos tarve vaati. Kurssista vastuusta ollut kaverini totesi tuolloin: "Vaikka tällaiset tilanteet eivät olekaan kivoja, niin mä kyllä rakastan ongelmia!"

Olen viime aikoina saanut kuulla kaikenlaisesta ikävästä. Nuoria kavereita on kohdannut erilaisia ikäviä onnettomuuksia, sairastumisia ja myös kuolema. Itse olen pystynyt kuitenkin tällaiset välttämään ja yritän koko ajan muistaa olevani onnekas, kun asiani ovat niin hyvin. Vastoinkäymisten lisäksi olen onnistunut karttamaan ongelmia - tai jos niitä on ollut, niin ne ovat lähinnä olleet positiivisia. Tänään saatoin luoda itselleni ongelman, jota voi pitää lähinnä hyvänä ongelmana.

****************************************************************

Olin harmitellut, että kalenterini näytti punaista niin monen viikonlopun kohdalla, eikä aikaa rauhallisille kotiviikonlopuille ollut meinannut oikein löytyä. Tämä viikonloppu ei tehnyt poikkeusta. Kun pelataan poikien kanssa jalkapalloa, niin kauden päätökseen on vain yksi mahdollinen keino: lähteä risteilylle. Perjantaina piti varastaa vähän töistä, että ehti laivaan. Ja ennen kuin paatti oli edes irronnut, niin A-olut jo virtasi laivan buffetin hanoista. Pelkäsin viinien tuovan aamuksi rapean olon, joten keskityin vain mallastuotteisiin enkä edes illan mittaan koskenut tiukkaan paitsi valmentajan palkintopullon kiertäessä pelaajalta pelaajalle. Tämä sitten palkitsikin lauantaina ja olo olikin yhtä raikas kuin syyspäivä Tukholmassa.

Stokis oli sitä hyvää samaa kuin ennenkin vastaavanlaisilla reissuilla: vähän ostoksia, Burger King (itse otin vain kokiksen), pari päiväkaljaa, McDonald's ja hyvännäköisiä ruotsalaisia. Ainoan ongelman oli aiheuttaa paluu keskustasta Gärdetiin ja satamaan. Jäimme viiden hengen poppoolla vielä aterioimaan tupaten täyteen Mäkkäriin. Tämän jälkeen päätimme ottaa tilataksin satamaan. Suhari pyysi kyydistä 500 kruunua, mikä oli aivan sikamainen hinta; menomatka satamasta ytimeen kustansi vain 170 kruunua. Pienen neuvottelun jälkeen menimme metroon. Kävin ostamassa lippuja ja siihen asti hyvin sujunut ruotsini ei pystynyt sisäistämään yhtä lausetta. Käteeni lykättiin 10 lippua viidelle kaverille ja minua laskutettiin 180 kruunun edestä. Ajattelin ensin, että kyseessä oli meno-paluuliput ja tästä syystä heitin viisi lippua elämäänsä nukkuvalle rantojen miehelle, joka kiitti hymyillen tästä "lahjasta". Lipputarkastuksessa meille ilmoitettiin, että lippuja on vain 2,5 ja jouduin menemään pummimaan liput takaisin rantojen mieheltä, joka oli vielä onneksi paikalla. Alhaalla metrossa huomasimme, että punainen linja ei mennyt korjaustöistä johtuen Gärdetiin ja jouduimme ottamaan Östermalmstorgetilta mittariauton ja ehdimme takaisin laivalle kuitenkin hyvissä ajoin ennen lähtöä.

Itse asia eli loppuillan roilotus sujui tutussa merkeissä. Otin hiivojen kyytipojaksi yhden Long Island Ice Tean, jonka hain Siljan tarjoamalla drinkkilipulla. Naapurihyttimme nuoret pojat olivat viritelleet oman kaljanjäähdytysjärjestelmän, joka tulvi vessasta hytin lattialle ja meidän hyttiimme asti. Meidän ylennettiin perhehyttiin ja pojille laitettiin lasku, jonka suuruudesta ei ollut tietoa. Laivapoliisin mukaan rakenteisiin ei kuitenkaan kosteuden kanssa menty - laivat lienee suunniteltu kännitoilailua kestäviksi. Iltaan toi myös iloa JJK:n pronssimitalin hyvähenkinen hehkutus laivalla kotiintulleilla Espoon Hongan pelaajille. Hyvällä tavalla sumuinen ilta päättyi hyttiin, jonne lähti mukaan kaksi palaa mitään sanomatonta pannupizzaa. Aamulla nuo slaissit, vedet ja mietoihin juomiin keskittynyt juomapolitiikka palkitsivat hyvällä ololla, joka ei äitynyt pahemmaksi, kun oloa suojattiin vielä Forumin Rasvamontun Eerikin Pippurin rulla-aterialla. Tästä reissusta jäi kuitenkin päällimäisenä mieleen annoskateus: olisi pitänyt ottaa iskender. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja lautasten tyhjennyttyä porukka lähti koteihinsa köllimään - hauska reissu oli nyt lopullisesti ohi.

***************************************************************

Kotona minua odotti hieman sekava huusholli, kamojen purkaminen ja perinteinen laivan pölyt pyyhkivä suihku. Lepäily ja sohva eivät ole olleet koskaan minua varten, joten tuntui oudolta jäädä kotiin lepäämään. Muistin Kirjamessut ja päätin suunnata sinne. Uusi Ljungin kauluspaita päälle, kohti ysi-spåraa ja Pasilaan.

Motivaationa reissulle oli ensisijaisesti kirjat, mutta toiseksi myös ihanat naiset. Mietin, että kirjamessuilla voisi tulla vaikka vastaan joku minun tapainen ihminen ja parhaassa tapauksessa tätä ihanaa voisi pyytää jopa lähtemään ulos joku kerta. Vaikka ajatus vaikutti epätodennäköiseltä ja jopa epätoivoiselta, niin jotain tuli kuitenkin tehdä. Tähän mennessä kotiovelle ei ollut vaivautunut vielä kukaan. Kavereiden vaatimuksista huolimatta olin kieltäytynyt luomasta profiilia deittisaiteille. Vaikka nykyinen elämäntilanteeni oli mitä mainioin ja olin siihen todelle tyytyväinen, niin tiedostin samalla sen, että elämä voisi olla todella kivaa myös jonkun kanssa. Ja vaikka elämäntilanne jatkuisi tällaisena, niin uuden ihminen tapaaminen piristää aina muuten.

Iskin messukeskukseen kello 14. Tsekkasin nopeasti kirjat ja päädyin siitä aika pikaisesti samaan aikaan käynnissä olleille Viini-messuille. Ensimmäistä lasia naukkailessani aloin jo oikeasti pelätä, että sunnuntailla oli mahdollisuus mennä höpön puolelle, joten päätin olla hakematta lisää juomalippuja - sille en voinut kuitenkaan mitään, että niitä sattui löytämään ilmaiseksikin, joten päätin ottaa vielä toisenkin lasillisen ja palata kirjojen pariin. Jälkikäteen huomasin, että minun maistellessa ranskalaista valkoista olivat samaan aikaan paneelikeskustelemassa tulevat presidenttiehdokkaat - no viini voitti kyllä varmasti politiikan.

Minulla oli jo ennestään liikaa kirjoja, mutta päätin jostain syystä ostaa niitä lisää. Kehuttu Jonathan Franzenin Vapaus tuli mukaan rumasta kannesta huolimatta. Mainitsin tämän fakta kustantamo Siltalan messuavulle, jonka tunnistin erään etelähelsinkiläisen ravintolan tarjoilijaksi - mainittuani tästä faktasta Facebookissa ystävälleni hän muisti vielä naisen persoonallisen ja kauniin tatuoinnin. Lupasin aluksi ostaa Franzenin kirjan Siltalan myymälästä, mutta palvelu ei ollut niin hyvää, että olisin maksanut siitä neljä euroa enemmän kuin Akateeminen pyysi - sieltä mukaan lähtivät lisäksi Michael Pollania, Sami Tallbergin Villiyrtti-opas ja Tuomas Vimman uusin.

Harppoessani sisään messuille huomasin hieman kauempana oikealla Jonathan Safran Foerin Eläinten Syömisestä -kirjan. Minun oli pitänyt tarttua tähän kirjaan jo aiemmin, mutta se oli jäänyt siitäkin huolimatta, että Stocka koetti aikanaan sitä tarjoushintaan ja kuukauden kirjana myydä asiakkailleen. Palasin Atena-kustannuksen mestoille messuaikani vedellessä jo viimeisiään. Nappasin teoksen ja menin kassalle. Näin oikealla puolelle minua hieman pidemmän tummahiuksisen naishenkilön. Hän kääntyi minuun päin ja tummahiuksinen nainen paljastui todella kivannäköiseksi.

Olin jo valmiiksi semidarrahöyryissä ja napannut perään vielä pari lasia viiniä. Saatoin olla myös nälkäinen, mutta olin myös järkevä. Ihana tumma kaunotar oli liikkeellä äitinsä kanssa. Kysyin, mikä kirja hänellä oli kädessään. Hän sanoi serkkunsa suositelleen kyseistä teosta. Valittelin kirjojen lojuvan pöydilläni, kun hylly oli täynnä. Hän toisteli samaa. Kerroin ostaneeni Safran Foerin kirjan, koska söin lihaa, mutta tarvitsin päätökselleni vielä toisen näkökulman - tämän jälkeen voisin sanoa vasta oikeasti että olin tehnyt valinnan. Kyselin hänen lukemisestaan. Pudotin kirjan vahingossa lattialle ja hän nosti sen. Äitinsäkin naureskeli taustalla. Mietin, että jos äitinsä ei olisi siinä, niin jäisin jututtamaan pidemmäksi aikaa. Ehkä minua jännitti. Toivotin hyviä messuja ja sanoin lähteväni kotiin.

50 metriä ovelle päin mentyäni olin jo katumapäällä. Ensimmäinen syy oli nyt nainen ja toinen kirjat. Mitä minä kotona? Ei ollut vielä nälkäkään. Ehkä vielä näkisin hänet ja sanoisin, että oli kiva tavata. Timothy Ferriss kirjoitti, että piti haastaa itseään, mennä sille kuuluisalle (liiaksi käytetylle, lähes raiskatulle) epämukavuusalueelle: "Kysy naiselta numero joka päivä!" Minulle riitti, että edes kerran vuodessa ja nyt olisi ollut se paikka. Toivoin, että äitinsä olisi jossain matkan päässä ja voisin palata vielä. Vihreä neule ja pituus olivat hyviä tuntomerkkejä massan keskellä. Näin hänet kauempaa, mutta vain pieni hetki ja hän oli jo kadonnut. Katselin hetken, mutta ei auttanut. Hän oli poissa silmistäni, muttei mielestäni.

******************************************************

Kun kaverini sanoi, että hän rakastaa ongelmia, niin tajusin, että minäkin rakastan. Minulla ei tällä hetkellä ole edes positiivista ongelmaa, mutta voisin luoda itselleni sellaisen. Minulla ei ole koskaan ollut edes haavekuvaa, sitä hyvää muistoa jostakusta, joka oli niin ihana siellä Pariisissa, mutta johon en saanut tutustua, kun piti joutua kohti lentokenttää. Mietin, että oliko mahdollinen haavekuva vain sitä, että halusi jotenkin erityisesti tavata jonkun - riitti että oli nainen. Mutta sitten muistin sen jännityksen, jonka tunsin kun näin hänet kauempaa uudestaan. Muistin sen yllätyksen, kun hän oli niin kaunis siinä kassalla. Vaikka olosuhteet yrittävät vinkata, että ei tänään, ehkä te vielä näette, niin jotain ehkä pitää tehdä kuitenkin.

Sitä voisi jotenkin yrittää löytää hänet. Ei nyt aivan ostaa mainosta Hesarista, mutta jotain. Asian laitahan voi olla niin, että hänellä on jo joku (optimisti kysyy miksi nainen ollut miehensä kanssa messuilla, olihan siellä paljon muitakin pariskuntia). Ja vaikkei olisi, niin minähän saatan olla liian lyhyt, tylsä tai outo, niin kuin naiset usein sanovat.

Mutta jos on olemassa toivoa, niin se riittää jo pitkälle. Aina tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. Pienestä vaivannäöstä voisi rakentaa hyvää romantiikkaa ja ainakin toinen yllättyisi (pessimisti sanoo, että toinen pitää tällaista etsijää vähän hulluna). Eräs jyväskyläläinen tyttö kertoi ystävälleni minun olleen sinnikäs tapaus, ulos piti lähteä ja kun homma ei ottanut tuulta alleen, niin se ei oli kuultava, vaikka sen pystyi muutenkin aistimaan. Itse olin unohtanut koko sinnikyyden, mutta nythän se olisi taas hyvä mitata itsensä.

Illat ovat helposti levotonta aikaa. Sitä tekee aivan eri asioita kuin tekisi aamun mielentilassa. Ehkä mietin vielä yön yli ennen kuin alan edetä asian kanssa. Tai ehkä rautaa pitää vain takoa, kun se on kuuma.

Vaikka kirjamessuille olisi tullut mentyä ilman risteilyäkin, niin sitä huomasi taas, että miten pienet asiat vaikuttavat tapahtumiin. Elämä on sattumia. Sitä olisi voinut ollakin ihan toisaalla tänä viikonloppuna. Sitä olisi voinut olla vain kotona lepäämässä. Sitä oli kuitenkin mukavissa höyryissä viikonlopusta ja iloisella mielellä liikenteessä. Elämä hymyili leveästi. Se on hyvä tiedostaa ja siitä tulee olla kiitollinen. Vaikka marraskuu paiskoo vettä ja vetää verhot jo ennen kuin työt on tehty, niin samaan aikaan tapahtuu paljon hyvää. Ja jotkut asiat voivat olla vielä paremminkin jonain päivänä. Vaikkei mitään sitten tapahtuisi, niin hyvän tarinan siitä kuitenkin saanee aikaan.

Jos joku lukija tietää kauniin tumman naisen, joka on noin 180 cm pitkä ja ostin tänään kirjan Atena-kustannukselta, niin Kirjoittaja ottaa tämän lisätietoja hymysuin vastaan! :)

Ajatuksia iästä

2011-09-25T08:00:00.002-07:00

Sain kokea iloa ja kunnian olla tänään mukana kummin roolissa kristillisessä kastetoimituksessa. Viime kerrasta olikin aikaa jo kolmetoista vuotta. Siinä ajassa ehtii unohtaa tapahtuman hengen ja kulun. Tänään minulle tuli kuitenkin olo, jokaisen maailmankatsomuksesta huolimatta, että kastetoimituksen henkivä ilo lapsen saapumisesta tähän maailman oli jotain todella hienoa. Myös papin sanat onnistuivat osumaan minun maaliini, vaikken niitä enää muistakaan.

Olen aiemmin analysoinut itseni ja muiden ihmisten eri ratkaisuja pitkälti elämäntilanteeseen ja paikkakuntaan liittyvillä muuttujilla. Ennen kastetilaisuutta parkkipaikkaa Jyväskylän yläkaupungilta etsiessä ikäfaktori pompsahti jotenkin kummallisesti esille. Katselin K-kauppa Kympin ulkopuolella Haglöfsin-ulkoilupuvuissaan pyöriviä nuoria, opiskelijoita ja pariskuntia. Tajusin tuon iän valuneen jo ohi, vaikka kaupassakävijöiden ikätovereita olenkin usein muun muassa Jyväskylän yössä nähnyt - Helsingissä olen ollut ilmeisesti vanhemmassa seurassa. Vaikka vanhemmatkin ihmiset pitävät tuulipukuja sunnuntaikävelyillään, niin he eivät hae noutupizzaa vaan valmistavat ruuan edellisenä päivänä Mestarin Herkusta tai Stockan Herkusta (vaihtoehtoisesti Prismasta) haetuista hyvistä raaka-aineista, viikolla kun ei työn kyljessä niin ehdi.

Muistan tehneeni joskus lukioaikaan internetissä esiintyneen Mikä on henkinen ikäsi? -testin. 17-vuotiaan nuoren itsetuntoa hiveli, kun lukema näytti 36-vuotiasta. Ei sillä, että olisin tuntenut itseni silloin muita kypsemmäksi, mutta ehkä luulin olevani muita fiksumpi. Yliopistoaikoina vielä seurustellessa tuli kohkattua siitä, kun toiset ihmiset alkoivat rakentaa pesää jo yliopistoaikoina yhteisine tileineen ja koteineen - minä kun en ollut valmis laittamaan rahojani jakoon edes avioliitossa. Joka tapauksessa ikäkysymys on ollut minulla aina pinnalla, vaikka ehkä tajusin sen kouriintuntuvasti vasta tänään.

Kouluajoilta muistan hyvin tyttöjen pitäneen itseään aina poikia kypsempinä. Ja kyllähän se jossain vaiheessa varmasti ainakin fysiologisesti pitääkin paikkaansa. Minussa tämänkaltaiset asiat pistivät kuitenkin yleensä aina vihaksi, vaikken vihaani esille erityisesti tuonutkaan. Samasta asiasta sain kuulla vielä myöhemmin omalta tyttöystävältäni - hän kun oli aina niin kypsä ikäisekseen omasta mielestään. Hänen kypsyys oli varmasti totta jossain aiheissa, mutta monta kertaa väittämä muuttuu ainakin mielletyksi totuudeksi, kun sitä tarpeeksi toistetaan. Eihän kypsyys katso sukupuoleen, eikä välttämättä edes elämänkokemukseen, vaan ennemminkin tasapainoisuuteen ja kykyyn käsitellä elämänkokemuksia. Joka tapauksessa meidän suhteessa ikä tuotti jotain päänvaivaa - itse kun näin tiettyjen asioiden kuuluvaan myöhempään ikään ja tyttöystäväni silloiseen nykyhetkeen - eikä ihme, ettei se kestänyt.

Muistan joskus nuorempana harmitelleeni valintojani ja toivoneeni olleeni nuorempi, jotta olisin voinut valita vielä toisin lähinnä urheilulajien suhteen. Olin ilahtunut, kun näin veljeni ja hänen joukkuekaverit, mutta samaan aikaan tunsin, että samanlainen oli jäänyt minulta puuttumaan. Ihminen näkee ja kokee samatkin asiat eri tavalla eri-ikäisenä. Nuorempana jalkapallo oli aina kivaa, mutten nähnyt pointtia päämäärätietoisessa treenaamisessa. Myöhemmin harrastin amatöörijuoksua paljon järkevämmin ja tuloksekkaammin kuin moni myöhemmin oikeasti hyvä futari osasi edes junnuna treenata. Mutta yhtä kaikki vielä tänäkin päivänä tekee välistä mieli palata nuoruusvuosiin tehdä oikea ratkaisu joukkuevalinnan suhteen, käydä vähän useammin puiston nurmella kikkailemassa, jättää pesäpallot pelaamatta. Samaan hengenvetoon sitä tajuaa, että nykyinen minuus on juuri näiden nuoruuden huonolta tuntuvien valintojen summa, tässä tapauksessa kuitenkin positiivinen sellainen.

Kysymys itselleen ja muille ihmisille hahmottuvasta iästä tulee käsinkosketeltavasti esille tässä valmistumisen jälkeen kolmenkympin ollessa kahta lähempänä. Yksi ei meinaa aikuistua ja haluaa jatkaa opiskelijaelämää ikuisuuksiin, toinen ottaa aikustumisen liian tosissaan ja kolmas elää välimallin elämää. Muistan joskus vaihtokaverini sanoneen, ettei kannata olla se ensimmäinen, joka lähtee vaihdosta kotiin, muttei todellakaan kannata olla se viimeinen. Ehkä samaa pätee myös aikuistumiseen. Ei ole hyvä kiirehtiä vastuuttomasta (olipa tämä rankka ilmaisu) elämästä aikuiseksi liian nopeasti, mutta ennemmin sekin kuin ikuiseksi opiskelijaksi jääminen. Elämässä on kuitenkin olemassa yllättävän vähän itseisarvoja, itse asiassa elämämme välinearvojen maailmassa. Opiskelu on väline työtä varten ja työ on väline järkevää elämää varten. Ei niistä kummastakaan kannata tehdä elämän päätarkoitusta, vaikka hyvä niistä on pitää, varsinkin kun ne täyttävät suuren osan elämästä.

Valmistuminen ja hyppy aikuisten elämään tuottavat monelle ihmiselle erityisen paljon paineita jo itsessään, vaikkei olisi vielä edes sormuksista tai lapsista puhettakaan. Ihminen tekee niin sanotusti liian isoja muutoksia, jotka vaikuttavat asiaa toisin havainnoivalle jopa hölmöiltä. Ei sitä tarvitse repiä itseään, toisiaan ja liittymäkohtia rikki, kun haluaa irrottautua vanhoista tavoista. Joskus irtiotto tekee hyvää, mutta hetken eron jälkeen yhdessä tekeminen voikin olla yllättävän vaikeaa.

Aika moni elää minun iässäni välimallin elämässä, josta löytyy erilaisia puolia. Monilla on jäänyt hyvät vanhat kaverit edellisestä elämänvaiheesta, mutta elämä on mennyt positiivisella tavalla eteenpäin. Toisilla taas vanha elämänvaihe kummittelee ja haikailuttaa liikaakin, vaikka pesäero on tullutkin tehtyä jo kauan sitten. Vaikka haluiaisi elää hieman toisin, niin olosuhteet eivät oikein mahdollista sitä parhaalla tavalla.

Olin eilen pyörähtämässä yökerhossa jalkapallojoukkueemme nousujuhlien tuoksinnassa. Olin juuri edellä mainitussa välimallin tilassa hyvinkin vahvasti. Tykkäsin olla ulkona, kun näki nuoria ihmisiä, jotka olivat pitämässä hauskaa. Toisaalta olin itse vastuullisena aikuisena cokis kädessä, koska seuraavana päivänä oli vastuutehtäviä ja muutenkin tunsin olevani jonkin verran väärässä paikassa. Vaikka naiset olivatkin kauniita, ne olivat nuoria. Mietin kuten niin monesti aiemminkin: täällä ei ole ehkä paras olla, mutta vielä huonompi sitä on olla katsomassa Uutisvuotoa vanhempien luona. Välimallin tilasta huolimatta onnistuin pääsemään ajoittain hyviin fiiliksiin, kun Ruudolf ja Karrikoira lauloivat riivaavista mammoista ja ympärillä oli kuitenkin paljon ystäviä. Hyvissä ajoissa totesin kuitenkin, ettei minulla ollut puhuttavaa kenellekään naiselle. Toisaalta ajattelin myös, että sinkkukaverieni tuli alkaa tehdä ratkaisuja, joten lähdin hyvillä mielin takavasemmalle.

Junassa tajusin, etten hetkeen ole menossa takaisin kotikaupunkiini - ainakaan viikonloppua viettämään - ja tällä erää hyvä niin. Jyväskylässä ja siellä pari vuotta sitten elämässäni elämänvaiheessa oli paljon hyvää, mutta se aika on ohi. Tässä iässä ja tässä tilanteessa Helsinkiä parempaa paikkaa ei ole minulle. Vaikkei siellä elämänvaiheesta riippuen näkeään yhtä paljon kauniita nuoria naisia kuin Jyväskylässä, niin tarjonta on kuitenkin nuorten ihmisten suhteen aika hyvä, kun vertaa niihin itäsuomalaisiin kaupunkeihin, joissa olen työni puolestani tänä vuonna vieraillut ja joiden demografiaa olen hutkinut siinä sivussa. Ja ehkä kyse on kuitenkin lopulta vain siitä ristiriitojen maailmasta, jossa olen elänyt ja tulen elämään koko elämäni. Jyväskylässä sitä tuntee olevansa liian vanha tuohon seuraan, mutta tulevalla viikolla töihin liittyvässä koulutuksessa sitä kapinoi kauluspaitajengin seurassa huppari päällään.

Viisi vuotta

2011-09-19T12:27:00.000-07:00

Astuin sisään keväällä 2006 Jyväskylän Forumiin. Kävin Asemakadulta käsin, koska olin menossa Free Records Shopiin, jonka konsepti oli vielä tuolloin myydä musiikkia - tajusivat hypätä pois siitä bisneksestä jo ennen Spotifytä. Kuulin jonkun hyvän biisin, mutten tunnistanut sitä. Olin paikassa, jossa en voinut kysyä sitä dj:ltä, kahvilan pitäjältä tai kaupan myyjältä. Piti niellä pettymys ja jatkaa matkaa. En muista, minkä levyn kävin poimimassa matkaani tuolloin vain poistinko mitään.

Pari viikkoa myöhemmin järjestimme ainejärjestömme kanssa vappusitsejä. Tunnelma oli jotenkin mukava. Olin sovitellut orastavan riidan poikasen silloisen tyttöystäväni kanssa, olin kyninyt hiukseni lyhyeksi (hän sattui pitämään lisäksi siitä mallista) ja minulla oli hyvä syy lähtiä kavereiden kanssa juhlimaan, olinhan ottanut mukaani Venäjältä tuomaani pietarilaista kuohuviiniä. Kuulin samaisen hyvän biisin ja yritin käydä kysymässä sitä kokoelman polttaneelta, mutta emme löytäneet yhteistä säveltä tässä tunnistuspelissä ja kohta olikin jo itse juhlien aika. Se oli viimeinen kerta, kun kuulin tuon kappaleen hetkeen.

Vuosi 2006 se vain hujahti. Kevät meni touhutessa ja sairaslomalla ollutta tyttöystävää hoitaessa, kesä meni golfkentällä lähinnä töiden parissa ja syksyllä tajusin ottaa edes parin päivän pehmeän laskun opiskelujen alkaessa. Kun koulu sitten starttasi, niin meno keskittyi taas enimmäkseen muuhun kuin itse asiaan - tai miten kukin itse asian määrittelee. Oli hyviä bileitä, oli päätös lähteä maratonille, oli uusia kavereita, oli fiilis että oli kovempi jätkä kuin oikeasti olikaan.

Kävelin eräänä aamuna Kortepohjasta kohti keskustaa. Lähdimme ystäväni kanssa kanssa junalla kohti Vaasaa, paikallisen kauppatieteilijäainejärjestön. Taajamajuna kulki sitä välimatkaa yli neljä tuntia, mutta kuten ystäväni oli sanonut: "Siitä tulee hyvä reissu, pitkät junamatkat, ehtii hyvin jutella." Meillä olikin oma vaunu, joka oli myös junan viimeinen. Menimme Haapamäen ja Seinäjoen välimaastossa, siinä Myllymäen vanhan aseman liepeillä katselemaan junan taaksensa jättämiä raiteita. Muistan vieläkin elävästi, miten ystäväni vertasi sitä näkyä vastaavanlaiseen näkemäänsä Euroopan interrail-reissuillaan. Siten pystyi tuntemaan todella vapautensa.

Vaasassa kävimme syömässä McDonald'sissa ja suuntasimme ylioppilaskunnan saunalle, joka toimi majapaikkanamme. Vähän ennen juhlia ystäväni huomasi unohtaneensa kravatin kotiin ja jouduimme lähtemään jo korkatut karhut kädessä lähtemään kohti Dressmania - noin 10 kuukautta myöhemmin kävin ostamassa samaisesta Dressmanista ensimmäiset Man Basic -bokserini, kun sain ne erään toisen ystäväni kautta henkilökunta-alennuksella hyvään hintaan, eikä laadussakaan ole valittamasti ollut, boksereilla on juostu maraton ja puolikkaita. Tästä hauskasta sattumuksesta olisi voinut uumoilla hauskoja juhlia, mutta toisin kävi. Vuosijuhlat olivat huonoimmat, mitä muistan.

Myöhemmin syksyllä tutustuin Jyväskylässä entistä paremmin vaasalaisiin kavereihini, joiden kanssa meillä oli hauskoja juhlia. En vielä tuolloin arvannut, että päätyisin tulevana kesänä heidän kotikaupunkiinsa kesätöihin. Porukkaa tuli entisestään lisää hyviä jätkiä ja vietin kaikesta huolimatta tosi hyvän kesän. Vaikka vaasalaisten kauppisopiskelijoiden juhlat olivatkin jättäneet valjun maun, niin itse kaupunki osoittautui oikein mukavaksi. Kun oli entisistä kesistä poiketen kasista neljään -hommissa, niin sai ensi kerran tuntea ne mukavat fiilikset, kun suuntasi töiden jälkeen ruokakauppaan ja söi urheilun jälkeen hyvän aterian - samat fiilikset joista nautti tänäänkin.

***********************************************************

Vietimme vaasalaisen ystäväni kanssa teorissa äijälauantaita pari päivää sitten. Tehtiin ruokaa, juotiin olutta ja katsottiin sivusilmällä tv:tä. Soitin Youtubesta jonkun mielestäni oivallisen biisin, johon ystäväni vastasi omalla valinnallaan. Tunnistin Stereophonicsin Dakota-kappaleen. Se oli se biisi, jonka olin viimeksi kuullut viisi vuotta sitten. Lauantai-iltana se oli vain tosi hyvä biisi, mutta tiesin, ettei se jää vain siihen. Sunnuntaina se oli jo paljon muutakin.

Aloin miettiä vuotta 2006, kun olin kuullut sen ensi kerran. Peilasin tuota aikaa ja niitä tapahtumia tähän hetkeen ja totesin, että silloin tuli tehtyä tärkeitä päätöksiä. Vuonna 2006 kylvin sen siemenen, mikä johti aikanaan eroon tyttöystävästäni. Sinä vuonna monesta ihmisestä tuli oikeasti ihminen, jota kutsun tänä päivänä hyväksi ystäväksi, joiden ansiosta on parempi olla tapahtui yhteydenpito sitten puhelimitse tai ihan kasvotusten täällä Helsingin arjessa - Soittelimme sunnuntaina ja päivitimme kuviot junassa istuneen ystäväni kanssa ja Vaasan miehet ovat parhaita kavereitani täällä Helsingissä.

Edelleen tänä päivänä tunnistan niitä samoja Epäilevän Tuomaan ja kriittisen ajattelijan ääniä, jotka kuulin silloinkin. Vieläkin tiedän, että elämä on osaltaan aikalailla hakemista, vaikka sitä hakeekin ratkaisuja aivan eri paikoista kuin silloin. Sitä iloitsee ja nauttii samoista asioista kuin silloinkin ja murehtii ihan samalla tavalla - jostain asioista kuitenkin vain hieman eri näkökulmista.

Viisi vuotta hujahti aika nopeasti. Toisaalta on tapahtunut paljon ja toisaalta aika vähän. Ehkä ne ajat ovat tärkeitä, kun ne muistaa näinkin hyvin tänään. Viiden vuoden päästä on helppo palata ainakin tämän päivän fiilikseen, jos sellaiseen kokee tarvetta. Voihan olla, ettei sitä edes halua. Mutta ennemmin sitä tekee sen ratkaisun kuin vain unohtaa koko tämän pohtimisen.

Toisena ihmisenä

2011-08-21T12:14:00.000-07:00

Havahduin ajatukseen, etten ole hetkeen tajunnut mitään erityistä elämästä. Kirjoittaminenkin on ollut kankeaa; sitä on tullut kriittisemmäksi itseään kohtaan ja ehkä täten on myös estänyt jalostamasta pieniä ajatuksiaan suuremmiksi kirjoittamisen avulla. Ehkä ymmärsin jotain elämästäni lomaillessani tai sitten ympäristönvaihdos Saksan muodossa toi jonkun tuulahduksen, mutta nyt siitä ei ole juurikaan mielikuvaa.

Olen yleensä pitänyt itseäni ihmisenä, jolta löytyy joskus teoreettista elämänviisautta - nimenomaan teoreettista. Tänään istuessani tietokonetuolilla tajusin, ettei tällä hetkellä meinaa oikein löytyä edes teoreettista. Pää löi tyhjää ja tuntui, että parhaat kirjoitukset on ehkä jo kirjoitettu. Aloin miettiä, mikä on ajanut elämääni siihen suuntaan, että juuri tällä hetkellä on vaikea saada hyviä aatoksia ja ennen kaikkea pukea ne sanoiksi.

Mietin kokemaani, lukemaani ja käymiäni keskusteluja viime ajoilta. Olen elänyt kuten ennenkin, en sinänsä kokenut mitään erityistä. Olen lukenut kesän aikana noin kymmenisen kirjaa, mutta ne ovat olleet enimmäkseen englanninkielistä non-fictionia, eivät sinänsä tunteita herättäviä teoksia, vaikka omalla tavallaan erinomaisia ja etenkin ajatuksia herättäviä. Olemme ystävien ja vanhempien kanssa keskustelleet tärkeistä kysymyksistä, mutta erinäisistä syistä minua ei ole haastettu - en ole sinänsä joutunut puolustamaan itseäni, perustelemaan ratkaisujani tai miettimään tarkemmin kantojani.

Lyhyen ajatuskriisini jälkeen makoilin sohvallani ja mietin tällä hetkellä lukemaani Jo Nesbon Lepakkomies-esikoisteosta. Mietin Harry Holen henkilöhahmoa ja tulin siihen tulokseen (samaan mihin ennenkin), että se on yksi parhaista henkilöhahmoista mitä tiedän. Aloin miettiä syitä hahmon hyvyydelle. Jos tapaisin kirjallisuustieteen lukijan hän löisi mielipiteeni lyttyyn kerettiläisenä, koska eihän dekkaristin luoma henkilöhahmo voi olla niin moniulotteinen (joku voisi sanoa, etteivät dekkarit ole edes kirjoja). En tiedä moniulotteisuudesta, mutta Harry Holessa on sitä jotain, se joku juttu.

Mutta onko kyse sittenkään siitä, että Harry Hole on niin hyvin luotu hahmo (mitä se eittämättä kyllä on)? Joku voisi sanoa, että yritän olla erikoinen pitämällä dekkarihamosta enkä vaikkapa Kunderan Olemattoman sietämättömän keveyden Tomaksesta. Ehkä Harry Hole ja itse kirjailija Jo Nesbo peilaavat jotain sellaista, mitä haluaisin olla, mutta voi, osaa tai pysty olemaan.

Harry Hole on yksikkönsä paras poliisi, jolla on ongelmansa: alkoholi, oikean naisen puute ja sosiaalisesti kuollut elämä. Niitä puutteita minä en kadehdi. Ehkä lukiessa muutun pikkupojaksi, joka haaveilee olevansa terävä etsivä, joka selvittää murhaajat. Joskus Ilkka Remeksen kirjoja lukiessa haaveilin suojelupoliisissa työskentelystä, vaikka samaan hengenvetoon tiesin, etten koskaan hakeudu sinne. Holessa minua viehättää hänen tietynlainen urakeskeisyys. Työ on hänen elämänsä. Vaikken ole missään nimessä erityisen urakeskeinen, niin minua viehättää ajatus asumisesta Oslossa ja pitkien päivien painaminen. Kävellä hämärässä sadesäässä kuppilan kautta kotiin, moikata tutut (oikeasti tuntemattomat), lukaista VG ja syödä jotain mitä tämän hetken puoliterveellinen elämäntapani ei niele.

Harry Holen hahmon luoja kirjailija Jo Nesbo taas on entinen osakemeklari, joka vaihtoi dealingsalissa työskentelyn kirjailijan hommiin. Jokaisella ihmisellä on tietynlaisia unelmia ja totta kai olen joskus unelmoinut siitä, että saisin ansaittua osan elannostani kirjoittamalla (en tarkoita romaaneja). Vaikka kuinka viihtyisi työssään, niin välistä tulee väistämättä päiviä, jolloin miettii jotain muuta. Vaikka sitäkin maailmaa, jonka Nesbo on onnistunut luomaan kirjoillaan. Kuvat Australiasta, jossa esikoiskirja Lepakkomiehessä liikutaan, piirtyvät kristallinkirkkaasti mieleeni pokkarin sivuilta. Unelmat ja ihailu senkun korostuvat, kun kuulee, Nesbon luoneen pohjan esikoiskirjalleen 30 tunnin lentomatkan aikana.

Välillä huomaan yllättävänkin vahvoja tunteita siihen suuntaan, että haluaisin olla joku toinen. Tasaisin aikavälein tunnen todella rajusti onnea siitä elämästä, jota tällä hetkellä elelen (elellä-verbi kuvastaa tätä elämää paljon paremmin kuin elää-verbi). Ehkä taustalla on jotkut tietyt ratkaisut omassa elämässä, joita kaikesta huolimatta vähän katuukin, vaikka kaikki aina kliseisesti toitottavat, etteivät mukamas kadu mitään. Kun hetken miettimisen jälkeen on löytänyt syyn omille vanhoille väärille valinnoille, niin yleensä samalla tajuaa, että ne asiat toisten elämästä mitä haluaa ovat ihan saavutettavissa.

Tässä iässä asiat tapahtuvat vain hieman hitaammin. Voi olla, että joku päivä sitä joutuu välillä tekemään mukavalla tavalla pidempää päivää välistä ja rämpiä iltasella kotiin jossain toisessa kaupungissa hakien hiukopalaa paikallisesti delistä. Toisena hetkenä sitä huomaa kuitenkin, että ne avaimet parempaan elämään ovat tässä näin - ei siihen tarvitse välttämättä toista maata, toisia ihmisiä tai toista työtä. Ne pienet teot arjessa vievät koko ajan siihen suuntaan, että lopulta tajuaa, että tästä minä aikanaan haaveilinkin.

Ranskalaisilla, lohkoilla, salaatilla...

2011-08-09T08:19:00.000-07:00

Jo ensipuraisu jäi mieleeni. Olimme perheen kanssa lomamatkalla Rodokselle ja jonain päivänä oli normaalin spaghetti bolognesen sijaan tarjolla kebabia lounaaksi. Tämä silloin vielä eksoottinen ruoka maistui niin hyvältä, että muistan sen hyvän maun vieläkin. Koti-Suomessa maistoin herkkua ensi kerran Tampereen Koskikeskuksessa. Vuodesta ei ole selvyyttä, mutta elettiin ala-asteaikoja. Ehkä aika kultaa muistot, mutta parempaa kebabia en ole Suomessa sen jälkeen syönyt.

Tänä päivänä kebabilla on Suomessa ehkä jossain määrin negatiivinenkin kaiku. Tämä johtuu pitkälti siitä, että kebabilla on vahva krapularuoan maine; pitkät unet sunnuntaina ja kepsu ranuilla aamupalaksi. Ei ihme, että monet valittavat Suomessa myytävän kebabin huonoa laatua. Aivan liian usein ennen annoksen valmistumista kyökistä kuuluu mikroaaltouunin pimahdus. Sama ongelma on havaittavissa myös pizzan kanssa. Oikeastaan joka kerta ulkomailla syömäni pizzat ovat olleet parempia kuin mitkään Suomessa syömäni - Villettan pizzat olkoon säännön vahvistava poikkeus. Ehkä ihmisten pitäisi alkaa käymään enemmän brunsseilla tai tehdä itse ruokansa. Mitä darraruokien laadulle kävisi siinä tapauksessa?

Kuluva lomaviikko on ollut mukava tasonnosto kaltaiselleni innokkaalle kebabin syöjälle. Tulin lomalle Berliinin - ja pakko myöntää, yksi syy oli kebab. Ei sillä, lomalla olisi mukava syödä vaikka mitä, mutta kun on yksin matkalla, niin ei viitsi lähteä vetämään erikoisia menuja keskenään. Erinomainen kebab irtoaa kolmella eurolla ja sen jälkeen on maha täynnä ja hyvä mieli.

Döner-kebab on kehitetty Berliinissä ja sen huomaa katukuvasta. Charlottenburgissa paikkoja on jonkin verran, mutta ei mahdottomasti. Kreuzberg, Neukölln ja Prenzlauer Berg ovat niitä pullollaan. Kebab on 40 vuotta vanha ruoka ja ensimmäinen sitä tarjoava ravintola oli Hasir, joka on olemassa vieläkin Kreuzbergin Adalbertstrassella. Meinasin itse käydä syömässä siellä viime torstaina, mutta valitsin naapurissa olleen huokeamman paikan, dürum-kebabin kun sai kolmella ja puolella eurolla. Pyhiinvaelluskohde tuli kuitenkin koettua ulkoa käsin.

Suomeen ensimmäiset kebabit tulivat 80-luvulla. Itse muistan alkaneeni suosia tätä ruokaa hieman ennen vuosituhannen vaihdetta. Oli synkkä ja myrskyinen heinäkuun ilta, kun Kroatia ja Hollanti mittelivät jalkapallon MM-pronssista. Vanhemmat lähtivät viettämään iltaa ystävien kanssa, mutta ilahduttivat minua pitakebabilla, joka oli ilmeisesti haettu Casabellasta (sijaitsi tuohon aikaan Jyväskeskuksessa). Tämän jälkeen innostuin itsekin useammin hakemaan tuota ruokaa itselleni. Ensimmäinen kebabia myynyt kioski Suomessa oli Korv Göranin grilli Pietarsaaressa. Korv Göran on tänä päivänä yksi Suomen suurimmista kebab-lihan valmistajista Beofoodin ohella. Jotkut ravintoloitsijat tilaavat myös lihavartaansa suoraan Saksasta. Kuten aiemmin mainitsin, liian usein tarjottu kebab on kuitenkin mikrossa lämmitettyä. Hyvänä nyrkkisääntönä kebabille voikin pitää sitä, saako sitä suoraan vartaasta vuoltuna. Mikäli ei, kannattaa syödä jotain muuta.

Kebabin darramaineesta huolimatta sen ympärille on kehittynyt jonkinlainen kulttuuri. Löytyy Kebabille.com nettisivu, jonne on arvostelu paikkoja eri puolilta Suomea. Muutamalla eri paikkakunnalla asuneena on pakko sanoa, että Suomen huonoin tarjonta on ehdottomasti Helsingissä. Yleensä en viitsi edes maistaa, kun pienet paikat tarjoavat vain mikrolaatua. Eeriikin Pippurista jotkut ovat tykänneet, mutta sinänsä pääsy Helsingin parhaaksi kebab-paikaksi ei vaadi kummempia. Mikäli itämaista ruokaa haluaa, niin kannattaa suunnata Kontulan ostarin Al Zobeidi-ravintolaan. Ei ole tarjolla kebabia, mutta muuta hyvää löytää.

Jokaisella löytyy omat mielipiteensä lempiravintoloista. Hyvä esimerkki on Jyväskylän Troija Kebab. Toiset pitävät sitä parhaana kebabina koko Suomessa ja toiset puhtaana kännisten ruokana (itse pidän tuotteen laatua sinänsä hyvänä, mutta kaukana se on aidosta döneristä). Näin äkkiseltään nostaisin parhaaksi kebab-paikaksi Huittisten Eka Kebabin. Vieraillessani jo edes menneen mummoni luoni tapasin käydä hakemassa sieltä rullakebabin itselleni. Parempaa en ole viime aikoina Suomessa saanut. Jyväskylän Kebabhousen rulla on ihan mukiinmenevä. Turun FC Kebabista saa myös asiallisen rullan, tosin siellä olen käynyt vain kerran syömässä.

Ulkomailla onkin kyseessä sitten aivan eri pelit. En ole koskaan syönyt vielä kebabia Turkissa, mutta Saksasta ja Itävallastakin saa jo tosi hyvää. Berliinissä suosittelen Max & Moritzia Wilmersdorfstrassella. Grazista ravintola Ankaraa Griesplatzilta. Kummastakin saa rapean pitan, kunnon kasan hyvää lihaa, tuoretta salaattia ja potkivaa kastiketta. Kun tästä herkusta joutuu parhaassa tapauksessa vielä pulittamaan alle kolme euroa, niin diiliä voi pitää hyvänä.

Lomaa on jäljellä vielä pari päivää. Ruokavalio on tällä matkalla koostunut kebabista, pizzasta ja vietnamilaisesta ruuasta. Huomenna ottanen lounaaksi vietnamilaista, mutta illalla pitää vielä käydä testaamassa joku paikka. Onneksi kirjoittamisen tiimellyksessä löytyi hyvä sivusto avuksi.

Mikä pysäyttää maailman?

2011-07-24T04:07:00.000-07:00

Lukion ensimmäisenä vuonna meillä järjestettiin ikkunaviikkoa. Neljännen ja viidennen jakson väliin jäi sopivasti viikon väli, johon sullottiin intensiivikursseja, joista opiskelijat saivat valita mieluisan itselleen. Valitsin rationaalisesti normaalisti toiselle lukuvuodelle jyvitetyn ruotsin kolmoskurssin, koska oli järkevää suorittaa jokin pakollinen kurssi. Viikon toinen päivä alkoi rehtorin aamunavauksella ja ilmoituksella siitä, että eräs lukiomme oppilas oli kuollut. Hän ei oikein tuntunut olevan tuttu kenellekään, mutta nuoren kuolema veti luokan hiljaiseksi. Aamunavauksen jälkeen nuori ja terhakka ruotsinopettaja tokaisi, että tällä hetkellä ruotsin opetus voi tuntua turhalta, mutta tästä pitää nyt jatkaa. Tokaisu kuulosti ensin korvaani varsin toissijaiselta, mutta hetken mietittyäni siinä oli ehkä vinha perä.

Norjan joukkomurhan myötä aloin miettiä, minkälainen katastrofi pitäisi sattua, että se saisi oikeastaan maailman tolaltaan. Erilaiset katastrofit vaikuttavat luonnollisesti aina paikallisesti (saari suljettaneen toistaiseksi, räjähdysten korjaus) ja henkisesti ihmisiin (läheiset, saarella olleet). Mutta mitä pitäisi tapahtua oman elinpiirin ulkopuolella, että se heilauttaisi oikeasti elämänrytmiä?

Oslon joukkosurma oli suuruusluokassaan järkyttävä. Se on uhriluvultaan lähestulkoon verrattavissa 9/11-terrori-iskuun - Norjassa kun on 4 miljoonaa asukasta ja Yhdysvalloissa 300 miljoonaa. Silloin maailma pysähtyi ainakin lentoliikenteen näkökulmasta. Lisäksi 9/11 on luonnut vaikutuksia jokaisen matkustavan arkeen: turvatarkastukset lentokentillä ympäri maailmaa ja Yhdysvatain mmaaperällä saapumisen vaikeus. Miten Oslo tulee vaikuttamaan? Ainakin Oslon tapahtumat luovat hetkeksi jännitettä poliittisiin kokoontumisiin. Ehkä Skandinavissa voidaan nähdä jotain vaikutuksia poliitikkasakin ja lainsäädännössä asti.

Ennen perjantaita maailma pyöri aina niin kuin ennenkin. Vaikken pelännytkään pahinta, niin torstaina oli olemassa mahdollisuus, että maailma olisi ollut taas taloudellisessa kriisissä (se kriisin uhka on päällä itse asiassa vieläkin, jos Yhdysvalloissa ei saada poliittisesta kädenväännöstä johtuen velkakattoa nostettua). Tuntuu toisaalta raadolliselta ajatella, että talous vaikuttaa niin paljon elämäämme, mutta toisaalta pyörivä talous takaa työpaikat ja työt pitävät meidät hengissä. Pysähtyisikö maailma, jos Yhdysvallat todettaisiin maksukyvyttömäksi ja se ei pystyisi huolehtimaan sotilaidensa palkkoja ja kansalaistensa eläkkeitä? Olisiko maailma pysähtynyt, jos Twitteriin hakkeroidut viestit Barack Obaman murhasta olisivat olleetkin totta?

Vuonna 2004 tsunamin jälkeen ihmettelin, kuinka porukka juhli uutta vuotta kuin viimeistä päivää 200 000 ihmisen kuoleman jälkeen, itse kun olin rauhassa. Muutama vuosi myöhemmin olisin itse ollut varmasti myös juhlimassa - vuonna 2004 en vain käynyt ulkona niin usein. Ehkä moralisointia parempi on miettiä vaikkapa uhrien tai omaisten toivetta. Kun läheinen on kuollut, miten hän haluaisi muiden ihmisten reagoivan siihen. Mitä itse haluaisit? Onko oikein lähteä pitämään ulos hauskaa kavereiden kanssa, jos läheinen sukulainen on juuri menehtynyt? Joku saattaisi paheksua sitä. Mutta paheksutaanko sitä, jos suomalainen vetää kalsarikännit kotona. Minulla on ollut käsitys, että siihen olisi jotenkin hiljaisesti hyväksytty oikeus.

Uhrien toiveiden lisäksi on hyvä miettiä myös ampujan teon vaikutuksia. Motiivit tulevat paljastumaan varmasti kuulusteluissa. Mutta kuten pääministeri Jens Stoltenberg epäsuorasti mainitsi: Norja on edelleen turvallinen maa. Vaikka suru voi olla läheisille ylitsepääsemätön, niin yhteiskunnan ei yleisesti tule antautua liiaksi tällaisten tekojen edessä. Vähän niin kuin ruotsinopettajani kymmenen vuotta sitten tarkoitti: elämää on jatkettava. Jos elämä ei jatkuisi, niin silloin tämä hullu oli lopullisesti voittanut koko sodan.

Norjan tapahtumien kaltaisista asioista kirjoittaminen on vaikeaa. Sitä haluiaisi osoittaa myötätuntoa, mutta samaan aikaan sitä haluaa olla aito. En minä jäänyt eilen kotiini itkemään uhreja, minä olin kaupungilla liikenteessä (tosin selvin päin). Olisi hyvä antaa tunteiden virrata, mutta kirjoittamisessa on tärkeää pitää järki mukana. Ylipäätään asioiden käsittelyä on tärkeää, mutta toisaalta tämä asian vatvominenhan vahvistaa Norjan ampujan tavoitteita: hänen tekoaan käsitellään. Malcolm Gladwell kirjoitti ansiokkaasti kouluampumisista kirjassaan Tipping Point. Gladwell mainitsi, että ampumiset toimivat aina sytykkeinä uusille verilöylyille. Maailman on mahdoton olla puhumatta tästä, vaikka olisi riski, että se eskaloisi samanlaisia tapauksia toisaalla. Täytyy vain toivoa, ettei näin tapahdu. Toisaalta asioista kirjoittamisella voidaan antaa myös viesti: maailma huomio tämän, muttei antaudu. Yksittäiset hullut eivät ainakaan maailmaa pysäytä.

Tyytyväinen?

2011-06-13T11:58:00.000-07:00

Katsoin työpisteeltäni ulkona paiskovaa sadetta. Mietin, lähteäkö lenkille vai salille. Muistin käyneeni sunnuntaina tekemässä ujon kuntopiirin ja totesin samalla kuntopyöräilyn ylitylsäksi puuhaksi, joten päädyin siihen, että sade kyllä lakkaisi ja pääsisin juoksemaan. Parin tunnin päästä rankkasateesta onnistuin luikahtamaan kotiini juurikaan kastumatta. Suunnitelma lenkistä oli yhä elossa. Kun olin vaihtanut trikoot jalkaan, niin vettä alkoi tulla taas oikein urakalla. Suunnitelmaa ei kuitenkaan voinut vaihtaa ja itsekuri tuli pitää, joten lähdin joka tapauksessa.

Otin takapihalta fillarin, jolla lähdin sotkemaan kohti Keskuspuiston lenkkipolkuja. Jo hetken pyöräilyn jälkeen olin kuin uitettu koira. Palasin ajatuksissani Turkuun, jossa pääsin lenkille melkein kotiovesta; vähän matkaa Kaskenkatua, sitten rauhallisella Sirkkalankadulla, 500 metriä ja Urheilupuisto oli siinä. Muistin Jyväskylän kesän kaksi vuotta sitten. Sielläkin pääsi juoksemaan suoraan kotiovelta, lisäksi siellä ei tuntunut satavan rankasti. Ainoa paha sade sattui maanantaina tasan 23 kuukautta sitten. Olin palkinnut heinäkuun palkasta itseni Macbookilla, mutta ennen syvempää tuttavuutta piti käydä kuitenkin juoksemassa. Havahduin takaisin Helsinkiin ja siihen, että Nordensköldinkadulla minulla oli jo todella kylmä. Pyyhälsin Auroran sairaalan ohi, heitin pyörän kiinni tuttuun portaikkoon ja lähdin juoksemaan.

Ihmisen on vaikea ottaa vastaan huonompi vaihtoehto, jos on joskus kokenut jotain parempaa. Minulle lenkkimaastot ovat henkireikä kaupungissa. En pysty juoksemaan asfaltilla pidempää matkaa säännöllisesti, joten tarvitsen hyvän pururadan. Vaikka tänään manasin kahden kilometrin pyöräilyä kohti pääkallopaikkaa, niin en tajunnut, että se on ollut itse asiassa sattuma, joka on tuonut minut ennen hyville urheilupaikoille. Jyväskylässä sain asuntoni Laajavuoren lähettyviltä arvalla ja Turussa pankki sattui omistamaan asuntoja Urheilupuiston vierestä.

Jyväskylässä asuin 25 minuutin kävelymatkan päässä työpaikastani, Turussa matkaa oli 15 minuutin verran, täällä Helsingissä eteisestä työpisteelle menee parhaassa aallossa vain viisi minuuttia. Tämä on tuonut taas uusia ongelmia: en oikein halua muuttaa yhtään kauemmaksi, vaikka Helsinginkadun melskeessä on huonotkin puolensa. Omistusasuntoja huvikseen selaillessa sitä on katsonut lähinnä työpaikan välittömässä läheisyydessä sijaitsevia alueita.

Ihminen ajattelee asiat yleensä erittäin lyhyellä jänteellä ja tekee siksi virhearviointeja. Lukitessaan itsensä työpaikan tai harrastusten lähelle ei välttämättä huomaa, että niitä hyviä lenkkimaastoja on kaupunki täynnä. Toisaalta työpaikkaakin tavataan nykyään vaihtaa hieman useammin, joko itsestään tai ympäristöstä johtuvista syistä; miksi lukita itsensä asuntolainalla nykyisen työnantajan perusteella?

Omalla kohdallani miettimäni ongelmat ovat tällä hetkellä mitättömiä. Vuokrakämppä passaa oikein hyvin ja urheilukin sujuu vallan mainiosti täältä käsin. Ajatellaan kuitenkin tilannetta, jossa olosuhteet heittäisivät johonkin ihan muuhun. Nuori menettää työpaikkansa. Onko hänellä sisua lähteä hetkeksi vanhempien nurkkiin hakemaan vauhtia ja hypätä mahdollisesti yhtä hyvään tai parempaan työhön? Vai ottaako hän vastaan ensimmäisen vastaantulevan kohtalaisen tarjouksen, koska hän ei pysty hyppäämään elinympäristöstään toisaalle?

Juuri lyhytjänteisen ajattelun takia ihmiset jäävät erilaisiin loukkuihin. Ei pysty hakemaan opiskelemaan, kun ei pysty työskentelemään eikä täten asumaan Etu-Töölössä kivassa kämpässä. Toinen ei uskalla vaihtaa, koska edessä olisi palkanalennus ja huonompi titteli. Tämä sama toinen ei huomaa kuitenkaan vaihtoehtoisen työn mielekkyyttä ja sen suomia lisämahdollisuuksia vapaa-ajalle. Ihmiset ovat joko muutosvastarintaisia tai huonoja luopumaan saavutetusta elämäntyylistä tai statuksesta. Joka tapauksessa muutokset iskevät meihin jokapäiväisessä elämässä, halusimme sitä tai emme.

Tämä sama ongelma uhkaa koko länsimaista yhteiskuntaa. Halutaan pitää kiinni asemasta kiinni ja pidetään itseämme muita parempina (eurooppalaiset pitävät perinteisesti itseään sekä aasialaisia että amerikkalaisia parempina). Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti taannoin varsin osuvasti Hesarissa siitä, kuinka Euroopasta tulee pelkkä matkamuisto. Mikäli täällä halutaan pitää kynsin hampain saavutetuista eduista, niin on oikeasti otettava askel taaksepäin, jotta pääsisi jossain vaiheessa pari eteenpäin. Ei riitä, että hoetaan, että sivistys on täältä lähtöisin. Maailmanmahdilla on tapana vaihtua, oli välillä Kiina, joskus Rooma, sitten on ollut Espanjaa ja Portugalia laivastoineen, Brittiläistä Imperiumia ja viimeksi Yhdysvaltoja. Nyt taidetaan mennä taas itään. Eurooppalaisella ylimielisyydellä ei tässä pelissä menestytä.

Ihminen on laiska ja mukavuudenhaluinen. Lyhytjänteisesti ajatteleva ei tajua oman matkansa harrastuksiin olevan lyhyt. Kapeakatseisesti ajatteleva ei näe muita harrastuksia. Lopetellessani lenkkiä sade oli jo lakannut, Ellie Gouldingin alkoi laulaa kauniisti Every Time You Go -kappaletta lapuissani, mieli oli mitä parhain eikä kylmästä ollut tietoakaan. Juoksin pari kertaa pyörän vieressä olevat portaat ja lähdin pyöräilemään kotia kohti, eikä matka tuntunut enää yhtään pitkältä. Pienestä yksilötason ongelmasta oltiin päästy helpolla eroon. Jäljelle jää enää koko yhteiskuntaa vaivaavat isot ongelmat. Siihen ei taida yksilötason ongelmien unohtamiset riittää. Länsimäinen ihminen kun on laiskuuden ja mukavuudenhaluisuuden lisäksi itsekäs.

Luettua ja mietittyä

2011-06-06T11:34:00.001-07:00

Olin New Yorkissa kirjakaupassa. Jouduin taas sen fiiliksen valtaan: minun teki mieli ostaa kasapäin kirjoja. Muistin kuitenkin kengistä, vaatteista ja urheiluvarusteista pursuavan rinkkani ja totesin, että kirjat oli parempi tilata myöhemmin Amazonista. Takakansia pystyin kuitenkin ihailemaan turvallisin mielin. Mieleeni piirtyi hyvä kuva erityisesti Malcolm Gladwellin Tipping Point - ja Outliers -kirjoista.

Paluumatkan alkaessa JFK:lta, Münchenin kautta kohti Helsinkiä taskut eivät olleet vielä tyhjillään. Kävin tuhlaamassa osan dollareistani hygieniatuotteisiin, mutta jäljellä oli kymmenisen taalaa. Totesin, että yhden kirjan pystyn kaiken muun ohessa tuomaan kotiini. Pienestä pokkarikaupasta ei löytynyt Tipping Pointia tai Outliersia, mutta samalta kirjailijalta löytyi kuitenkin What the Dog Show -niminen opus.

Minulla oli erinäisiä keskeneräisiä lukuprojekteja, joten pääsin Gladwellin pariin vasta pääsiäisenä ja sain kirjan loppuun vajaassa kuukaudessa. Heti perään tuli tartuttua Amazonin tuomaan Outliersiin. What the Dog Show -kirjasta jäi mieleen erityisesti luku "Art of Failure - What is the difference between choking and panicking". Outliers jäi kokonaisuutena mieleen, koska se oli hyvä psykologinen luotaus ihmisten menestymiseen.

Art of Failure -luvussa Gladwell käsittelee eri epäonnistumisia ja sitä, mistä ne johtuvat. Hän nostaa esiin termit eksplisiittinen ja implisiittinen tieto. Eksplisiittinen tieto on sitä, että ihminen toimii tiedostaen juuri näin. Ajatellaan nuorta kuskia, joka on juuri saanut kortin. Hän laittaa tiedostaen vilkun päälle kääntyessään, kun hänen vanhempansa tekevät sen vanhasta - implisiittisestä - muistista.

Outliers kirjassa Gladweell tutkii menestystä. Hauskojen anekdoottien höystämänä hän pystyy osoittamaan loogiseksi niin Bill Gatesin (ja muiden tietokonegurujen), The Beatlesin kuin myös 1800-luvun suurliikemiesten menestyksen. Kirja yhdistelee hyvin arjen psykologiaa eri tilanteisiin ja kertoo hyvin sen, miksei absoluuttisella älykyydellä pysty selittämään menestystä erityisen hyvin.

Oppiminen ja kohtalainen menestyminen ovat kiehtoneet minua jossain määrin aina. En ole niin kunnianhimoinen, fiksu saati työorientoitunut, että nousisin koskaan suurten yritysten johtoryhmiin. Menestymistä ja oppimista voikin jokainen mitata omalla mittarillaan. Tulin pari viikkoa sitten asiakastapahtumasta erään asiakkaan kanssa samalla kyydillä takaisin Helsinkiin. Puhe kääntyi kaiken muun ohella silloin vielä edessä olleisiin valmistujaisiin. Matkakumppanini totesi, että hänen nuorin tyttärensä oli valmistumassa ylioppilaaksi, ja jos tytär saisi opiskelupaikan, niin hänen kaikki lapsensa olisivat joko opiskelemassa tai töissä. Hän sanoi sen levollisen tyytyväisenä ja sopivalla tavalla ylpeänä. Tuolla hetkellä en keksinyt yhtään parempaa esimerkkiä arjen menestymisestä.

Olen itse pohtinut ennenkin arjessa ja elämässä selviämistä tällä blogilla. Gladwellin pohdinta eksplisiittisestä ja implisiittisestä tiedosta toivat taas uusia ajatuksia mieleen. Missä eri arjen tilanteissa käsittelemme tilanteita eksplisiittisesti ja missä implisiittisesti? Miten ihminen pystyy oppimaan toimimaan arjessaan ja työssään oikein, kun koko ajan tulee vastaan uusia tilanteita ja uusia ihmisiä?

Olen itse pyrkinyt miettimään elämää osaltaan tiettynä polkuna ja valmistautumisena kohti jotain suurempaa. Ehkä jonain päivänä sitä joutuu vastuuseen toisista ihmisistä oman perheen tai sitten esimerkiksi työorganisaation kautta. Vaikka oma perhe onkin samaa verta, voivat myös työn eteentuomat tilanteet vaatia ihmiseltä yllätävänkin paljon ja etenkin vaikuttaa mieleen myös vapaalla. Vaikkei tähän mennessä elämässä ole tullut vielä vastaan ylivoimaisen oloista koetinkiveä, niin olen pyrkinyt imemään eri tilanteista ja ihmisistä erilaisia näkökulmia ja pohtimaan niitä jälkikäteen. Miten minä olisin toiminut, jos olisin ollut hän?

Ihmisten kanssa käyminen on hyvä esimerkki pohtia olemisen muotoa eri tilanteissa. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ihmisten kanssa? Otan itseni esimerkiksi: yleensä minulle ihmisten kanssa toimiminen on helppoa. Olen aluksi ehkä ujosti tarkkaileva, mutta ylittäessäni tietyn rajan juttuni saattavat lähteä lapasesta. Osaan kuitenkin mennä itseeni ja lopettaa yleensä ajoissa. Kuitenkin silloin tällöin joudun panostamaan läsnäoloon tilanteissa, etenkin silloin, jos en jostain syystä pidä vastapuolesta kuten pidän esimerkiksi ystävistäni. Nykyään olen huomannut, etten edes hakeudu tilanteisiin, jossa joutuisin olemaan sellaisten itselleni vaikeiden ihmisten kanssa. Mukavien ihmisten kanssa olen luonnollinen ja käytökseni lähtee implisiittisestä muistista. Haastavien ihmisten kanssa joudun panostamaan ja olemaan tietoisesti kiinnostunut heistä ja jotenkin varuillani, etten vain paljasta itseäni, silloin käytökseni on tietyllä tavalla opeteltua ja tietoista, joten se kumpuaa eksplisiittisestä muistista.

Toiset ihmiset ovat sulavia aina ihmisten kanssa. Jotkut osaavat huijata sen verran, etteivät jää esittämisestään kiinni edes parhaalle psykologille. Minä olen yleensä hyvä, mutta psykologi näkisi lävitseni. Jotkut ovat sosiaalisesti haastavia persoonia ja pahimmat onnettomat ovat asosiaalisia. Mistä sosiaaliset taidot kumpuavat ja onko se reilua? Osa sosiaalisista taidoista on perittyjä, osa kotikasvatuksesta opittua. Monia ovat auttaneet harrastukset, joitakin jopa armeija ja lähes kaikkia koulu. Kaikki ihmiset voivat menestyä arjessaan ja elämässään sosiaalisista taidoistaan huolimatta. Niitä voi aina kehittää, mutta ennen kaikkea ihmisen tulee tuntea itsensä ja hakeutua itseään tukeviin ympäristöihin. Kaikkien ei tarvitse olla sulaa vahaa muiden ihmisten kanssa.

Gladwell kertoo Outliersissa esimerkin Chris Langanista, jota on nimitetty muun muassa Amerikan älykkäimmäksi mieheksi. Chris Langan ei kuitenkaan koskaan pystynyt käyttämään kaikkea älyllistä kapasiteettiaan, eikä hän esimerkiksi valmistunut yliopistosta. Syynä tähän pidettiin Langanin rikkinäistä perhetaustaa ja sitä, etteivät kotiolot mitenkään arvostaneet menestymistä tai tutkintoja.

Olen pohtinut vanhemmuutta myös siitä näkökulmasta, että siihen pitäisi olla jotenkin valmis, sen aikanaan mahdollisesti koittaessa. Minkälaista tietoa vanhemmat käyttävät ollessaan ongelmatilanteessa lapsen kanssa? Joku mieltää olevansa valmis isäksi, kun tulotaso on tarpeeksi hyvä ja hän pystyy takaamaan vaimonsa kanssa taloudellisti turvallisen lapsuuden. Toinen haluaa nähdä ja kokea, tuntea olevansa asettunut vihdoin. Itse olen nähnyt tilanteen niin, että elättyään tarpeeksi ihminen on jollainen tavalla niin fiksu, että hänelle on kehittynyt implisiittistä viisautta niin paljon, että hän osaa toimia lapsen kanssa eri tilanteissa. Toiset näkevät asian niin, että vanhemmuuten voi erityisesti valmistautua vaan he selviävätä tilanteesta, kuten he ovat aina selvinneet, kun heidät on heitetty veteen.

Gladwellin kirjoitus Art of Failure käsittelee termien choking ja panicking eroja epäonnistuttaessa (jätän nyt ne suomentamatta). Choking on sitä, että ihminen ajattelee liian paljon ja panicking sitä, ettei ihminen ajattele ollenkaan. Kun lapsi on vaikea, niin toinen menee paniikkiin eikä saa mitään aikaan, toinen menee lukemaan Kaksplus-lehden nettipalstaa, mutta ei kaikista ohjeista huolimatta saa vaikeaa lasta kuriin. Nettipalstaa lukenut vanhempi palaa eksplisiittisen oppimisen varaan, mikä voi tässä tapauksessa olla oikeasti hyvä asia. Hän ei välttämättä pysty muistamaan, miten tilanteet on hoidettu kotipuolessa aikanaan, kun hän itse tai sisaruksensa ovat olleet vaikeita. Nuorella vanhemmalla vanhemmalla tulee varmasti usein tilanteita, jossa hän joutuu palamaan eksplisiittisen oppimisen varaan. Toiminta ei lapsen kanssa ei ole sillä hetkellä implisiittisen sulavaa, mutta seuraavalla kerralla se tullee jo selkärangasta - toivottavasti.

Ennen kanssakäymistä ja kasvatusta on tullut pohdittua lähinnä annetusta näkökulmasta. Joko olet hyvä ihmisten kanssa tai et. Sinulla on ollut tietynlainen lapsuus ja olet joko ottanut opiksesi siitä tai et. Lukeminen ja keskustelut muiden ihmisten kanssa ovat auttaneet avaamaan minunkin maailmaa näiden asioiden suhteen. Ei tarvitse olla elämää kokenut ja kaikin tavoin valmis ollakseen hyvä vanhempi. Vaikka ihminen on sosiaalisesti lahjakas ja osaa olla eri tilanteissa kuin kala vedessä, niin hän saattaa välillä yltiösosiaalinen ja loppujen lopuksi sosiaalisesti lahjoista huolimatta hän onkin sosiaalisesti kyvyttömämpi kuin sosiaalisesti lahjattomampi kaveri.

Gladwell kirjoitti, ettei todellista menestystä pysty oppimaan. Menestyjät ovat käyttäneet tilaisuutensa hyväksi (kannattaa lukea kirja, niin ymmärtää hyvin nämä tilaisuudet). Arjessaan ihminen pystyy kuitenkin oppimaan paljonkin. Nuoret vanhemmat oppivat paljon ja pystyvät kasvattamaan tasapainoisia lapsia maailmaan. Ihminen, jonka kanssakäynti toisten kanssa, on lähtenyt ekpsliittisen oppimisen pohjalta löytääkin oman ympäristönsä ja hänen toiminnastaan tulee sulavaa muiden kanssa. Sekä nuorista vanhemmista että epäsosiaalista kaverista tulee arjen menestyjiä.

Ihminen kasvaa ja viisastuu yleensä vanhetessaan, vaikka esimerkiksi oma kotikatuni on hyvä esimerkki siitä, ettei näin aina ole. Asenneympäristö on tärkeä tekijä ja tuki erilaiselle oppimiselle. Ihmisillä on eri tavoitteita ja päämääriä elämissään, eipä toisilla ole niitä ollenkaan. Monet ihmiset pystyvät elämään hyvää elämää ja pääsemään vieläpä pitkällä ilman kummempia päämääriä pelkästään go with flow - tai laissez faire -menetelmillä. Pienillä asioilla on kuitenkin iso merkitys siihen, mihin suuntaan viemme omia tai toistemme elämiä. Olen saanut onnekseni ympärille rakastavan perheen, eteenpäin pyrkiviä ystäviä ja ennen kaikkea positiivisia ihmisiä. Arjessa menestyäkseen ei tarvitse välttämättä pohtia sosiaaliseen kanssakäymiseen tai lastenkasvastukseen oppimista. Riittää, että on positiivinen asenne, pitää huolta toisesta ja vie tätä sanomaa ponnekkaasti eteenpäin. Sillä tavalla pitää lapsensa varmiten poissa minun kotikatuni kuppiloiden kanta-asiakkaista ja voi tuntea olevansa arjen menestyjä.

Piirtyi mieleeni Pietarissa

2011-05-29T11:46:00.000-07:00

Ulkona satoi kovaa. Lauantaiaamuna tiesin kuitenkin mistä heräsin, vaikka edellisen illan jäljiltä sen suhteen olisi voinut olla epäilystä. Kansantaksi oli tuonut hyvissä ajoin työviikosta väsyneen juhlijan takaisin tukikohtaansa. Yöpöydällä ei ollut lompakkoa, ei kelloa eikä kännykkää. Passikin lojui ties missä. Ystäväni läppärikin oli poissa pöydältä. Puolihuolistuneena lähdin kohti olohuonetta, jossa näin läppärin. Muutkin pojat näyttivät niin väsyneiltä, että tuskin olivat jaksaneet tehdä minulle mitään käytännön pilaa ilalla. Palasin makuuhuoneeseen ja huomasin arvotavaroideni pudonneen pöydän viereiseen matkalaukkuun. Passin luotin olevan tallessa.

Viikonlopun Pietari tuli yllättäen, vaikka ajankohta oli lyöty jo ajat sitten lukkoon. Kun on ollut harva se viikonloppu menossa ympäriinsä, niin on välillä vaikea luoda suuria odotuksia tulevien koitosten suhteen. Nyt sitä odotti lähinnä, että elämä alkaa pikku hiljaa tasoittua ja pääsisi treenikuntoon. Keväällä ennen Tahkon viikonloppua odotteli New Yorkin matkaa. Siltä sekä Tahko että Pietari ovat olleet kaksi itsessään hauskinta viikonloppua (no ehkä vappu laitetaan vielä siihen) alkuvuoden aikana.

Matkailua tehdessä sitä laskee välillä kuluja ja miettii, kattavatko kokemukset kaiken sen rahamäärän, mikä reissuun tulee sijoitettua. Nyt piti hommata viisumi ja ostaa lennot. Paikan päällä tarvitsi sitten enää ruokaa ja juomaa. Jälkikäteen on helppo todeta, että reissussa oli hauskaa koko rahan edestä. Tällä kertaa hauskuus olisi riittänyt kattamaan reissun kustannukset, reissulla tapahtui kuitenkin muitakin mahtavia juttuja, jotka saivat minut hymyilemään entistä maireammin.

Podimme lauantaiaamuna kollektiivista krapulaa, vaikka itse olin maltillisesti alkoholitankkausesta ja kovasta vesitankkauksesta johtuen mainiossa pelikunnossa. Sessioiden aikana dj:nä toimi ystäväni kämppis, joka laittoi soimaan The Naked and Famous -yhteen Young Blood -kappaleen. Edellisen illan vielä jotenkin jyskyttäessä mielentilassani totesin oitis, että kyseessä on mahtava biisi. Kirjoitin sen ylös ja tiesin tuolla hetkellä, että koko reissu olisi hintansa väärti jo pelkästään tuon hetken vuoksi. Menin myöhemmin kuuntelemaan vielä itsekseni kappaletta muun seurueen hengatessa keittiössä. Musiikin pauhatessa lujaa ja kauniin musiikkivideon piirtyessä verkkokalvoille alkoivat kyyneleetkin nousta silmään. Ehkä yksi mahtava kappale sai taas sen tunteen tulemaan läpi, että on nuori ja elää elämäänsä parasta aikaa kaikesta huolimatta. Ja etenkin sen, että kaikki on mahdollisuudet ovat auki.

Painelimme illalla muuan ulkoilmaklubille tanssahtelemaan. Jostain kumman syystä ajauduin tanssibattleen taitavan paikallisen tanssijan kanssa. Jaksoin kaksi erää vetää täydellä sykkeellä, mutta kuten kaverini asian esittivät "sitten juoksevalta pankkiirilta loppuivat muuvsit". Joka tapauksessa oli mahtava tanssia ja antaa liikkeiden loputtua lattiatilaa oikeasti hyville breikkareille. Tuli mieleen, että tällaista ei ole ollut koskaan Suomessa. Vaikka ihmisillä ei ollut yhteistä kieltä, jota puhua, heillä oli kuitenkin tanssi ja ihmiset pitivät hauskaa.

Ihminen pystyy ammentamaan todella paljon pelkästään hyvistä hetkistä. Näin jälkikäteen tuntuu epätodelliselta, että vielä 20 tuntia sitten tuli tanssittua hyvässä nosteessa rouhealla pietarilaisklubilla. Nuo epätodelliset hetket tuovat irti arjesta ja saavat samalla ymmärtämään paremmin myös sitä normaalia arkea. Kun kokee jotain epätodellista, niin tajuaa samaan aikaan, että se arkikin on aika hyvästä. Ainakin tajuaa sen, että hyvä arki mahdollistaa välillä jonkin epätodellisen kokemisen.

Ennen kaikkea uudet kokemukset auttavat kasvamaan ihmisenä. Sillä hetkellä, kun kuulee hyvän biisin havahtuu hieman jopa naiivisti maailman kauneuteen. Toisella hetkellä huomaa olevansa vielä läheinen ystävänsä kanssa. Kolmannella juttelee uuden ihmisen kanssa aiheista, joiden veroisista ei pääse usein puhumaan edes parhaimpien juttukaveriensa kanssa. Ennen kaikkea nämä ja monet muut asiat reissussa saivat huomaamaan, että omassa kasvamisen varaa on vielä paljon.

Istuessani paikallisessa bussissa matkalla Pulkovon lentoasemalla muistin hetken viime syksyltä. Kävin lauantai-iltana juomassa kaksi olutta kalliolaisissa ravintoloissa. Mukana oli kaverini, joka sanoi tyttöystävän kanssa olevan hieman haastavaa. Tapasin kyseisen tyttöystävän sinä iltana ja ilta päättyi siihen, kun kaveri lähti toiseen baariin, minä lähdin kotiin ja näin tyttöystävän itkemässä baarin edessä. Saatoin moikata häntä tai saatoin jättää moikkaamatta. Tuolla hetkellä tunsin olevani samanaikaisesti sekä voimaton että tunteeton moukka. Joka tapauksessa tiesin, että joku olisi hoitanut asian paremmin. Ei olisi tarvinnut lohduttaa, mutta olisi voinut jotenkin huikkaamalla osoittaa myötätuntoa siinä lähtiessä, vaikka asiat ovatkin nyt hyvin. En tiedä, olenko yhtään kypsempi ihminen tämän viikonlopun jäljiltä, mutta tiedän ainakin sen kypsymisen varaa riittää.

Olin pitkään pohtinut mitä tekisin kesälomillani. Viikonloppureissun jälkeen tuntuu entistä varmemmalta, että jonnekin ulkomaille on päästävä. Suomessa olisi kiva viettää muutama viikko ja säästää vaikka vähän rahaa, mutta ulkomailla voi kokea hienoja juttuja, kuulla hyviä biisejä ja ennen kaikkea tavata mahtavia ihmisiä, kuten menneenä viikonloppuna. Niistä kokemuksista saattaa jopa kasvaa ihmisenä, mutta ainakin niistä saa paljon miettimistä ja virtaa arkeensa.

Ensimmäinen viikko Twitterissä ja sen esiin nostamat ajatukset

2011-05-18T12:32:00.000-07:00

En pitänyt ennen Twitteriä oikein minään. Miksi heittää lyhyitä päivityksiä, joiden vuorovaikutusvoima ei olisi juuri mitään esimerkiksi Facebookkiin verrattuna. Viime aikoina aloin tulla toisenlaiselle tuulelle. Olin kuitenkin nähnyt kavereiltani, miten se toimii ja aloin ymmärtää, että Twitterissä oli sitä jotain, vaikka 10 miljardin dollarin arvostus kalskahtikin kalliilta.

Kun käsitellään Twitteriä, Facebookia ja Googlea, niin yhtiöiden arvo perustuu pitkälti siihen informaation, mitä ne keräävät käyttäjistään. Vaikka meitä kuinka pelotellaan sillä, ettei nettiin kannata ladata itsestään kaikkea mahdollista, niin tässä ajassa ihmiset selvästi haluavat tehdä sitä. Rahoitusteorian perusteella yhtiön arvo määritellään tulevien osinkovirtojen summana. Facebookia ja Twitteriä ei pääse omistamaan kuin monimutkaisten rahasto-osuusksien kautta, joten sieltä ei sijoittaja vielä pitkään aikaan osingoille ole pääsemässä. LinkedIn listautui juuri pörssiin, mutta siltäkään ei ole odotettavissa osinkoa hetkeen. Itse asiassa Googlekaan ei jaa osinkoa osakkailleen!

Netti on pullollaan ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä, että Nokia on tällä hetkellä tällä hetkellä aliarvostettu tai Nokia tulee kuolemaan Applen alta pois. Sosiaalisen median yhtiöiden arvostuksen pohdinta ei ole kuitenkaan mielenkiintoista rahoitusteoreettisesti näkökulmasta (eikä se ole edes järkevää, markkinoiden antama hinta on oikea). Asia on mielenkiintoisempi lähestyä maalaisjärjen kannalta. Kuinka paljon lisäarvoa sosiaalinen media tai hakukoneet ovat tuoneet elämäämme?

Palataan viikko taaksepäin ja Facebookin newsfeediin. Ympäri maailmaa ihmeteltiin IMF:n johtajan Dominic Strauss-Kahnin tekosia, mutta meillä Suomessa vahdattiin jääkiekkoa, juhlittiin voittoa, sovittiin iltajuhlista ja mietittiin sairauslomia seuraavalle päivälle. MM-95-voiton jälkeen saatettiin soittaa kaverin vanhempien lankapuhelimeen, mutta nyt kommentointiin statukseen ja parhaassa tapauksessa sovittiin samaan aikaan illan jatkopaikasta. Vaikkei sinänsä fanittaisi Facebookia, niin samaan aikaan ei voi olla kiistämättä tuomaa lisäarvoa.

Eri ilmiöillä on omat haasteensa ja sen huomaa Facebookin jatkuvasta uudistumisesta. Ennen oli seinille kirjoittaminen, sitten tuli statukset ja nyt on peukuttaminen. Mutta esimerkiksi tapahtumien organisointiin Facebook on tullut jäädäkseen ja siellä on niin sanotusti pakko olla. Facebookilla on tällä hetkellä ainakin 500 miljoona käyttäjää, joista moni on erittäin aktiivinen. Vaikka yhtiön liikevaihto on tällä hetkellä pieni verrattuna sen arvioituun arvoon nähden, niin olisiko arvostus kuitenkin perusteltavissa.

The Social Network -elokuva esittelee motivaatioita Facebookin perustamiselle. Eräässä kohtauksessa Sean Parker tokaisee Mark Zuckerbergille: "A million dollars isn't cool. You know what's cool? A billion dollars." Vaikka rikastumista ei voida pitää ainoana motiivina Facebookin luomiselle, niin on tämä otettava huomioon tärkeänä tekijänä taustalla. Innovaatio on mielestäni yksi ärsyttävimmistä ja yliviljellyimmistä sanoista, mitä tiedän tällä hetkellä, mutta ymmärrän samalla sen tärkeyden. Pursuavatko innovaatiot pelkästään mahdollisuudesta rikastua vai jostain muusta?

Mahdollisuus olla oman itsensä herra eri tavoin muun muassa rikastumalla on yksi ruokkija innovaatioille, keksinnöille ja uusille yritykselle. Itse pidän tärkeimpänä kuitenkin asenneympäristöä, mikä ei ole Suomessa erityisen hyvä. Olen tykännyt lukea Kauppalehden toimittajan Olli Herralan blogia, jossa käydään yleensä varsin hyvää keskustelua yhteiskunnastamme, ennen kaikkea siellä kyseenalaistetaan suomalaisen yhteiskunnan erinomaisuutta. Viime kirjoituksen kommentoinnissa kirjoittaja XFactor osuu ytimeen: "Suomessa saa rikastua, jos A) voittaa lotossa, B) ajaa vauhdikkaasti autoa.... Ikäänkuin valtion sponsoroima työttömyys olisi oikeudenmukaisempaa kuin riski jonkun rikastumisesta..." Työttömyyden syyt ovat monitahoiset, enkä halua syyllistää työttömiä. Mutta kuten XFactor osoitan sormella niitä kohtaan, jotka syyllistävät yrittäjiä. Mietittäessä sosiaalisen median yritysten arvostuksia ja yrittäjien tuloja on hyvä ottaa huomioon juuri näiden tuoma lisäarvo elämäämme. Mitä Twitter on mahdollistanut meille? Kuinka paljon yrittäjä on luonut uusia työpaikkoja?

Viikko Twitterissä on ollut itselleni ainakin ihan antoisa. Aloin seuraamaan Gary Vaynerchukin profiilia. Vaynechuk on luonut maineensa viiniaiheisella videoblogillaan ja tehnyt siitä samalla itselleen työn (ja luonut omaisuuden). Vaynerchuk postasi linkin älypuhelinsovellus Venmosta profiiliinsa. Ajatellaan vaikka baari-iltaa ja kaveriltasi on unohtunut narikkaraha. Piffaat kummatkin sisään ja kaverisi siirtää älypuhelimellaa rahat Venmo-tilillesi. Kuka jaksaa baarissa mennä nettipankkiin? Vielä paremmin sovellus toimii, kun menette yhdessä syömään ja on laskun aika. Etenkin ulkomailla tavataan tuoda yksi lasku pöytäseurueelle. Venmon avulla lasku voidaan jakaa helposti.

Venmoa ei olisi ehkä koskaan keksitty ilman sille sopivaa asenneilmastoa. Ensinnäkään sitä ei olisi koskaan luotu ilman älypuhelimia. Enkä minä olisi koskaan kuullut siitä ilman sosiaalista mediaa. Tästä on hyvä jatkaa Twitterissä, ehkä sieltä tulee eteen vielä jotain entistä päräyttävämpiä juttuja.

Granlundin ilmaveivi ja suomalainen yhteiskunta

2011-05-14T05:10:00.000-07:00

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa jääkiekkoa tämän kevään MM-kisojen aikaan. Jotenkin olin duunissa onnistunut välttämään keskustelut jääkiekosta. Töissä kun on jotenkin tärkeää puhua samoista aiheista työkavereiden kanssa - tämän vuoksi hyvä ystäväni alkoi Saksassa kiinnostua jalkapallosta, vaikkei sitä ennen seurannutkaan, yhteinen puheenaihe kun piti löytyä.

Eilinen pelihän oli ihan hyvä. Suomalaiset eivät normaaliin tapaan jäätyneet, vaan pelasivat ihan hyvää peliä taitavampaa vastustajaa vastaan. Maalivahti onnistui hyvin ja sitten oli Mikael Granlund. Tällä hetkellä Granlundin ilmaveiviä fanittaa yli 120 000 Facebookin käyttäjää. Eilisillasta lähtien en ollut lukenut oikeastaan yhtään statuspäivitystä, joka ei olisi liittynyt jotenkin jääkiekkoon.

Kun mennään neljä viikkoa taaksepäin, niin päiviteltiin ihan toisenlaisia statuksia. Silloin huolena oli perussuomalaisten vaalivoitto ja ihmettely, miten joku oli saattanut äänestää heitä. Eilisten statuspäivitysten jälkeen ei ole enää vaikea ihmetellä, ketkä ihmiset äänestivät perussuomalaisia (ei siinä, että siinä olisi jotain väärää). Samat ihmiset, jotka haukkuivat Suomen ja suomalaiset maanrakoon olivat unohtaneet neljän viikon takaiset vaalit ja huusivat IHANAA LEIJONAT, IHANAA.

On sinänsä mielenkiintoista huomata, miten jääkiekko nostaa kansallistunnetta erilaisissa ihmisissä. Kun mietitään jääkiekkoa lajina, niin kyseessähän on kuitenkin pohjoisella pallonpuoliskolla pelattu marginaalilaji. Ainoa maa, jossa se on suosituin urheilulaji, lienee Kanada. Suomessa se on ykkönen yleisömäärissä, vaikka harrastajissa jalkapallo on jo kauan sitten mennyt ohi. Jenkeissä lätkä on tosin sijalla 4. jenkkifutiksen, koripallon ja baseballin jälkeen. Naapurimaassa Ruotsissakin ainakin jalkapallo ja jääpallo menevät lätkän edelle.

Kun mietitään jääkiekkoa niin Suomen maajoukkueen saldoa voidaan pitää surkeana. Sunnuntainen finaali taitaa olla seitsemäs laatuaan MM-kisoissa ja yhdeksäs, jos lasketaan olympialaiset ja World Cup mukaan. Kerran on voitettu, muuten hävitty. Jääkiekossa on kuitenkin käytännössä kuudella maajoukkueella mahdollisuus mestaruuteen, mutta Suomi on onnistunut 11 % todennäköisyydellä voittamaan finaalin. Esimerkiksi itse arvostan Kaisa Mäkäräisen suorituksia ampumahiihdossa paljon korkeammalle kuin MM-95:sta tai noita saatuja hopeamitaleita. Ampumahiihto on kuitenkin oikeasti iso laji ja kovia kilpakumppaneita löytyy paljon, silti massa näkee vain jääkiekon.

Suomalaisille on ominaista huono itsetunto, mikä on nähtävissä monella tapaa. Perussuomalaisten vaalivoiton aikaan ihmisten piti todistella sitä, ettei äänestänyt persuja ja sitä miten häpeissään he olivat vaalituloksesta. Sama asia on usein havaittavissa, kun suomalainen haastattelee jotain ulkomaalaista. Jossain vaiheessa on aina pakko tietää, mitä he ajattelevat suomalaisista, ihan niin kuin heillä olisi joku mielipide. Ehkä Suomen jääkiekkomaajoukkueen maailmanmestaruus on sitten monille se piristys arkeen.

Joka tapauksessa Mikael Granlundin ilmaveivi oli yksi hienoimpia urheilun yksilösuorituksia, mitä on nähty pitkään aikaan. Koko suomalainen urheilusysteemi on pitkään yrittänyt kaitsea moisia yksilönsuorituksia. Jos joku juniori olisi yrittänyt vastaavaa pelissä ja epäonnistunut, niin hän olisi joutunut viettämään koko loppupelin vaihdossa. Onneksi Granlundille ei ole sattunut tällaisia valmentajia, tai sitten hän on vain höntsännyt tarpeeksi ulkojäillä. Joka tapauksessa suomalaisilla on ominaista jäätyä tosi hetkillä, mutta Granlundin suoritus nosti uskoa, että suomalaisetkin pystyvät tosi hetkillä huippusuorituksiin. Minä olisin sen takia voinut tykätä ilmaveivistä Facebookissa, en kuitenkaan tykännyt. Luulen, että monilla muilla oli monet muut syyt.

Mitä tapahtuu, jos Suomi voittaa maailmanmestaruuden huomenna? Jotkut ihmiset itkevät onnesta, toiset sekoavat, aika monet vetävät kovat maistit. Maanantaina ainakin tietää, mistä puhutaan. Realistina katsottuna ensi maanantaina tulee paljon sairauspoissaoloja, seuraavan 12 viikon aikana tehdään aika paljon abortteja ja tasan yhdeksän kuukauden päästä tulee pieni piikki syntyvyystilastoihin. Olen kuitenkin optimisti ja haluan nähdä asian niin, että vaikka maanantaina ollaankin krapuloissa pois töistä ja hieman tehottomina, niin maailmanmestaruus nostaa suuren massan onnellisuutta ja tämä lisää työhyvinvointia. Sunnuntai-iltana syntyy myös uusia rakkaustarinoita ja niiden pohjalta solmitaan myös avioliittoja, joista sikiävä yleinen onnellisuus ylittää sen pahoinvoinnin, mitä samaisena iltana alkuun saatetut vahingonkudit joutuvat kantamaan.

Ehkä olen itse vain tylsä, etten enää innostu enää lätkästä siten kuin ala-asteikäisenä. Todennäköisesti katson ottelun, mutta enemmän kuin tulos minua kiinostaa ottelun synnyttämien sosiaalisten vaikutusten arviointi. Helpompi olisi vain nauttia mahdollisen voiton aiheuttamasta hyvän olon tunteesta. Urheilu ei ole oikeasti hirveän tärkeä asia. Urheilu on urheilua, työ vain työtä ja harrastukset ovat vain harrastuksia. Ihmiset ovat tärkein asia. Hetket ovat myös tärkeitä ja on aika hyvä ominaisuus onnistua nauttimaan hetkistä, kuten Suomen mahdollinen maailmanmestaruus. Sekin on kuitenkin hyvä asettaa sille kuuluvaan mittakaavaan.

Ruokakriitikkona

2011-05-08T08:39:00.001-07:00

Olen Helsinkiin muutettuani käynyt säännöllisesti syömässä hyvissä ravintoloissa. Olenpa itsekin kehittynyt muutaman vuoden aikana käytännölliseksi kotikokiksi, jonka bravuurit tosin rajoittuvat kuitenkin pitkälti pastaruokiin ja jälkkäreihin. Joka tapauksessa lukemisharrastuksen, ravintolabongauksen ja erinäisten kokkausohjelmien perusteella intohimo ruokaan on lisääntynyt entisestään. Vielä kun on välillä tullut voinut suositella kavereille jotain oikeasti hyvää ravintolaa, niin se on ollut kuin sisäinen orgasmi.

Nämä kaikki seikat yhdessä ovat saaneet miettimään muutaman ravintola-arvostelun kirjoittamista tänne blogillekin. Ne ovat kuitenkin toistaiseksi jääneet. Oikeasti en osaa sanoa esimerkiksi viineistä yhtään mitään. Pystyn pistämään Olon, Farangin, Kosmoksen ja Pöllöwaarin järjestykseen, mutta arvostellessani niiden ruokia valehtilisin. Netissä on sitä jo paitsi jo paljon blogeja, joita ravintolabongarin kannattaa katsoa, kuten hauskasti nimetty Aperitiivista aveciin ja kattava mutta huonolla suomella kirjoitettu Helsingin ravintolat. Lisäksi Viisi Tähteä -lehden sivut ovat mitä parhaimmat ruuasta kiinnostuneille.

Hyvä ruoka on kuitenkin noussut omassa elämässäni erittäin tärkeäksi ja haluan siitä kirjoittaa. Niinpä kirjoitan täydellisen objektiivisen arvostelun koti-illallisestamme. Se oli ehkä railakas vappu, joka sai haluamaan jotain muuta kuluvalle viikonlopulle. Tavoistani poiketen päätin tehdä asiat kunnolla ja suunnittelin menun ja saimme koolle mukavan porukan, jonka kanssa viettää iltaa.

****************************************************************

Erinäisen sompailun päätteeksi koolle saimme jengin kasaan ja kyökki päätettiin perustaa omaan keittiööni Kallioon. Sovimme lauantaina treffit klo 17 Stockan kellolle Maken ja Miikan kanssa Heinin liittyessä seuraan myöhemmin. Koti-illallista tehdessä itse ruuan ostaminen on jo seikkailu sinänsä. Olin alustavasti suunnitellut, että söisimme alkupalaksi carpaccion, jossa lihan kyljessä olisi kastike, basilikaa ja rucolaa. Pääruuaksi oli päätetty pihvi ja lohkoperunat. Jälkiruuan virkaa toimitti alustavassa menuussa mudcake ja aito vaniljajäätelö. Menu siis rakentui tv:stä opitellut perusperiaatteelle; kylmä alkuruoka ja lämmin jälkiruoka (sopii myös hyvin toisinpäin). Kaupassa totesimme carpaccion kalliiksi, joten se tuli korvata. Peliin astuivat myös juustot, joita herrasväen teki mieli. Tämän lisäksi pääruuan salaattilisäke meni uusiksi. Mutta asiat olivat vain järjestelykysymyksiä, kuten aina. Lisäksi Herkun lihatiskillä palvellut Kristian osoitti, mitä palvelualttius parhaillaan on. Takanamme seisoi pitkä jono, mutta paketoituaan ulkofileet hän kädestä pitäen näytti, mistä valmiit carpacciot löytyivät ja tämän ruuan osoittaudua kalliiksi hän suositteli prosciuttoa, jonka sitten valitsimme.

Sinänsä kauppareissu Stockan Herkkuun maistui taas kerran hieman aikuiselta. Muidenkin asiakkaiden ostoskorit vilisivät laadukkaita elintarvikkeita ja olihan lauantai, jolloin kauppa oli pakattu erityisen täyteen. Poikkeuksena normaaliin kauppareissuun oli myös se, että kassatytöt saivat olla kohtalaisen rauhassa eikä seurueemme jäänyt heittämään erityisen pitkästi juttua saati kyselemään suositusta illan yökerhosta.

Piissin ääreen tullessamme ynnäilimme kustannuksia. Neljän ruokalajin illallinen, kaksi pulloa punaista ja kuusi tuontiolutta maksoivat yhteensä 29 euroa per nuppi. Nyt oli enää se työ jäljellä, mikä muodosti ravintolalaskusta veroineen huomattavasti kalliimman. Alkuruoka ja jälkiruoka tulivat minun vastuulleni, Make porukan kovimpana paistajana sai pihvit kontolleen ja Miika otti perunat. Heini lupasi jo etukäteen huolehtivansa tiskeistä, mikä luonnollisesti sopi miehille loistavasti.

Lopullinen menu muodostui seuraavanlaiseksi. Alkuruokana oli prosciuttoa, mustaleimajuustoa, basilikaa, rucolaa ja balsamico-oliiviöljykastiketta. Pääruuaksi valmistettiin naudan ulkofilettä, chilimaustevoita, lohkoperunoita ja tomaatti-mozzarella-kevätsipulilisäke. Välissä maistelimme brie- ja mustaleimajuustoja keksien ja lakkahillon kera. Jälkiruuaksi teimme mudcakea, jonka kyytipoikana oli Pappagallon aitoa vaniljajäätelöä. Koko ruokailun ajan oli tarjolla myös Herkun luomuleipää. Ruokajuomaksi oli Tarapaca- ja Trio-punaviinejä. Syömisen jälkeen pojat joivat vielä Ayingerin vehnäolutta ja Brooklyn American Alea.

Alkuruokana prosciuttoa toimi loistavasti, vaikka kyseessä oli halvin hyllystä valittu. Itse en ole erityisen suuri rucolan ystävä, joten pienempi satsi sitä olisi käynyt vallan hyvin. Kotimainen basilika maistui erinomaiselta, kuten myös mustaleimajuusto, vaikken itseäni juuston ystäväksi voikaan kutsua. Luomuleipä oli myös loistavaa ihan tavallisella Oivariinilla ryyditettynä.

Pääruuaksi valitsimme ulkofilettä. Ulkofile oli jonkin verran sisäfilettä halvempaa ja sille oli helppo tehdä yksinkertainen maustevoi esimerkiksi bearnaisekastikkeen sijaan. Itse liha oli ensiluokkaista. Otin itse pihvini lähes raakana, mikä osoittautui onnistuneeksi valinnaksi. Heini ja Miika menivät perinteisellä mediumilla, Maken pitäessä pihvistään kypsänä. Pihvin kanssa sain syödä parhaimpia kotilohkoja ikinä. Niistä tuli sopivan rapeita, eivätkä ne olleet sisältä perunamaisia, mikä ongelma ravintoloissa on joskus havaittavissa. Maustevoi oli maukasta, mutta tein sen virheen, että laitoin sen pelkästään jääkaappiin enkä pakkaseen, jossa siitä olisi saanut vielä parempaa.

Välijuustoihin en itse panostanut juurikaan, mutta keksin ja lakkahillon kanssa etenkin mustaleima toimi oikein hyvin. Jälkiruokana ollut mudcake keräsi kiitokset porukalta. Itse esittäisin hieman kritiikkiä ruuan ulkoasusta, mutta rasva ja sokeri hoitavat taatusti makupuolen kuntoon. Pappagallo-jäätelö ansaitsee kiitoksen pehmeydestään - ei väliä vaikka jäde oli pysytellyt pakkasessa ikuisuuden, tavallinen lusikka niin sulavasti jäätelön sekaan.

Viineistä en osaa sanoa mitään. Make piti omaa Tarapacaansa parempana ja Miika omaa Trioaan luonnollisesti. Oluista maistoin vain Brooklyn Alea, joka toimi oikein hyvin. Make valitti maun muistuttavan hiuslakkaa, mitä en voinut ymmärtää lainkaan. Hyvin se näytti silti uppoavan.

Illalle oli keksitty myös muuta ohjelmaa, kuten asiaan kuuluu. Ensin piti katsoa elokuvaa, mutta se vaihdetiin sivusilmällä seurattavaan MM-jääkiekkoon. Puhuimme myös levyraadista, mutta loppujen lopuksi ainoastaan Make soitti suosikkikappaleitaan. Niiden joukosta löytyi yksi Paula Colen helmi, jonka tarkkakorvaisimmat muistavat varmasti myös erään tutun teinisarjan tunnarina.

Lopputuloksena sanottakoon, että koti-illallinen oli oikein hyvä. Ravintolassa syömiseen liittyy usein itse ruuan lisäksi muitakin positiivisia latauksia ja ne pystyy hyvin tuomaan tunnelmaan mukaan, vaikka illallisen tekeekin kotiolosuhteissa. Suomalaiset käyttävät erittäin pienen osan tuloistaan ruokaan, jos verrataan Keski-Eurooppaan. Ruoka on enemmän kuin ravintoa ja hyvästä ruuasta kannattaa nauttia, oli sitten oma ruokavalio millainen tahansa.

Kirjoittaja suosittelee kaikkia lämpimästi lukemaan eri keittokirjoja ja ruokablogeja ja kokeilemaan uusia juttuja omassa keittiössä. Isotkin ketjut ovat alkaneet panostaa ruuan laatuun ja tuoretiskistä löytyy todella hyvää tavaraa oli sitten Helsingissä tai Jyväskylässä. Lisäksi näistä kummastakin kaupungista löytyy erinomaisia pienempiä kauppoja, joita kannattaa tukea, kuten Maatilatori, Katriinan Kauppa ja Anton & Anton.

Helsinki, Jyväskylä, viikonloput, juhlat

2011-04-28T14:54:00.000-07:00

Joku kirjoitti taannoin, että vappu on vuodenajoista paras. En ole ehkä täysin samaa mieltä, mutta se on mielestäni kansallisista ryyppyjuhlista paras. Juhannus on toki myös hyvä, mutta vappuun kiteytyy tietty vapaus ja mahdollisuus yllätyksellisiin tapahtumiin. Tänäkin vuonna voisi tavallaan sanoa, että suunnitelmat on osiltaan tehty, mutta paljon on vielä sattuman ja kohtalon varassakin.

Vappuna olisi ollut pari eri vaihtoehtoja tekemisen suhteen. Pidin jotenkin itsestäänselvyytenä, että lähden kotikaupunkiini Jyväskylään viettämään vappua opiskelukavereiden kanssa, ehkä tällä kertaa viimeistä kertaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä Helsinkiin ja ehkä yrittää luoda jotain uutta. Mutta ehkä mielessä kalvoi juuri se vapun parhaus ja riski siitä, ettei se Helsingissä ehkä olisikaan sitä.

Koko kevään ajan olen elänyt pienessä dilemmassa tämän Helsingin suhteen. Olen viihtynyt hyvin, mutta viihtymistä on hieman heikentänyt se, että viikonloput ovat vieneet ympäri Suomea. Vaikka viime vuoden loppusyksy oli tavallaan synkkää aikaa, niin toisaalta tykkäsin olemisestani Helsingissä tuolloin. Samanlainen tunne on jäänyt niiltä viikonlopuilta, jotka olen täällä myös tämän vuoden puolella viettänyt. Vastaavasti viikonloppumatkoja odottaessa on ollut välillä jo valmiiksi väsynyt fiilis.

Miksen sitten ole enempää täällä Helsingissä? Ehkä elämä on täällä kuitenkin jonkin verran yksinäistä. Kun on viikon painanut keskenään hommia, niin sitä haluaa viikonloppuisin jotain muuta. Samaan aikaan sitä tiedostaa, että eri ihmisiä näkee entistä harvemmin ja samat ihmiset arvostavat sitä tosi paljon, että uhraa viikonloppunsa heille. Minulla ei ole täällä Helsingissä muuta kuin kotini, jota varten viikonloppuni täällä viettäisin.

Tänne muuttaessa on huomannut, että yhteydenpito on jatkunut vahvasti ystävien kanssa, mutta puolitutuille soittelut ovat jääneet sikseen, eihän niihin ennenkään tullut pidettyä yhteyttä vaikka asuttiinkin samassa kaupungissa. Vaikka voisi olettaa, että täällä olisi ihmisiä, niin täällä on kuitenkin tavallaan yksin: välimatkat ovat pitkät ja ne pitenevät ainakin henkisesti työpäivän jälkeen. Ystävienkin kanssa piilee se riski, että yhteydenpito vähenee (vaikkei läheisyydessä sinänsä muuten tapahtuisikaan mitään), kun elämäntilanteet muuttuvat; rakkaus syvenee ja voi tulla jopa perheenlisäystäkin.

Sillä ei ole kuitenkaan väliä, vaikka yhteydenpito vähenisi, jos kaikki on muuten niin kuin ennenkin. Työelämässä ollessa yhteisiä hetkiä ei ole paljon, joten ne vähäiset tulevat entistä tärkeämmäksi. Vaikka uudet ihmiset ovat tärkeitä, niin mielestäni on vielä tärkeämpää pitää huolta niistä vanhoista ihmissuhteista, joita on onnistunut luomaan. Jos perusviikonloppuna laiskottaa eikä jaksa lähteä moikkaamaan kavereita, oli kyseessä sitten Helsingin tai Jyväskylän yö, niin vappuna pitää jaksaa sen verran, että viettää sen siellä, missä tärkeimmät ihmiset ovat.

Työviikon jälkeen sitä saattaa tuntea, että olisi mukava jäädä rauhassa tänne Helsinkiin ja ottaa vappu sivistyneen aikuisesti vastaan. Kun muistelee vanhoja vappuja ja muita hyviä rientoja opiskelukavereidensa kanssa, niin ei tarvitse ihmetellä, miksi se vapun viettäminen Jyväskylässä on tuntunut itsestäänselvyydeltä. Porukka on koolla viimeistä kertaa siellä, tilanne on ihan erilainen ensi vuonna täällä.

Välillä sitä haluaa olla aikuinen, tehdä hyvää ruokaa, katsoa lauantai-iltana Uutisvuotoa ja rauhoittua. Toisinaan sitä huomaa, ettei oikeasti ole sellainen. Ystäväni on sanonut hyvin, ettei nuoremmaksi tässä enää tulla. Jos menojalka vipattaa vielä, niin on hyvä käyttää juhlimiskiintiötä nyt nuorena sen sijaan, että yrittäisi ottaa sitä nuoruuttaan takaisin joskus 20 vuoden kuluttua.

Jotain uutta

2011-04-25T05:21:00.000-07:00

Sitä etsii ja hakee koko ajan, vieläkin. Olen kirjoittanut välillä katselevani uteliaasti ympärille nauttien hakemisesta ja toisinaan siitä kuinka paikkani on löytynyt. Kumpikin ovat varmasti totta. Ehkä pääsiäisen aikaan kotona Jyväskylässä tai tänään kotona Helsingissä tajusin kuitenkin, missä menen.

Joskus tulee vain tunne, että on pakko hymyillä, mutta hymyä ei halua näyttää. Muistan tämän tunteen viimeksi tammikuulta, kun kirjoitin nimeni vakituiseen työsopimukseen. Noin puolentoista vuoden ajan omat valinnat olivat tähdänneet juuri siihen ja tietyt muut asiat oli pystynyt pyyhkimään pois elämästään. Ei kannata vakiintua, kun ei tiedä, mihin työt vievät. Ei voi ostaa asuntoa, kun ei ole vielä varma töistä. Ei pysty lähtemään vielä ulkomaille, kun ei ole oikeaa työkokemusta Suomesta. Vaikka tuo hetki on parhaita hetkiä pitkään aikaan, niin se on samalla sysännyt myös pinnalle tunteita, mitä ei ole ennen ollut.

Pitkään elämässä on ollut joku iso tavoite, jota kohti edetä. Joskus se oli ylioppilaslakki, sen jälkeen yliopistoon pääseminen, minkä jälkeen piti valmistua ja löytää töitä. Kun tämä polku tuli käytyä läpi, niin olikin tyhjyys ja ihmetys siitä, mitä kohti tuli mennä. Kirjoitin aikanani aina työhakemuksiini, että olen tavoitteellinen ihminen. Joskus luulin sen olevan pelkkää jargonia, hyvältä kuulostavaa työnhakijaa, mutta huomasin, että se onkin totta. Tarvitsen tavoitteita elämässä.

Joku voisi kysyä, eikö sitten voisi panostaa työhön niin, että siinä olisi tavoitetta. Toki, mutta työ on vain yksi osa elämästä ja sitä arkista puurtamista. Työssä ei kehitytä hyväksi hetkessä vaan se vaatii pidempään - ja minä olen valitettavan kärsimätön luonne. On hyvä pystyä näkemään myös oman työnsä ulkopuolelle. Ihminen joka osaa paljon tietystä pienestä osa-alueesta voi olla todella tärkeä tämän alan spealistina, mutta ihminen joka osaa tehdä vain yhtä asiaa näkee oikeasti aika vähän.

Vaikka ikää on vähän, niin ihmisen on pakko hyväksyä, että vanhempana asiat oppii hitaammin ja muutokset elämässä tapahtuvat myös verkkaisemmin kuin nuorempana. Konkreettisimmat keinot tehdä elämänmuutos on yleensä alkaa seurustella, vaihtaa perusarkeaan (opiskelu/työ) tai muuttaa. Kun on vanhempi, niin sitä miettii tarkemmin, mihin juttuun lähtee. Ikä ja sen tuomat jossain määrin materiaaliset tarpeet tai turvallisuudenhalu estävät usein myös työpaikan vaihdokset. Myös muuttaminen on vaikeaa, koska huonekalut saattavatkin olla jo omia ja työpaikka huutaa asumaan järkevän matkan päässä. Ehkä muutosta pitääkin hakea arkisten asioiden ulkopuolelta.

Tätä päivää piristi oikeastaan parhaiten Hesarin kuukausiliitteessä ollut juttu Jyri Engeströmistä ja hänen Ditto-palvelustaan. Engeström kehitti aikanaan Jaiku-mikroblogipalvelun ja myi sen Googlelle. Joskus yksikin lause voi saada tuntemaan olonsa hyvältä. Yrittäjyys on paras tapa tehdä jotakin merkityksellistä: siinä on vapautta, oma päätäntävalta ja mahdollisuus luoda toiminnalle taloudellisesti kestävä pohja. On mahtava huomata, että joku ihminen ajattelee samalla tavalla. Kun on saanut lukea viikkokaudet poliittisesti aktiivisten - toistaiseksi vielä uutissyötteessä pysyvien - Facebook-kavereiden paatosta, niin on piristävää huomata myös toisenlaista ajattelua olevan ilmoilla.

En ole koskaan nähnyt itseäni erityisen yrittäjähenkisenä ihmisenä, mutta olen kuitenkin arvostanut yrittäjyyttä todella paljon. Minulla ei mitään tiettyä erityisosaamista ja olen luonteeltani esimerkiksi toimeentulon liittyvissä kysymyksissä perin rationaalinen. Engeström mainitsi kuitenkin toisenkin asian, joka sai minut kiinnostumaan: "Taitava bloggaaja voi kohota arvostetuksi ajatusjohtajaksi. Voit herättää huomiota fiksuilla ideoilla, vaikka et ole rakentanut mitään uutta."

Minun on vaikea nähdä itseäni ajatusjohtajana ainakaan tämän blogin myötä - varsinkin kun selaa taaksepäin menneitä kirjoituksia. Blogin pitäminen on kuitenkin hyvä tapa kehittyä, pitää kirjoitustaitoa yllä ja jalostaa omia ajatuksiaan. Kaverini, jota taannoisessa kirjoituksessa yritin tuloksetta etsiä sanoi aikanaan, että parasta blogissani on se, ettei koskaan tiedä, mitä on tulossa. Ehkä siitä on hyvä pitää kiinni. Mietin viime viikonloppuna, että avaisin uuden ja enemmän asiapitoisen blogin ajatushautomokseni, mutta silloin kaikki pitäisi aloittaa alusta. Ehkä juuri luova tapa tehdä vähän mitä milloinkin toimii juuri parhaiten minulle.

Ennen tätä kirjoitusta blogilla on yhteensä 318 tekstiä. Niihin on mennyt aika keskimäärin puoli tuntia per kirjoitus, joten olen viettänyt kirjoittaen noin 159 tuntia. Malcolm Gladwell on kirjoittanut, että huipuksi tuleminen vaatii 10 000 tuntia työtä, oli kyseessä sitten taiteet, tieteet tai urheilu. Ei tässä huipuksi yritetäkään tulla, tarkoitus on estää jämähtäminen ja saada ehkä joskus joku hyvä ajatus.

Muutos ja tavoitteen löytäminen voi olla vain sitä, että suo yhden ajatuksen enemmän blogille päivässä. Yrittää etsiä juttua josta kirjoittaa. Havainnoija näkee jotain mielenkiintoista, painaa sen mieleensä, etsii asiasta lisää, kirjoittaa siitä. Kirjoitus löytää lukijan, joka ottaa yhteyttä kirjoittajan he käyvät asian tiimoilta hyvää keskustelua. Siitä ei ehkä synny mitään suurempaa, mutta siitä tuli ehkä jotain parempaa kuin sosiaalisessa mediassa kuvien selailusta tai tv:n katselusta.

Tämä sunnuntai, ei kun nyt onkin maanantai, on ollut kaikesta huolimatta oikein hyvä. Tämän vuoden parasta aikaa on kuitenkin ollut päiväni New Yorkissa. Oli loma, oli sydän toivoa täynnä ja etenkin ihan erilaiset ympyrät. Vaikkei New Yorkista olisikaan kotikaupungiksi, niin se on varmasti yksi parhaista länsimaisista kaupungeista, missä voi huomata sen, että tässä maailmassa on paljon mahdollisuuksia. Siellä todellakin huomaa, että maailma on muuttumassa.

Kaikkien ihmisten ei tarvitse olla erityisen kiinnostuneita muutoksista ja kulkea ajan hermoille. Omaa elämääni on kuitenkin leimannut vahvasti se, ettei omia valintojaan saa katua jälkikäteen. Jos minä valitsisin helpon ja turvallisen elämän, niin tulisin katumaan sitä jälkikäteen. Välillä tulee vastaan jotain blogitekstejä, jotka olisi voinut jättää kirjoittamatta. Joskus törmää johonkin oikeasti hyvään omaan ajatukseen. Mitään ei ole kuitenkaan tarvinnut katua. Tänään pyöräillessäni Munkkiniemessä muokkasin futisjoukkue JJK:n toimitusjohtajan Joni Vesalaisen mietettä. Ei sillä ole väliä, kuinka moni ei tykkää. Tärkeämpää on se, kuinka moni tykkää. Sillä pohjalla yritän jatkaa tätä kirjoittelua. Ja sillä pohjalla on yleensä hyvä vetää myös omaa elämäänsä.

Vaalianalyysi

2011-04-17T11:59:00.000-07:00

Tänään oli kyseessä Facebook-aikani ensimmäiset vaalit ja itse asiassa muutenkin ehkä jännittävimmät vaalit aikaan. Kello 20 tullut ennuste iskikin sitten kuin 100 volttia. Marraskuussa tekemäni ennusteeni siitä, että perussuomalaiset olisivat toiseksi suurin puolue näytti ruumillistuvan. Hetken tulosta sulateltuani hain tietokoneen eteeni ja aloin katsella tunnelmia Naamakirjasta ja niitä tunnelmiahan jaettiin.

Oma Facebook-kaveripiirin on tietysti perin subjektiivinen. Kun kelaa taaksepäin niitä ympäristöjä, joissa on pyörinyt, niin siellä ei ole liiaksi ollut tulevia alkoholisteja, nistejä, rikollisia tai työttömiä. Enpä usko, että luokkakavereistani olisi kukaan ilman töitä. Nykyisistä läheisistä ystävistäni kaikki ovat opiskelleet tai opiskelemassa korkeakoulussa. Kommentteja Facebookissa on leimannut iso pettymys vaalitulosta kohtaan ja samalla myös suomalaisia kohtaan.

Kahdeksan vuotta sitten Tony Halme vyöryi Helsingin vaalipiiristä läpi, mikä aiheutti shokin. Itähelsinkiläiset olivat äänestäneet väärin tai olivat muuten vain juntteja. Samat ihmiset, jotka olivat ajaneet heidän asiaa ennen vaalitulosta puheissaan, leimasivat vaalituloksen jälkeen heidät väärin äänestäneiksi. Ei sillä, Tony Halmeen kansanedustajan ura ei missään nimessä ollut menestystarina. Yhden hienon puheen hän kuitenkin ehti pitää - siitä kannattaa lukea enemmän Juhana Torkin Puhevalta-kirjasta.

Tällä hetkellä Facebookista on havaittavissa samanlaista ylemmyydentuntoa. Suomi on Junttila, suomalaiset ovat juntteja, minä muutan pois, minä en tule takaisin. Sinänsä oli mielenkiintoista tietää, mikä systeemi olisi demokratiaa parempi. Ruotsin vaalituloksen jälkeen suomalaiset lehdet kirjoittivat hyviä kirjoituksia, joissa ruodittiin erittäin kriittisesti Ruotsin median tapaa käsitellä vaalituloksia. Sielläkin kansaa syytettiin väärin äänestämisestä.

Totuus tulee toki olemaan se, että seuraavista vuosista voi tulla haastavia. Eduskuntaan on tulossa yli 70 uutta edustajaa, joille uusi työ aiheuttaa haasteita. Toisaalta se voi olla myös mahdollisuus. Eduskunnassa on varmasti ollut mukana paljon ihmisiä, jotka ovat osanneet kyllä tehdä politiikkaa, mutta jotka eivät ole koskaan tehneet oikeita töitä.

Vaalitulos kertoo toki ihmisistä, mutta se kertoo myös suhtautumisesta politiikkaan. Vaaleissa annettiin aika selvä viesti siitä, että politiikka on vieraantunut tavallisista ihmisistä ja erityisesti siitä, etteivät suomalaiset halua olla mukana EU-tukipaketeissa. Lisäksi tulosta voidaan pitää selvänä signaalina maahanmuuttokriittisyydelle, saivathan perussuomalaiset muutkin puolueet huomioimaan tämän asian ohjelmissaan, jopa vihreitä myöten.

Vaaleissa oli mielestäni myös positiivista näin perstuntumalta sanottuna. Äänestysprosentti todennäköisesti nousi. Toisekseen muutos tuo mukanaan aina mahdollisuuden. Kaikista peloista huolimatta perussuomalaiset ovat kuitenkin vain yksi puolue eduskunnassa. Eivät he pelkästään pysty sulkemaan Suomen rajoja. Jos olen optimisti, niin politiikka tulee lähemmäs kansalaisia ja "maan tapa" tulee muuttumaan. Jos olen pessimisti, niin hallituksen päätöksenteko tulee vaikeutumaan ja pahimmassa tapauksessa jopa halvaantumaan erityisesti EU-kysymyksissä.

Facebookissa ihmiset haukkuvat perussuomalaisia punaniskoiksi, sukupuolielimillään ajatteleviksi tai natseiksi. Vaikka kommenteissa lienee pettymysten aiheuttamaa ylilyöntiä, niin oheiset kommentit kertovat myös ihmisten arvostelukyvystä jotain. Samaan aikaan he eivät itse osaa kirjoittaa sanaa suomalainen oikein ja kertovat omasta sivistyksestään. Perussuomalaisten kannatusta ruokki erittäin vahvasti juuri tämän ihmisten ylemmyydentunto siitä, että he olisivat jotenkin parempia.

Sinänsä on hauska nähdä, miten monella ihmisellä realisoituu idea ulkomaille muutosta. Monia ihmisiä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan, mitä tuolla politiikan kentällä tapahtuu. Riittää kun tulee rahaa, ruokaa, viinaa ja kledjuja aina silloin tällöin. Sosiaalinen paine saa purkamaan poliittisia paineita aina silloin tällöin ja perussuomalaisten haukkuminen tuntuu muutenkin olevan yleisesti hyväksyttyä.

Itse olen seurannut politiikaa ala-asteikäisestä asti. Tällä kertaa ei suoraan sanottuna kiinnostanut äänestää oikeasti lainkaan, kävin kuitenkin äänestämässä, ENKÄ äänestänyt perussuomalaisia. Minulla asiat ovat oikeasti ihan helvetin hyvin. Löytyy duunia, on läheisiä ja ystäviä, pystyy käymään raflassa syömässä kun haluaa ja parhaassa tapauksessa viemään sinne koko perheensä.

Minussa elää kuitenkin sama elitistisyys mikä esiintyy kaikissa perussuomalaisten dissaajissa ja etenkin kansanedustajissa. Minä en tykkää käydä Itä-Helsingissä. Minä en ikinä muuttaisi Espoon Keskukseen. Minä nostaisin kulmakarvojani, kun kuulisin ihmisen asuvan Varissuolla. Minä leimaan ihmiset, jotka tulevat Pupuhuhdasta. Ehkä nämä ihmiset, näiltä seuduilta muuttaneet seutujen kasvatit ja etenkin heidän puolustajansa äänestivät minun asenteitani vastaan. Heidän äänensä ovat yhtä arvokkaita kuin minunkin, vaikka tietäisin taloudesta ja yhteiskunnasta enemmän kuin minä. Minun on helppo huudella lisää lisää maahanmuuttajia Suomeen ja sitä kuinka ihmisten pitäisi arvostaa huumeidenkäyttäjiä ihmisinä. Eri asia on kuitenkin nähdä arjessa se, kuinka huonosti näiden ihmisten asiat on hoidettu ja joutua elämään heidän naapureinaan. Minä en tiedä normaalista arjen selviytymisestä mitään.

Suosittelen lukemaan tutkija Markku Jokisipilän taannoisen nopean analyysin perussuomalaisista. Mielenkiintoista nähdä, miten tuleva hallitus lähtee pyörimään ja etenkin on mielenkiintoista nähdä sen kokoonpano. Vaikka olisi kuinka helppo huudella ihmisten punaniskaisuutta tai perussuomalaisten vaaliohjelman takapajuisuutta, niin tosiasia on se, että tuo huutelu on älyllistä laiskuutta ja perussuomalaisten teemat vetoavat moniin suomalaisiin. Ja kyllä, siinä joukossa on juntteja, mutta siellä on myös valtavan fiksuja ihmisiä ja ehkä jopa teidänkin ystäviä.

Lauantai

2011-04-16T13:55:00.000-07:00

Herään virkeänä, onhan takana kohtalaisen raskas työviikko. Brunssi ei käynyt tänään kaupunkilaiseen lauantaihimme, mutta sitä vastoin valmistan itselleni kelpo aamiaisen kotonani: munakokkelia, leipää, rahkaa, marjoja, mehua, pähkinöitä ja hunajaa. Luen Hesaria, kuuntelen ikkunasta linnunlaulua ja heräilevää Helsiginkatua, pistän tv:n pyörimään taustalle ja kuvittelen olevani aikuinen.

Pohdin vaihtoehtoja juoksulenkin suoriutusajankohdasta. Näin kaunista päivää ei voi hukata salilla, vaan on mentävä sinne, missä muutkin tekevät silmää. Sinänsä fyysinen aamupalani alkaa jo olla sulanut ja päätän lähteä juoksemaan ennen lounasta. Kaupunkilainen lenkkini suuntautuu tänään Töölönlahdelle, koska Keskuspuiston keskellä ei pysty edes päivettymään. Laitan jalkaani uudet lenkkarini, vähän käytetyt trikoot ja uuden takkini. Huomaan miettiväni enemmän ulkonäköäni kuin itse lenkin ideaa.

Ohitan ihmisiä sujuvalla askeleella, vaikka se painaa enemmän kuin aikoihin. Reilu viikko sitten Brooklynissa taitettu lenkki ei kanna enää täällä, kun välissä on vielä ollut pari flunssapäivää. Pyrin pitämään vauhdin kohtalaisen löysänä, mutta vastaantulevien naispuolisten selkien kohdalla otan aina parisataa metriä kestävän kovemman vauhdin osuuden. En huomaa kenenkään kiinnittävän erityistä huomiota juoksuasuuni, mikä harmittaa minua kovasti. Töölönlahden lenkin maine Suomen suosituimpana lenkkipolkuna herättää samanaikaisesti epäilystä: paljon puhetta, vähän porukkaa.

Otan suihkun ja peseydyn sekä Body Shopin että Tigin tuotteilla. Menen keittiööni lähes alastomana kokkina vain Marimekon pyyhe lannevaatteenani; tänään on vuorossa kanaa, naan-leipää ja itsetehtyä rahkadippiä. Muokkasin reseptin torstain Hesarin ruokasivuilta. Ruuasta kun on nykyään vähän pakko olla kiinnostunut ja raaka-aineidenkin pitää olla parasta a-luokkaa, vaikkei kukaan syöjistä niiden nyansseista mitään tajuiasikaan.

Naan-leipää lukuunottamatta vähähiilihydraattinen lounaani sulaa vatsassani ja minä sulan sängylläni väsymystäni kaikottaen. Mietin ruokalevolla suunnitelmaa päivälle. Päätän nopeasti käydä Ateneumissa ennen shoppailuja. En edes tiedä, mikä näyttely siellä on menossa, mutta ihmisille pitää pitkästä aikaa sanoa, että on käynyt katsomassa taidetta. Otan vielä viimeiset 20 minuutin unet ja puen päälleni. Laitan jalkaani uudet Levikset ja Converset. Päälleni Mujin neuletakin ja American Apparelin plain white -t-paidan. Kruunan kaiken tämän sävyihin istuvilla takilla ja kaulaliinalla ja lähden kohti metroa.

Jään pois Kaisaniemessä aikaoptimoinnin perusteella. Ateneumissa on menossa joku Naturalismi-niminen näyttely ja päätän valita sen, koska Eero Järnefeltin nimi kuulostaa tutulta, vaikken muista ainuttakaan hänen maalaustaan. Käyn tsekkaamassa muutamat taulut ja kuuntelen näyttelyoppaan selostukset, jotka painan muistiini kavereille neppailua varten. Mietin vielä jonkin pienen kortin ostamista kotiseinällä, mutta jätän sen väliin rahasyihin vedoten.

Menen kahville Cafe Jaavaan, vaikken edes juo kahvia - yritän tänään opetella, että olisin kaupunkilainen. Paikalla ei ole ketään tuttuja, eikä edes MacBookia turvanani. Kaivan laukusta tylsän kirjani ja selaa sitä eteenpäin - ajatuksella lukemisesta kun ei tule mitään siinä metelissä. Katson ympärilleni ja yritän olla kuin he. Olen pukeutunut paremmin kuin suurin osa miehistä. Olen käynyt kaikissa länsimaiden tärkeimmissä kaupungeissa toisin kuin he. Silti yritän vielä sopeutua helsinkiläiseen kaupunkikulttuuriin toisin kuin he.

Käyn ostamassa Maatilatorilta ruokaa, kuten kaupunkilaisen kuuluu. Ne vähät mitä en löydä käyn hakemassa Stockan Herkusta. Tuosta paikasta, jota toiset romantisoivat siitä syystä etteivät he ole Kesko tai SOK. Samat toiset näyttävät kuitenkin kanta-asiakaskorttiaan myös Stockalla. Ostan parit kalliit juustot ja jotain lihaa, mitä en edes osaa valmistaa. Ihan vain Stockan Herkku -suositusten perusteella. Kävelen kassalla ja huomaan kivannäköisen kassaneidin. Tänään ei ole se päivä, jolloin heittäisin edes täysin viatonta läppää. Kiitän häntä palvelusta ja hän minua asiakkuudestani.

Palaan kotiin ja heitän ruokani kaappiin odottamaan sunnuntaita. Koodaan kavereilleni ja sovimme tapaavamme Punavuoressa sijaitsevassa Lupolossa puoli kahdeksalta. Heittäydyn sängylle levyksi, korkkaan oluen ja haaveilen naisen kosketuksesta. Kuuntelen jostain syystä Foster the People -bändiä jonkun rauhoittavan musiikin sijaan ja alan pumpata itseäni iltaa varten. Biisi vaihtuu taajaan, useammin kuin olut. Ajattelen, että vielä ehtii ottaa pienet unet ennen ruokailua.

***********************************************

Herään juuri ennen Kokkolaa. Ei tänäänkään viikonloppua Helsingissä. No ehtiihän niitä onneksi vielä. Kun toiset menevät stadilaisiin rafloihin, niin minä menen täällä paikalliseen intialaiseen. Tilaan lammasta, joka osoittautuu aivan loistavaksi valinnaksi.

Muistelen niitä lauantai-iltoja, kun sahasin illalla Pitkääsiltaa pitki kohti kotia ja tunnen oloni hyväksi, etten viettänyt kaupunkilaista lauantaita tänään. Muistan Helsinki-Kokkola-junamatkan kauniit maisemat ja ne tarinat, joita eri kaupunkiin ja pitäjiin sisältyy. Ehkä nekin ansaitsisivat kirjoituksen jonain päivänä. Mutta se päivä on joku toinen päivä. Kokkolassa alkaa väsyttää jo reilusti ennen pilkkua.

Ajopäiväkirja

2011-04-11T08:18:00.000-07:00

Tarinat jatkuvat.

Saavuin iltatuurista ehkä normaalia aiemmin. Oliko syynä kellojen kääntäminen kesäaikaan vai joku muu? Vaimo oli normaalisti nukkumassa ja olin oppinut olemaan herättämättä häntä. Ehkä se oli vähintä, miten saatoin arjessani kiittää häntä. Yhteistä ei aikaa ollut liiaksi, kun hänkin tapasi työskennellä viikonloput. Mutta edes se, että näki toisen onnellisena nukkumassa oli jotain.

Vaimo oli opettanut ja kertonut minulle vaihtoehtoisista ruokavalioista. Ennen olin vuoron päätyttyä soittanut tutulle grillille ja kaapannut mukaani yöpalaa. Kertomukset uniapneasta ja keskivartalon naulautuminen rattiin saivat miettimään. Otin kaapista lohta, salaattia, tomaattia ja raejuustoa, jotain oli pakko syödä, kun ei vuorossakaan ennättänyt.

Rumasti sanottuna lapioin ruokani ja vetäydyin iltapuuhille. Minulla oli tapana kirjoittaa ylös muistiinpanoja lauantai-illoista. En kai olisi ollut ensimmäinen taksikuski, joka olisi edes yrittänyt kirjoittamista. Oli niitä kirjailijoitakin. Mutta niistä tarinoista, pystyi ottamaan opikseen yleensä aika hyvin. Tuntui, etteivät työkaverit aina tajunneet, että tästä työ sai omaankin elämään muutakin kuin nurinkurisen unirytmin ja vittuilua kännisiltä asiakkailta.

Tämä yö jotenkin erilainen. Yleensä tässä vaiheessa olin jo ajanut monta siivua. Nyt oli vain pari hakukeikkaa Töölöstä keskustaan. Jotain ulkopaikkakuntalaisia ilmeisesti, kun eivät huomanneet vieressä kulkevaa sporaa. Mietin eri tolppavaihtoehtoja ja päätin ottaa jostain kumman syystä Helsinginkadun tolpan. Asemalla olisi ollut ehkä enemmän ajoa, mutten jaksanut jäädä keskustaan. Jatkoin Kaisaniemestä Hakaniemeen ja Kurvin kautta Hesarille.

Avasin hanskalokeron, vaikken ollut ratkaissut vielä kirjan, musiikin ja sudokun välistä kilpailua. Tapasin joskus ottaa kivi-sakset-paperi-peliä ohikulkijoiden kanssa antaen näille ajanvietteille omat symbolinsa. Eilen kirja oli kivi ja se voitti humalaisen sakset, joka edusti sudokua. Ehkä sen takia valitsen säälistä tänään sudokun muitta mutkitta. Neljän tähden jälkeen piti koettaa viittä. Ennen kuin ehdin täyttä ensimmäistäkään numeroa, niin asiakas avasi takaoven ja retkahti makuulle. Pyysin häntä nousemaan ja kysyin kohdettamme. Hän sanoi, että Lahteen. Heitin sujuvan ugandan ja lähdin kohti Lahdentietä. Mietin, että tulossa olisi helppo keikka, mutta en tuolloin vielä tiennyt, mitä joutuisin kuuntelemaan.

Koskelantien kohdalla asiakas kysyi, saisiko hän avautua. Sanoin, että saa, kunhan jättää mauttomat vitsit ja kuskille vittuilun sanailuistaan. Ennen kuin ennakoinkaan, niin hän aloitti kertomaan. Hän kertoi perheestään, työstään, tavastaan rentoutua ja ennen kaikkia avioliitostaan ja isyydestään. Hän ei tehnyt sitä kuten kuka tahansa humalainen vaan sitoi raadollisen aiheen taitavasti menneen illan tapahtumiin, ihan niin kuin parempikin tarinankertoja.

Asiakas aloitti Lahdesta. Ahtialassa sijaitsi hieno koti, joka oli maksettu enimmäkseen hänen rahoillaan, mutta vaimo kantoi kyllä paljon muuta huolta perheestä ja taloudestakin. Hän oli taitavaa käsistään ja he olivat tarttuneet pitkään paketin sijaan, kun rakennusvaihtoehtoja valikoitiin uutta kotia silmällä pitäen. Silloin lapsia ei ollut kuin yksi, mutta huoneita oli rakennettu kolmea varten. Kysyin välissä, että monta lasta perheeseen oli siunautunut. Hän ihmetteli itsekin, kuinka onnellisia heidän tulikaan olla kolmesta terveestä lapsesta.

Työ ei ollut hänelle kaikki kaikessa. Se oli ensisijaisesti perheen elättämistä varten. Joskus kuulemman tuli 50 tuntisia viikkoja, mutta useammin pysyttiin siinä normaalissa kahdeksasta neljään -rytmissä. Kun toimi teollisuudessa ostajana, niin pääsi silloin tällöin asiakkaana ryyppäämään eri raaka-aineiden myyjien laskuun. Sitä hän oli ollut tekemässä tänäänkin ja ilmeisen isolla kädellä. Jokerit - HIFK oli kuulemma ollut ihan hyvä kokemus, vaikka hän olikin Pelicansin miehiä itse.

Meinasin jo alkaa hyväntuulisesta naljailla hänen juhlakunnostaan, mutta en taaskaan ennättänyt, kun hän jo aloitti kertomaan alkoholinkäytöstään. Ei kuulemma koskaan lasten nähden, ajoissa kotiin ja seuraavana aamuna julkisilla töihin, jos joskus keskiviikkona tai torstaina innostui. Viikonloput oli pääsääntöisesti pyhitetty perheelle, kun se sitä tarvitsi. Muutamana lauantaina hän oli eksynyt, kavereiden kanssa kun lähti niin vaimokin heltyi.

En saanut taaskaan suunvuoroa, kun hän jatkoi. Rentoutuminen ei jäänyt vain alkoholiin. Hän kaivoi ehkä vähän liiankin nuorekkaasta olkalaukustaan uuden kauluspaidan, jonka hän sujuvasti vaihtoi takapenkillä päällensä. Tiesin heti, millä asioilla hän oli ollut, enkä halunnut kuulla lisää. Mutta kuten arvasin, en voinut välttyä siltä. Hänellä oli tapana käydä silloin tällöin maksullisissa. Jotkut tutut kuulemma löysivät ilmaistakin seuraa, mutta hän ajatteli pitkällä tähtäimellä. Tämä ilmainen seura voisi todennäköisemmin maksaa avioliiton, maksullinen olisi ainakin sillä tavalla uskollinen, että piti suunsa kiinni.

Olimme jo Mäntsälässä ja lisäsin vauhtia jouduttaakseni matkaa. Olin valmis tämän keskustelun suhteen. Hän alkoi kuitenkin tivata mielipidettäni. Oliko oikein pettää vaimoaan, jos sillä tavoin pystyi pitämään avioliiton muuten tasapainoisena ja onnellisena? Ei hänkään kuulemma katsonut vaimonsa perään, eikä se ollut häneltä pois, jos pikkujouluissa se komea työkaveri oli saanut aikaisen joulubonuksen esimieheltään. Sitä paitsi kummallekin teki hyvää, kun tuli vieraissa menestystä. Itsetunto pysyi koholla, vaikka ikää tuli lisää.

Minun oli pakko keskeyttää. Minua kiinnosti tietää, miten hän oli aloittanut. Se ei kuulemma ollut tarkoituksellista. Komeana miehenä ehdotuksia oli kuulemma sadellut, mutta hän oli ajatellut, miltä se tuntui. Maksullisen kanssa kokeilu oli tietenkin turvallisempaa ja sillä pystyi toisaalta tappaamaan täysin mahdolliset heräävät tunteet. Seuraavana päivänä hän ei tuntenut mitään. Päinvastoin rakkaus vaimoa kohtaan tuntui vain vahvistuvan, eikä kyseessä ollut kolkuttava omatunto. Hän päätti kokeilla uudestaan ja jäi ehkä jollain tavalla koukkuun. Kun jotkut purkivat paineitaan vain juomalla, niin hän teki sen näin.

Ohitimme Renkomäen ja minua alkoi melkein harmittaa. Toisaalta se oli niin inhottavaa, mutta toisaalta kutkuttavaa juuri sen takia, että sai pohdittavaa tyhjiksi tunneiksi, jotka tulisi taas istumaan Rautatieaseman tolpalla. Huojentavaa sillä tavalla, että pystyi toteamaan oman avioliiton olevan mallillaan. Hän jatkoi vielä perheestään. Hän sanoi olevansa hyvä isä, mitä moni muu ei oikeasti ollut. Hänelle lapset olivat kaikki kaikessa. Minun teki mieli vilpittömästi uskoa häntä.

Jätin hänet kotiovelleen. Maksu suoritettiin pankkikortilla, mutta kyytipojaksi heitettiin viisikymppinen. Hän kiitti minua kuuntelusta, koska hän ei ollut uskaltanut puhua asiasta kenellekään, vaikka jollain hänen liiketuttavillaan saattoi olla käryä näistä reissuista. Ystävät Lahdesta eivät kuulemma ainakaan tienneet. Huikkasin hyväntuuliset yöt, johon hän vastasi menemällä suihkun kautta nukkumaan. En tiennyt mitä miettiä. Keikka oli ollut raskas ja antoisa. Loppuilta tulisi olemaan rauhallinen ja ilta kokonaisuudessaan jopa ihan tuottava tuon tipin ansiosta. Pistin Jukka Pojan levyn soittimeen ja ajoin Lahden keskustan kautta moottoritielle ja olin tyytyväinen, ettei haaviin tarttunut yhtään pokaa.

Suljin ajokirjani tältä illalta. Pelkäsin jo herättäneeni vaimoni, mutta se kuvittelin onneksi vain. Lehdenjakaja kävi pudottamassa Hesarin, mutten jaksanut käydä viemässä sitä aamiaispöytään odottamaan. Vaikka taksilla ajaminen oli vain auton ajamista ja Suomessa vielä erityisen rentoa isoon maailmaan verrattuna, niin se oli joskus paljon muutakin. Rattimiehen urallani olin ollut psykologi, sijoitusneuvoja ja jopa ensihoitajakin. Mutta harva osasi arvata, että vielä kirjailijakin. Ehkä jonain päivänä.

Ei edes enää mikään Bridget Jones

2011-04-10T12:29:00.000-07:00

Kirjoittaja kokeilee jotain ihan uudenlaista fiktiota, sellaista missä alter ego ei seikkailekaan.

Hän astui eteisen yli eikä muista enää kotimatkasta yhtään mitään. Ehkä hän oli silloinkin vielä menneen kouluviikon pauloissa. Vaikka hän tämän tästä olikin tavannut valittaa puolituntisesta ja paikoin ruuhkaisesta työmatkastaa, niin se mitä hän ei muistanut kehua työkavereilleen oli 30 minuuttinen nopea palautus töistä. Se oli juuri sen verran, ettei siinä olisi ehtinyt julkisissakaan keskittyä mihinkään järkevään lukemiseen. Autonkaan hän ei ollut jaksanut hankkia mitään äänikirjoja, niillä olisi tosin voinut pitää ehkä yllä äidinkieltään.

Eteisestä käsin hän näki sen, minkä työpäivä oli saanut unohtamaan. Siitä oli ollut puhetta torstaina, kun kollega oli kysynyt, että miksi suomalaiset siivoavat aina sunnuntaina. Hän ei ollut vastannut itse kysymykseen vaan ihmetteli, mistä kollegansa tunsi muita suomalaisia. Saksassa oli niitä kuulemma vaikka kuinka paljon. Tulleet kesätöihin, rakastuneet ja jääneet sille tielleen. Kollega ei jatkoi tivaamistaan, johon hän vastasi sen olevan jotenkin suomalainen huono tapa. Ehkä töiden jälkeen piti olla vielä jokin rituaali, mikä tekisi viikonlopusta viikonlopun.

Eteinen ei täyttynyt enää kengistä, kun tytöt olivat muuttaneet pois. Hän käveli sotkun ohi yrittäen unohtaa sen ja tarttui toiseen rituaaliin, josta ei ainakaan osannut nauttia samalla tavoin ennen perjantaita. Automatkalla sai kuunnella paikallista radiota, mutta kotona pystyi kuuntelemaan juuri mitä halusi sellaisessa tilanteessa. Vaikkei hän oli paljon vanhempi, niin hän samastui jotenkin Bridget Jonesiin, ensin kirjojen ja sitten elokuvien muodossa. Kirjoissa oli aina sitä jotain, mutta elokuvissa oli myös ääniraita, mikä sai jotkin kohtaukset elämään eri tavalla ja lisäksi kappaleita pystyi tuomaan myös omaan elämäänsä.

Hänellä ei ollut karahvia valmiina saatika edes viinikaappia, josta valita juuri tähän perjantaihin sopivaa vuosikertaa. Punainen kuulosti valkoista paremmalta ja yleensä myös maistuikin paremmin. Jos hän olisi kelannut viikkoa taaksepäin, niin hän olisi miettinyt mitä luokan villimpien tapausten kotioloja näin perjantaisin ja ollut huolestunut. Mutta hän oli ollut työssään jo pitkään ja tajunnut sen, että se oli loppujen lopuksi vain työtä. Hän ei voisi pelastaa noita tapauksia, vaan sen tulisi lähteä ensisijaisesti heistä itsestään.

Olohuoneen nurkassa kipusi ylös edellisten viikkojen lehtipino, josta hän muisti äkillisesti keskustelut kollegansa kanssa. Siivouksen hän siivutti nopeasti, muttei sitä, miksi hän oli täällä. Hän ei ollut rakastunut saksalaiseen vaan turkkilaiseen. Oli mahdollista lähteä Turkkiin, palata yksin Suomeen tai tulla yhdessä Saksaan. Oli Istanbuliin miehen kanssa lähtenyt ystävä, paluuta huutanut äiti ja Saksaan vievä tunne. Hän oli ajattelut, että kun päättää tunteella järjen sijaan, niin pitkällä tähtäimellä tekee myös järkevän ratkaisun. Hänellä oli kolme ihanaa lasta, mutta muuten hän ei voinut tietää, oliko tehnyt järkevästi.

Mies oli tuntunut silloin niin ihanalta ja oli toki sitä vieläkin. Heillä oli ollut jotain sellaista, mitä kenelläkään kahdella muulla tuskin ikinä: yhteisiä moottoripyöräretkiä Alppien yli rankkasateessa henkiensä pantilla, Berliinin yössä harhailua, suomalaisten juhannusperinteiden opettamista turkkilaisella. Ei sellaisen jälkeen kenestäkään voinut edes tuntua, että tämän tulisi olla tässä. Eivät he heti menneet naimisiin, ensin oli vuoro esikoisen. Häät olivat pienimuotoiset, mutta omalla tavallaan hienot. Kaikki oli silloin vielä niin ihanasti. Häiden jälkeen oli kaksi seuraava tytärtä tulivatkin aika nopeasti, yllättäenkin. Onneksi heillä oli oikea asenne selviytyä vieraassa maassa. Kotimaassaan kumpainenkin olisivat voineet olla hyvissä hommissa, täällä he olivat hanttihommissa.

Ensimmäinen lasi viiniä oli lopussa ja arki alkoi hiipiä mieleen. Vaikka muistot olivat jossain määrin vaikeitakin, niin niiden miettiminen voitti arjen, joten hän kaatoi itselleen toisen. Häntä oli jo ehtinyt harmittaa, kuinka paikalliset kollegat olivat häntä paremmissa viroissa, vaikka hänellä oli koulutusta sekä kotimaastaan että Saksasta. Kolmen lapsen äitinä kouluttautuminen oli vaatinut paljon, mutta sitä hän ei silti kaatunut. Ei avioliitto siihen kaatunut. He vain kasvoivat ehkäpä erilleen. Miehestään ei sittenkään tainnut olla isäksi. Ei ainakaan hänen kanssaan.

Tyttöjen kanssa kaikki meni hyvin ennen ja jälkeen eron. Isänsä kanssa he olivat myös väleissä, ehkä astetta viileämmissä kuin hänen kanssaan. Tämän hän muisti siitä, että esikoisensa oli tulossa tänään syömään, loppuviinin pystyi säästämään illalliselle. Kylmä alkuruoka, maistuva pääruoka ja lämmin jälkiruoka alkoivat hiipiä hänen mieleensä. Ehkä hän tekisi yksinkertaisen salaatin, jossa olisi esimerkiksi laadukkaita katkarapuja, pääruoaksi riistaa ja sieniä, jälkiruoaksi suklaabrownie, se kävisi viininkin kanssa. Tänään ei tarvinnut miettiä, miten koko menu passaisi yhteen, vaikka tytär ymmärsi makujen päälle, niin tälle ei tarvinnut esittää, että hän olisi joku oikea mestarikokki.

Arjen pystyi välttämään toisen viinilasin jälkeen sillä, että paineli keittiöön piissin ääreen. Browniet oli hyvä tehdä ensin, koska riistapihveihin käytettäisiin vain pannua. Sen tuli olla jotain helppoa tänään. Tytär soitti tulevansa ajallaan ja hän vastasi tämän kysymykseen, että mitään erityistä ei tarvitsisi tuoda, koska viiniäkin oli. Kunhan tuot itsesi. Saksanpähkinät olivat päässeet loppumaan, mutta ehkä cashewpähkinäkin sopisi tänään. Luomusokeri oli loppu, joten hän laittoi hunajaa tilalle ja toivoi parasta. Onneksi pääruoan suhteen kaikki tarvittava löytyi, hän ei olisi kestänyt lähteä Lidliin enää työpäivän päätteeksi.

He halasivat lämpimästi heti ovella niin että samaan aikaan oven avannut naapurikin havaitsi tämän rakkaudenosoituksen. Tyttärensä ei ollut malttanut olla kuitenkaan tuomatta mitään ja hän näki tämän kangaskassista pullon lempiviiniään. Eipä tarvinnut mennä seuraavana perjantainakaan kaupoille töiden jälkeen. Hän kertoi kaiken olevan jo valmista ja he kävivät pöytään.

Kun kuulumiset työasioista oli vaihdettu, niin mentiin tärkeämpiin eli rakkausasioihin. Hän tiedusteli tyttärensä ikävää, kun poikaystävänsä oli työkomennuksella New Yorkissa. Voittivatko mahdollisuus vierailla tuossa kaupungissa ja ylpeys YK-hommia painavasta poikaystävästä perusarkea rasittavan ikävän? Hän ei ainakaan myöntänyt aluksi vaan kertoi jo odottavansa seuraavaa kertaa, kun pääsisi matkaan. Hän myönsi myös sen, että kyllähän YK aina ulkoministeriön voitti, vaikka sekin oli aika hyvä. Samalla hän vastasi, että eikö äiti ollut juuri opettanut koulutuksen tärkeyden ja uran arvostamisen heille kaikille tytöille. Äiti ei hämmentynyt tästä sanoi tietävänsä, miltä tuntui, kun toinen ei osannut töiden ohella pitää riittävästi huolta perheestään tai ainakaan vaimostaan, mikäli lapsista isän huomio tuntui riittävältä. Samalla hetkellä he tajusivat vaihtaa puheenaihetta, ei ollut reilua puhua isästä.

Koska tyttären asiat olivat pääpiirteissään erittäinkin hyvin, niin he menivät tärkeämpään asiaan ja itse asiassa siihen syyhyn, miksi he söivät tänään yhdessä. Tytär oli ollut jo pitkään huolissaan äitinsä rakkauselämästä. Eron jälkeen oli ollut toki jotain ja yksi vakavampikin suhde, mutta pitkään aikaa ei mitään erityistä. Moni olisi sanonut, kuinka huolehtivainen tytär olikaan. Ja niin tytär olikin, muttei kuitenkaan täysin vilpitön. Tytärtä painoi huoli siitä, kun äiti olisi yksin ja heidän hoivissaan jossain vaiheessa. Tai lähinnä se, että äiti olisi nopeammin heidän hoivissaan, jos hän joutuisi olemaan vielä pitkään yksin. Tytär alkoi miettiä, oliko parempi, jos pyrki hyvään eikä ollut täysin vilpitön vai se ettei pyrkinyt hyvään mutta oli vilpitön. Ehkä äiti oli kuitenkin tärkein, vilpittömyydestä viis.

Hän kertoi vapaa-ajan harrastuksistaan. Joogassa kävi vain muita naisia ja toisaalta töiden jälkeen alkoi olla niin väsynyt, ettei lisääkään tekemistä jaksanut haalia. Tytär mietti omaa elämäänsä ja sitä, kuinka hyvä kunto ja ulkonäkö olisivat katoavaisia. Jos hänen kauniilla ystävillään oli vaikea löytää nuorena ja menevänä elämänkumppania, saati edes miestä treffeille, niin mikä olisi äidin laita. Tytär koetti miettiä ja ehdottikin jotain, mutta tanssikurssi tyrmättiin liian läpinäkyvänä ja erilaiset sinkkukerhot vastenmielisinä. Jälkiruoka tuli pöytään ja sen ajaksi oli hyvä keskittyä vain sen suklaisuuteen eikä mihinkään muuhun.

Syönnin jälkeen he istuivat sohvalle, jossa hän muisti, että sähköposti piti tarkistaa. Turkkiin muuttanut ystävänsä kun oli luvannut kirjoitella ja tällä saattoi olla tyttärellekin terveisiä. Koneelle kävellesseen hän kysyi tyttäreltään, miksei tämä ollut vielä hyväksynyt häntä Facebook-kaverikseen. Tytär yritti väistää kysymystä ja mumisi jotain, jolla vältti totuuden siitä, että hänen profiilinsa saattoi sisältää epämiellyttäviä totuuksia. Keskustelu käytiin onneksi loppuun nopeasti ja tytärkin pääsi rentoutumaan.

Hän luki huoneestaan sähköpostin kovaan ääneen ja molemmat tulivat hyvälle tuulelle kivasta viestistä. Samalla hetkellä tytär tajusi, että äitinsä oli aika sujuva netin kanssa ikäisekseen. Tytär kysyi saman tien, eikö hän voisi mennä nettiin etsimään seuraa. Oli olemassa nettisivuja ja myös Facebook, missä tämän saattoi tehdä turvallisesti. Tytär näki äitinsä ilmeessä järkytyksen, mutta myös aidon kiinnostuksen asiaan. Tytär sanoi, että tämän tuli pian joutua, mutta sitä ennen he ehtisivät luomaan profiilin. Hän yritti vielä kierrellä, mutta sokeakin olisi kuullut äänestä, miten hän hymyili kieltäessään. Lopulta hän suostui.

He halasivat ehkä vielä pidempään tyttären lähtiessä. Ovella hän vielä kiitti tytärtään. Hän sulki oven ja näki lähes saman näyn kuin töistä tullessaan. Ruokapöydälle oli toki kertynyt lisää siivottavaa. Viinipullossa oli vielä puolikas lasi jäljellä, juuri sen verran, ettei humaltunut mutta sai pidettyä yllä sen mukavan olotilan, mikä oli vallinnut heti viikonlopun alettua. Hän avasi tv:n ja näki uutisista sitä samaa tavanomaista ikävää, mitä yleensäkin. Hän ei kuitenkaan nähnyt, mitä jo suljettu koneensa ja netin ihmeellinen maailma pitivät sisällään. Ei ollut väliä, oliko kyseessä hän, tyttärensä ystävät tai itse Mark Zuckerberg. Kaikki tekivät sitä samaa. Laittoivat viestin tai ilmoituksen ja odottivat vastausta Päivitä-nappia painaen. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut. Hänelle oli jo vastattu.

Newyorker

2011-04-02T15:39:00.000-07:00

Muistelen sitä, kun yritin suositella vanhempiani lähtemään 60-vuotismatkalle tänne suureen maailmaan, he kun eivät olleet koskaan vielä käyneet uudella mantereella. Katson Broadwayn tungosta ja mietin, että heidän ollessaan täällä vanhemmat eivät olisi huolissaan pojistaan vaan pojat vanhemmistaan.

Palaan kolme vuotta takaisin päin Lontooseen, Pariisiin, Berliiniin ja Wieniin, joissa kuljin kuin kala vedessä pysyen vielä jonkin verran kärryillä, missä mennään. Näistä reissuista minulle jäi jotenkin kuva, että minut olisi luotu suuriin kaupunkeihin. Ehkä sen vuoksi luulin, että minun tulisi jossain vaiheessa elämääni muuttaa vielä jopa New Yorkiin, mukamas paremman elämän perässä.

Vaikka tämä mahtava kaupunki on koko ajan alkanut tuntua paremmalta ja voi vielä todennäköisesti muuttua suosikkikaupungikseni, niin siitä voin olla jo varma, että tämä on liian iso minulle tai minä olen liian pieni sille. Helsingissä ollessa on voinut huomata olevansa kohtalaisen sulava pääkaupunkiseutulainen jo melkein puheesta lähtien, mutta New Yorkissa huomaa, että on oikeasti pyörinyt elämänsä aika pienissä kaupungeissa tähän verrattuna.

Tänään on saanut olen saanut pariin otteen tuntenut olevansa oikein engelsmanni Isossa Omenassa kokien pieniä kommelluksia tämän tästä. On ollut ongelmia metron käytössä - Lontoossa kun ei ole väliä mitään sisäänkäyntiä käyttää vaan aina voi vielä valita suunnan vasta maan alla, täällä se kun ei käy päinsä. Ole tarkka ja katso jo maan päällä, oletko menossa uptowniin vai downtowniin (ei se metro täällä oikein muihin suuntiin edes kulje). Lisäksi törmäsin kadulla ihmiseen etsiessäni kauppaa, johon piti mennä. Tästä törmäyksestä sain vastineeksi pahan katseen ja lopullisen vahvistuksen siitä, että olen ensi kertaa oikeasti tosi isossa kaupungissa.

Yritän olla kuten elokuvissa ja tv-sarjoissa. Otan läppärin mukaan ja suuntaan läheiseen kahvilaan. Kun terveellinen smoothie on lappu, taivun ottamaan kaakaon, johon pyydän olla lisäämättä kermavaahtoa. Istun ikkunan ääreen, löydän langattoman verkon ja alan kirjailla ja latailla kuvia. En saa irti mitään kahvilan muista ihmisistä, mitään sellaisia tarinoita, joita kirjoitin tänään pitkin päivää metrossa, ruokaillessa, vaatekaupoissa ja kirjakaupassa.

Aina lomalla on tehnyt mieli kirjoittaa. Nyt kun oikeasti ottaa läppärin mukaan ja on kaupungissa, missä inspiraatiota riittää, ei oikein meinaa saada mitään aikaa, kun ei saa kaupunkia haltuun ja unohtaa ihmiset, joista voisi kirjoittaa. Ehkä syy onkin siinä, että sitä kirjoittaa paremmin niistä paikoista, jotka tuntee, ja niistä ihimisistä, jotka pystyy ympäristön vuoksi jotenkin kuvittelemaan paremmin. Mistä minä tiedä, mitä tuonnäköiset miehet juuri New Yorkissa tekevät?

Kaksi päivää takana ja olen vielä kaukana newyorkerista. Ei sillä, että minusta sellainen pitäisi tulla. Ehkä vielä parin päivän päästä sitä on vielä sulavampi ja pystyy saamaan täältä enemmän irti siihen kirjoittamiseen, vaikka kaupunki itsessään ei soisi sitä inspiraatiota, mitä aina ennen kuvitteli. Voihan kaikki vielä muuttua. Kun juoksee Central Parkissa ja moikkaa vastaantulevia lenkkeilijöitä kuin tuttujaan, niin alkaa eittämättä miettiä, että minkä vuoksi ne suomalaiset ovat muka niin erikoisia?

Isossa Omenassa

2011-04-01T12:52:00.000-07:00

Kaverin matkatavarat olivat jääneet Saksaan, majapaikka ei ollut ehkä niin hyvä kuin veli oli ennättänyt hehkuttaa eikä sääkään ollut kuin morsian. Aikaero ei kuitenkaan painanut ja hyppäsimme kyytiin, kun meille tarjotaan mahdollisuutta nähdä kaupunkia ja kuulla tarinaa paikalliselta suomeksi, jota maustivat täällä vietetyt vuodet.

Minulle oli rakentunut jotenkin romanttinen New Yorkista, josta olin samaiseen sävyyn täälläkin kirjoittanut. Ne mahdollisuudet, joita tämä kaupunki tarjoaa. Ne kaikki hienot paikat, joissa voisi käydä sitten vapaa-ajallaan. Niin millä vapaa-ajalla? Yhdysvalloissa ja etenkin New Yorkissa ihmiset tekevät pidempiä päiviä kuin Suomessa voisi edes kuvitellakaan. Millä ajalla sitä ehtii oikeasti nauttimaan siitä kulttuurista, kun viikonloputkin saattavat olla töitä.

Tämän kuultuani ja kävellessäni läpi sateista, mutta niin vaikuttavaa Times Squarea aloin miettiä, että onko tämä sittenkään minun paikka, hyvä paikka tai edes oiva matkailukohde. Söimme Virgil's nimisissä BBQ-ravintolassa, jota New Yorkissa asunut työkaverini oli suositellut. Ruoka toi mieleeni parin vuoden takaisin vierailuni etelävaltioissa ja sen, että olin vuoden aikana testannut monia Suomen parhaita ravintoloita, mutta söin reissussa hyvää, tunnelmallista, mutta melko tavanomaista grilliruokaa.

Olin enemmän kuin kiitollinen, ettemme joutuneet valitsemaan julkista vaan saimme kyydin majapaikkaamme. Olin jo nukahtaa autossa, mistä tiesin, että unen saaminen 20 tuntia sitten tapahtuneesta heräämisestä huolimatta tulisi olemaan vaikeaa. Ja niinhän se olikin. Jopa työasiat puskivat yöllä mieleeni, olisi ehkä pitänyt matkustaa johonkin maahan, jossa valuutan vaihtokurssilla ei olisi ollut mitään osaa eikä arpaa.

Heräsimme kummatkin aikaerosta johtuen noin aamuviiden tienoilla ja aloimme todennäköisesti herätellä muitakin kovaäänisellä jutustelullamme. Parin tunnin puutumisen ja aamutoimien jälkeen oli aika lähteä kohti aamupalaa, joka onneksi löytyi heti vierestämme. Emme jakaneet leipämiehen kanssa täysin englantia, mutta tilaus meni onneksi perille. Tästä tuli mieleeni yksi niistä asioista, joista en pitänyt isoissa kaupungeissa: Kaupungit jakautuvat vahvasti eri osa-alueisiin, toisaalla rikkaiden alueisiin ja toisaalla köyhien paikkojen. Nämä alueelliset eroavat jakavat ihmisiä entisestään, eikä "kastista" toiseen vaihdeta noin vain. Istuin pöytään jauhamaan kinkkupitoista leipääni ja mietin, että ehkä paras keino auttaa näitä työläisiä on käyttää heidän työnantajiensa palveluita ja toivoa, että työntekijätkin saavat osansa.

Vertasin New Yorkia Berliiniin, Lontooseen ja Pariisiin ja yritin saada kuvaa näistä kaikista. Oli tietty vasta ensimmäinen päivä, mutta otetta oli jotenkin erityisen vaikea saada. Sää ei ollut vielä nähnytkään morsianta, vaikka sen kyllä luvattiin parantuvan jo puoleen päivään mennessä. Lähdimme Madison Square Gardenin luota kohti Chinatownia jonkin sortin huokea ravintola mielessä. Emme olleet päässeet vielä Chinatowniin asti, kun vasemmalla näkyi mukavan näköinen thai-ravintola. Pienestä tilasta ja olemattomasta jonosta huolimatta menimme sisään väijymään sadetta ja odottamaan lounasta. Ajoituksemme osui kohdalleen, koska hetken päästä paikka oli tupaten täynnä.

Tuli itse Madison Square Park, tuli Flatiron Building ja hetken päästä myös parempi sää. Pääsimme Union Squaren kohdalle ja olimme jo jatkamassa matkaamme Broadwayta pitkin kohti etelää, kun katseeni kiinnitti huomion Whole Foods Market -nimiseen luomuruokakauppaa, jonne kaverini sanoi haluavansa menevän tämän reissun aikana. Menimme sisään ja näimme mitä ihanimpia tuotteita ja värikkäitä hedelmiä. Lisäksi radio tai dj lykkäsi jo siihen mennessä soineen hyväntuulisen musiikin kylkeen Third Eye Blindin Semi Charged Lifen -jonka nimeä en vielä tuolloin tiennyt, mutta onneksi muistin kertosäettä edeltävät sanat, joiden avulla löysin kappaleen. Tuolla hetkellä tajusin vasta oikeasti, kuinka onnellisessa asemassa olen, kun saan olla New Yorkissa, vaikka reissu onkin vasta alkutekijöissä.

Itse tapaan tajuta itsestään selvyyksinä leijuneet elämäni hyvät asiat joskus vasta ajan kanssa ja yllättäen. Siihen tarvitaan yleensä jokin ulkopuolinen innostaja tai edes se hyvä kappale, joka lopulta saa minut ainakin sisäistä tanssimaan itseni kanssa juuri sillä hetkellä. Jatkoin kierrostani kaupassa ja huomasin, kuinka paljon uusia hyviä Ben&Jerry's makuja täällä päin maailmaa oli tarjolla ja suunnittelin jo ottavani joku päivä rennosti nautiskellessani illalla kokonaisen purkillisen jäätelöä.

Taivas oli jo kirkastanut, mutta takana oli ties kuinka pitkä kävely. Jalassani oli vanhat Vansit, koska en saanut ostettua Union Squaren vierestä uusiakaan. Selkää painoi kävely ja toispuoleinen laukun kanniskelu. Haaveilin siitä, että olisin jo sängyllä ottamassa lepoa ja mahdollisesti testaamassa läppärini toimintaa.

Makaan sängylläni ja kirjoitan viimeisiä rivejä. Vasemmalla puolellani on juuri tyhjentämäni Frappucino ja klikkaan BBC Weather -välilehteä. Vaikka tänään onkin vielä aika kylmä päivä, niin tiistaille sääennuste povaa +22 astetta. Silloin Central Parkissa voi juosta jo t-paita päällä.

Helsinki-Vantaa

2011-03-30T21:25:00.000-07:00

Viime ajat ovat olleet hyviä.Kun on ollut elämässä jotain hyvää mitä odottaa ynnä hyvä arki, niin parempaa ei olisi voinut edes pyytää, ellei ihminen olisi perusluonteeltaan hieman tyytymätön. Nyt kun hyvä ruumiillistuu tai pikemminkin konkretisoituu täällä Helsinki-Vantaan lentoasemalla, niin sitä onkin hieman ristiriitaisissa fiiliksissä. Pitäisikö fiiliksen olla vieläkin korkeammalla? Vai onko sitä luonteeltaan vain sellainen, ettei oikein riemuitse turhasta?

Olen itse miettinyt blogin kirjoittamisen jatkamista. On pakko myöntää, että takki on jonkun verran tyhjä. Toisaalta sitä on tullut aikuistuttua parin vuoden aikana sen vähän verran, että miettii vähän tarkemmin mitä tänne kirjoittelee. Se mikä on netissä, jää tänne ja toisaalta ehkä tarkimmat tuntojen pohdiskelut onkin syytä pitää itsellään.

Sitä voisi vajota helppoon ratkaisuun ja päättää lopettaa kirjoittamisen, koska aiheet on muka koluttu läpi ja vedota toisaalta siihen, että oma kuva ei näe enää järkeväksi jakautua ihmisille niin avoimesti. Nämä ovat kuitenkin laiskuutta. Elämässä tapahtuu koko ajan, mistä ammentaa. Ehkä syy onkin ollut siinä, että oma elämä on ollut liian tylsää ja ei ole oikein ollut juttuja, joista ammentaa.

Viime vuosi oli kaikesta huolimatta sangen tasapaksu. Ei ollut mitään erityistä uutta kuten New Yorkia, Kaukoitää tai jotain uutta eurooppalaista päräyttävää kaupunkia. Oli toki tyylikäs Lontoo, mutta sekin oli tullut koettua jo aiemmin, eikä reissulta oikein saanut ainakaan kirjoittamisen kannalta ehkä irti sitä mitä tuli jopa jossain määrin haettua.

Kun lähtee illalla rullaamaan New Yorkin katuja iPod korvilla ja antaa mielen tuottaa fiiliksiä, niin on ihme, jos ei siitä pysty ammentamaan kirjoituksiinsa. Tarkoitus ei ole viikon aikana yrittää suorittaa sitä ehkä maailman suurinta ja kauneinta kaupunkia. Tarkoitus on nimenomaan ottaa tarpeen tullen rennosti ja mennä sen fiiliksen mukaan. Jos sen jälkeen ei pysty kirjoittamaan, niin voi sitten oikeasti miettiä mitä tämän suhteen tekisi.

Kirjoittaja kiittää kaveriaan eilen saamastaan kivasta palautteesta.

Elämä voitti

2011-03-20T15:21:00.001-07:00

Mietin, mitä tiuku viiraa. Olisi pitänyt juoda yksi vesi enemmän illalla, tai ehkä pikemminkin yksi paukku vähemmän. Vesi olisi aiheuttanut rakon tyhjentämisen tarpeen paljon tätä hetkeä aiemmin, mikä olisi tuonut esiin riskin siitä, etten saisi enää unta ja sama riski verhoutuu ylleni tämän heräämisen myötä. Nousen, kävelen mahdollisimman vähin äänin wc:hen, teen tarpeeni, sanon vanhemmilleni hyvät huomenet, palaan patjalleni, totean kellon käyvän yhtätoista ja toivon saavani unta.

Uni tulee poikkeuksellisesti luokseni. Herään välillä, milloin jonkun sisääntuloon, milloin ikävään uneen ja välillä muistikuviin eilisillasta. Mieleen hyökkää pelko ja pieni morgani omasta juhlakunnosta. Ettei vain olisi ollut liiankin kova? Etsin asentoa, tunnen krapulaisen jomotuksen päässäni, mutta löydän hyvän asennon. Uni tulee takaisin pienen keskeytyksen jälkeen takaisin.

Veljeni saapuu herättämään minut. Hän kertoo tapahtumia edellisillasta. Äänenvoimakkuuden ja juttujen luonteen perustella totean vanhempiemme olevan nauttimassa raittiista ilmasta. En edes yritä peitellä huonoa kuntoani. Hän huomaa sen ilman mainintaani. Kello on lähestulkoon yksi. Totean, että käytännössä viiden juna on minun kohdallani mennyt ja Helsinkiin tullaan lähtemään vasta puoli kymmeneltä. Nousen ylös ja alan skarpata vanhempieni paluuta varten.

En muista tarkkaan, mitä kaikkea sitä tuli juteltua kavereilleni. Muistin yhtäkkiä, että lupasin lähteä kaverini kanssa syömään. Luulen, että hän ei muista, mitä tuli luvanneensa. Otan puhelun ja ehdotan aikaa ja paikkaa. Toisessa päässä aloitetaan naurahtamalla, mutta suhtaudutaan ehdotukseen positiviisessa sävyssä. Ehdottomani aika siirtyy parilla tunnilla eteenpäin. Toisessa päässä oltiin fiksuja, eipä tiennyt kaverini, että kolmelta en olisi saanut vielä itseäni mihinkään.

Menen keittiöön valmistamaan aamupalaa. Syön kaksi ruispalaa, jotka poikkeuksellisesti voitelen päällystäessäni ne murealla palvikinkulla ja kurkkuviipaleilla. Harmittelen, ettei kaapissa ole jaffaa ja valitsen palanpainikkeeksi Valion hedelmälihaisaa Bahi-mehua. Valitsen päivänlehdistä paikallisen version Hesarin sijaan, jonka taloussivut ehtii selaamaan kotonakin, muut uutisethan katsoo netistä. Syön leivät, enkä voi vielä edes aavistaa, että hetken päästä joudun tekemään töitä, että saan oksennettua nuo leivät hienovaraisesti, etteivät vanhemmat tajua oloni huonoutta.

Käyn tekemässä taas tarpeeni ja kuulen vanhempieni palaavan lenkiltään. Huokaisen ja tsemppaan entisestään. Mietin, etten ole ollut kuin pari hassua viikonloppua täysin selvin päin kotona muutettuani pois Jyväskylästä. Sanon rapealla äänelläni hyvää huomenta toistamiseen ja totean vetäytyväni lepäämään vielä hetkeksi. Menen patjalle, etsin kivutonta asentoa ja päivitän kännykällä Facebook-statukseni: "Hannu Vehniäinen hakee parasta mahdollista asentoa." Kaverini, jotka ovat tehneet krapuloistaa modernia taidetta luonnollisesti tykkäävät tästä.

En saavuta unta, mutta löydän hyvän asennon. Soitan kaverilleni, joka on palauttamassa pulloja, muttei ole tyhjentänyt niitä tänä viikonloppuna. Tämä nykytaiteilija soittaa kiirellisestä afääristään johtuen hetken päästä takaisin ja on puhelimen välityksellä erittäin iloinen minun jakaessani tolani hänelle. Sanoin tietäväni nyt, miltä hänestä tuntuu. Vaikka hän olikin tyytyväinen muiden kärsiessä hänelle niin tutuista oloista, niin hän ei tiennyt, että itse asiassa puhelu oli tietynlaista vittuilua myös minun taholtani, koska jakaessani omaa pahaa oloani tiesin koko ajan, että hänellä vastaavanlainen olotila kestää yleensä pari päivää, kun olin itse aikeissa selättää krapulan parin tunnin sisällä.

En pysty enää peittelemään sitä mitenkään vanhemmiltani. Kampean itseni sohvalle ja pistän American Idolin porisemaan. He kysyvät, olenko väsynyt ja pitikö juhlia niin kovasti. Vastaan, että olen ja piti. Perustelen juhlintaani sillä, että sen ansiosta osaan aikanani asettua, jos minulle siunautuu perhettä. Äiti ymmärtää toki yskän ja on yhtä mieltä, hän myös kysyy, että tuliko vastaan mielenkiintoisia tyyppejä, vastaan kieltävästi korostaen, että mielenkiintoisia tyyppejä ei ollut pitkään aikaan liikenteessä.

Pojat laulavat tv:ssä niinkin hyvin, että oloni alkaa oikeasti parantua. Kaksi tuntia alkaa kuitenkin tulla jo täyteen, eikä krapulan saattamisesta siltaan ole vielä mitään tietoa. Isä haluaa vaihtaa ampumahiihtoon, mikä saa lopulta hyväksyntäni. Poistun sohvalta hienovaraisesti ja näen syömäni ruisleivät hyvin pureksitussa muodossa wc-pöntössäni. Toivon, että ampumapaikalla tapahtui jotain todella mielenkiintoista. "Mäkäräinen osuu kaikilla laukauksillaan." Ehkä se peittäisi tämän diskreetin pitkän syljen.

Kieltäydyn äidin synttärikakusta ja sanon nauttivani sitä jälkiruuaksi myöhemmin. Lähden suihkuun, koska erävoitto alkaa olla jo havaittavissa. Muistelen kaveriani, joka on tavannut ottaa pitkiä krapulasuihkuja nauttien lämpimästä vedestä jopa parin tunnin ajan. Ymmärrän häntä entistä paremmin, mutta totean pärjääväni vähemmällä. En pelasta maailmaa, mutta 10 minuuttia ei liene liikaa. Erävoitto alkaa jo tuntua oikeasti saavutetulta.

Puen päälleni ja totean, että seuraavan erän vuoksi pitää lähteä ulos. Tapaaminen tuli sovittua lopulta vastapuhelun jälkeen neljäksi ja siihen on enää aikaa parikymmentä minuuttia. Suin hiukseni viisipiikkisellä hieman epäonnistuneesti taaksepäin, mutta parempaankaan en pysty. Valitsen subin ja pizzan väliltä, jälkimmäisen lopulta voittaen logistisista ja junamatkan evästeknisesti syistä johtuen. Pääsen ulos ja tunnen kropassani kauniin kevättalven päivän. Tiedän näyttäväni vielä kärsivältä ja hikoilevani normaalia enemmän, mutta tiedän peittäväni sen Only for the Brave -tuoksullani.

Kuulen olevani puhelias, mutten niin puhelias kuin yökerhossa hyvässä nosteessa. Pysyn aiheessa, en jankkaa kuten humalassa ja saatan sanoa välillä jopa jotain fiksua, mutta tiedän aikani tulleen. Tämäkin sunnuntai on liian lyhyt ja annoin sille vielä aivan liikaa tasoitusta tekemällä lähestulkoon kuolemaa sängylläni käytännössä katsoen kello kahteen asti. Suuntaan kaduille ja valitsen autoja karttavan reitin kotiin. Katson laskevaa aurinkoa ja tiedän krapulan kohdanneen voittajansa.

Menen vielä ystävieni luokse ja kerron kasvotusten tarinani edellisillasta. Hekin ovat voittaneet omat olonsa. Vaikka sunnuntai oli liian lyhyt, niin se ja sitä edeltävä lauantai tulevat vielä uudestaan. Sovimme viettävämme hauskan vapun ja lähden valmistautumaan kotiinpaluuta varten.

Saavun asemalla ja huomaan junan olevan perinteisesti parikymmentä minuuttia myöhässä. Tapaan aikaani käymällä R-kioskilla ostoksilla. Mietin ostavani Fenixin jo valmiiksi varastoon huomista varten, mutta totean sen olevan työpaikalla 45 senttiä halvempaa. Tiedän, että huomenna maistan taas sen yhdenlaisen maanantain koko työpäiväni ajan, mutta tiedän samalla, että iltalenkin jälkeen lopullinen voitto on taas saavutettu.

Jotain tapahtuu

2011-03-20T13:35:00.000-07:00

Kajaani oli illalla synkkä, se oli kaikkea sitä huonoa mitä uutiset ovat Kainuusta kertoneet. Onneksi uutiset ovat kertoneet huonon ohessa myös siitä hyvästä, mitä Renforsin rantaan on siinnyt UPM:n lopettamisen jäljiltä. Vaikka Kajaani oli illalla synkkä, niin se oli päiväsaikaan ihan erilainen. Ei nyt eloisa, mutta valoisa ja muutenkin vaikutti siltä, että paikalla olisi vielä jokin tulevaisuus. Tai sitten se oli vain aurinko ja tämät kevät rinnassain.

Jyväskylä oli sitä kaikkea hyvää, mitä se oli elämässäni ollut sitten muutettuani sieltä. Oli perhe, lenkkipolut, hyvät tutut ravintolat, kosteat juhlat ja niitä seuranneet olot. Välillä sitä tuntee pystyvänsä elämään täysillä vain kotikaupungissaan ja välillä sitä on onnellinen, ettei oikeasti enää ole siellä. Mutta ei se Jyväskylään yhtä kaunis ollut joulukuussa. Ehkä sekin oli aurinko ja tämä kevät rinnassain.

Ehkä se oli kuitenkin se, että viikonloppuna tunsi elävänsä normaalia elämää ja tapaavansa ihmisiä. Kaikesta hyvästä, jonka Helsinki on minulle suonut, huolimatta en ole onnistunut löytämään sieltä vielä yhtään uutta ystävää itselleni. Joidenkin työkavereiden kanssa tulee hyvin juttuun ja toisten kanssa on tutustunut entistä paremmin, mutta yhtään uutta ihmistä elämääni ei ole vielä tullut. Tylsien yksilölajien harrastajana olen tavannut viettää vapaa-aikanikin vahvasti keskenään. Siinä sivussa ei ole luonnollisesti tullut tavattua hirveästi niitä uusia ihmisiä.

Saavuin Jyväskylän Matkakeskukselle torstaina iltakahdeksan maissa. Näin edessäni kauniin tumman tytön, joka kiinnitti huomionsa minuun. Katseidemme kohtaamisessa oli jotain sellaista, joka sai munut katsomaan takaisin häneen ohituettuni hänet. Hän katsoi myös minuun pääntään kääntäen. Olin viittä vaille kaivaa käyntikorttini ja pyytää häntä soittelemaan. Parkkipaikalla odotteleva isäni ja mahdollisesti vastassa oleva poikaystävä saivat minut kuitenkin toisiin ajatuksiin. Jatkoin isäni luokse ja näin tytön hyppäävän miehen kanssa autoon. En kuitenkaan nähnyt halauksia, suutelua tai muuta hellyydenosoituksia. Minulla olisi ollut omat 15 sekuntiani antaa se kortti hienovaraisesti, mutten tehnyt sitä. Ajattelin, että ehkä tunnistaisin hänet vielä kaupungin vilinässä viikonloppuna.

Löysin itseni kahtena iltana Suomen keskittynyttä päivittäistavarakauppa bonuskortillaan hallitsevan osuuskunnan seurusteluravintolasta. Perjantaina oli vallan rauhallinen sormet korvissa keikasta nauttien. Lauantaina olin normaali ärsyttävä humalainen itseni; vauhti päällä, ylivilkas, liikaa puhuva ja liian humalainen. Sunnuntaina tein krapulasta taidetta, kuten eräät ystäväni tekevät joka kerta. Vain American Idol ja sen upeat mieslaulajat saivat oloni paremmaksi.

Suomessa yksinelävänä menee muuten hyvin, mutta ainoa ongelma on se, että viikonloppuisin fiksua tekemistä on vaikea keksiä, ellei lähde kaupungille hummaamaan. Olen miettinyt omaa suhdettani viihteellä käymiseen ja saavuttanut jossain määrin ristiriitaisia tuloksia. Toisaalta olen havainnut, ettei baarissa käynti tuota erityisen hauskaa fiilistä, mutta samanaikaisesti tykkään yleensä käydä siellä, koska baarissa tapaa ihmisiä. Haluaisin myös rauhoittua näin työelämään tultuani, mutta toisaalta tiedä, että vanhenen päivä päivältä ja juhlimishalut kannattaa tyydyttää näin nuorena keski-iänkriisin sijaan.

Emodarrasta huolimatta oma fiilikseni oli sunnuntaina todella mainio. Sen voitettuani kävelin iloisesti kotikaupunkini katuja, katsoin laskevaa aurinkoa ja olin varma, että jotain mahtavaa tapahtuu kohta elämässäni. Se voi olla, että tapaan jonkun uuden ihmisen, löydän haluamani asunnon ja ostan sen. Se voi olla vain pelkkä ihana loma New Yorkissa tai joku onnistuminen töissä. Olin kuitenkin varma, että jotain hienoa tulee tapahtumaan ja siinä tapauksessa oma toiminta yleensä ohjaa tällaiseen tapahtumaan.

Energinen sunnuntai oli ikävä lopettaa vähän kuin kesken. Oli huonoa oloa, oli mahtavia ystäviä, oli aurinkoa ja oli hyviä keskusteluja. Palasin Matkakeskukseen ja huomasin sunnuntai-illan junan olevan perinteisesti 20 minuuttia myöhässä jo lähtiessään. Hän oli tullut Jyväskylään myös Kuopiosta päin, mutta hän ei ollut odottamassa samoihin aikoihin sinne päin lähtevää junaa. En ollut liiemmin nähnyt häntä värivaloissakaan viikonlopun aikana. Taisi olla pariskuntaviikonloppu poikaystävän kanssa. Ehkä hän tulee vielä vastaan joku kerta asemalla. Kuopion ja Helsingin junahan saapuvat perjantaisin suunnilleen samaan aikaan asemalla.

Karhu

2011-03-12T08:31:00.000-08:00

Olin päivää vaille kuukauden päivät selvin päin. Kaikki putket katkeavat joskus, olen todennut, kun ollut puhetta olemattomasta naismenestyksestä tai jostain muusta putkesta. Eilen putki katkesi ja tämä tapahtuma oli hyvin nopea. Aloitin sahaamisen junassa ja jatkoin sitä kotibileissä, joissa oli hauskaa. Porin paikallisessa, erittäin tyylikkäässä aloittelukuppilassa olin jo niin väsynyt, että koin parhaaksi lähteä nukkumaan. Se oli sellainen reissu.

Olen joskus miettinyt, miten ihmisen tulisi suhtautua ympärillä olevan maailman tapahtumiin. Vuonna 2004 pidin uutena vuotena tapahtuvaa ylenpalttista juhlintaa jossain määrin tyylittömänä, koska vasta Aasiassa oli tsunamin jäljiltä kuollut yli 200 000 ihmistä, joukossa myös parisataa suomalaista. Sittemmin olen muuttunut. Ei sillä, että sulkisin maailman tapahtuman ulos, mutta olen vain alkanut käydä enemmän ulkona kuin tuolloin.

Näin Japanin onnettomuuden jälkeen sitä miettii, voisiko sitä hiljentyä mielessään tai ystävien kesken ja ihan vain keskustella maailman menosta. Voisiko sitä muuttaa suunnitelmaa, kun on sovittu, että lähdetään viikonlppuna juhlimaan? Vai onko parempi vain tiedostaa maailman tapahtumat, ottaa niihin jossain määrin kantaa kaveripiirin kesken ja juoda ne kaljat normaalisti siinä ohessa.

Minä ja kaverini luimme sanomalehden aamulla, me katsoimme Ylen erikoislähetykset aiheesta, me olimme siinä määrin järkyttyneitä tapahtumista kuin suomalainen, jolla ei ole läheisiä tuhoseudulla, voi olla, eli ei liiaksi mutta jonkin verran kuitenkin. Ehkä päällimmäinen tunne oli kuitenkin se, ettei todellista tuhoa ole vielä nähty. Uutiset näyttivät tuhoutuneita kaupunkeja, mutta eivät kertoneet ydinvoimalaräjähdyksen tuhoista. Ensi viikolla voi tuntua, että sitä on ollut itsekäs omissa touhuissaan, kun Japanissa onkin kuollut ennakkoilmoituksista poiketen kymmenkertainen määrä ihmisiä.

Onnettomuudet saavat ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Facebookista sain lukea poliittisesti aktiivisten kavereiden ydinvoimavastaisia viestejä. Jotenkin sellaisten lukeminen tuntui vastenmieliseltä. Vaikka Fukushiman aiheuttamia tuhoja ei vielä tiedetä, niin se on vain yksi osa koko tuhoa, mikä on koettanut japanilaisia. Ehkä joillekin on tärkeämpää kalastella irtopisteitä ja kertoa koko maailmalle, kuinka he vastustavat ydinvoimaa, vaikka samaan aikaan moni japanilainen on aivan muista syistä loukkaantunut, menettänyt lähimmäisen tai kuollut itse.

Tästä syystä en pidä politiikasta, vaikka se onkin mielenkiintoista. Kun joku kilpailevan puolueen ihminen mokaa, siitä otetaan kaikki irti ja uutista levitellään. Kun omasta puolueesta mokaillaan, niin ollaan hiljaa. Eri tapahtumia maailmalta käytetään omien tarkoitusperien valjastamiseen ja samalla unohdetaan, että samaisten tapahtumien johdosta ihmisillä on oikeasti hätä.

Mitä sitä itse voisi tehdä tässä tilanteessa? Haukkua turhamaisia pikkupoliitikkoja ja naukkailla illan ensimmäistä Karhua? Onko se huono ihminen, joka miettii, että näitä saattaa sattua ja näistä selvitään yleensä kuitenkin ihan hyvin. Samaan aikaan hän toivoo, ettei kovinkaan monelle olisi käynyt pahasti ja ettei toinen oireillut voimala poksahtaisi. Ei hän ehkä huono ihminen ole. Hän on ehkä vain realisti ja tietää, ettei voi oikeasti tehdä mitään asialle.

Heart of gold

2011-02-28T11:00:00.000-08:00

Heräsin taas. Kävin nukkumaan jo pari tuntia sitten, mutta eihän minun unenlahjoillani tällaisessa mökkiympäristössä unta saa. Yritän nukahtaa, mutta näen yritysteni läpi pöydässä lepattavan kynttilän ja sen molemmin puolin istuvat ystäväni. He keskustelevat ja väittelevät musiikista. Rolling Stones on toisen mielestä maailman paras bändi, kun toinen on sitä mieltä, ettei Mick Jaggerin laulu nosta sitä samaan kastiin Queenin tai Guns 'n Rosesin kanssa. Maailman parhaista biiseistä keskusteltaessa mieleeni jäävät Gary Mooren Still Got a Blues ja Neil Youngin Heart of Gold. Näistä ystäväni ovat yhtä mieltä.

Palaan kotiin ja käynnistän koneeni. Ensin klikkaan Mozillaa ja sitten Spotifytä, joka epäjohdonmukaisuuttani kysyy salasanaani. Muistan Neil Youngin äänen ja yhdyn ystävieni mielipiteeseen biisin erinomaisuudesta. He tiesivät oikeasti musiikista toisin kuin minä, joka vain nauttii ja koettaa saada hyviä fiiliksiä eri biiseistä. Kehutut kappaleet ovat edelleen yhtä hyviä kuin lyhyinä pätkinä puoliunessa kuultuina. Ehkä nämä biisit muistaisi vielä myöhemminkin, toisin kuin ohimennen puntilla Radio Rockilta kuullut kappaleet.

Kun biisi on hyvä, niin sitä alkaa laulamaan mukana. Tämä on ehkä niitä yksin asumisen etuja, toisen kanssa ei minun laulutaidoillani kehtaisi. Sitä laittaa kappaleen soimaan ja menee etsimään lyriikat taustalle.

I've been to Hollywood
I've been to Redwood
I crossed the ocean
For the heart of gold

Luonnollisesti sitä samaan aikaan koettaa pohtia sanojen syvempää merkitystä, varsinkin kun tiettyjen tilastojen perusteella kyseessä on sangen suositun Neil Youngin kaikkein suosituin kappale. Luen Wikipediasta tarinan kappaleen synnystä, mutta en löydä mitään suurempaa merkitystä sanoille - ja siitähän musiikissa pitääkin olla kyse, merkitykset sanoille voi rakentaa itse.

En tiedä, miksi juuri tämä laulu kosketti. Toisaalta sen voi kokea nuotiolauluna, jota fiilistelevät oikeat kullankaivajat. Vaikka tämän päivän Yhdysvalloista annetaankin meille usein varsin kalsea kuva, niin omassa mielessäni on myös ne monet lämpimät mielikuvat takamailta ja niiden ahkerista ihmisistä. Ehkä biisissä ollaan kuitenkin vankasti etsimässä jotain - sitä mitä itsekin teen koko ajan.

Elämä on hallussa ja elämä on hyvää. Silti ihminen tuntee, että elämästä puuttuu muka jotain. Pohdin viime viikolla, ettei minulla ole vielä liiaksi kavereite Helsingissä mutta seuraavaan hengenvetoon totesin nähneeni ties kuinka monta eri ystävää viikon aikana ja toisaalta nauttineeni täysin siemauksin yksinolosta kotonani, jopa niin paljon etten malttanut lähteä nauttimaan sunnuntaina talven tähän asti kauneimmasta päivästä. Ihmisen pitää muka olla tavallisen tyytymätön omassa mielessään, mutta perustella ulospäin, että kaikki olisi muka paremmin kuin oikeasti onkaan.

Joku on joskus varoittanut haaveista, koska niistä voi tulla totta. Jos ihminen ei etsi mitään eikä haaveile mistään muusta, niin onko haave tämä hetki tässä? Tämä hetki on hallussa ja tämä hetki on hyvä. Mutta jos olisin tässä samassa hetkessä ja hetken samoissa hyvissä rutiineissa vielä viiden vuoden päästä, niin se ei olisi enää yhtä hyvä. Aloin pohtia eilen juostessani, että haaveista osa on toteutunut, osa jäänyt toteumatta ja osa realisoimatta - ja kaikkein parhaimmat niistä oikeastaan ovatkin toteutuneet. Onko vaarana, että pelätessään jotain haaveita tai pitäessään niitä epärealistina luopuu kaikista muistakin haaveista?

Neil Young muistutti minulle, mikä oikeasti olen luonteeltani: paatumaton etsijä. Steve Jobs ja monet muut gurujen asemaan nostetut ovat varoitelleet asettumasta ajatuksiltaan liialti aloilleen. Tällä hetkellä en ole tosin varma, mitä olen etsimässä. Ehkä etsin itseäni tai jotain toista ihmistä. Voi olla, että haen vielä jotain haavetta tai ihan arkisesti paikkaani tässä kaupungissa ja työssäni. Tai sitten etsin vain etsimisen vuoksi.

Maailmassa on vielä monta kiveä kääntämättä. Se ei välttämättä tarkoita, että tulisi reissata ympäriinsä tai ottaa joku irtiotto töistä ja Suomen arjesta. Etsimistä pystyy tekemään yhtä hyvin arjessaan ja vapaa-ajallaan, ja itse asiassa jopa paremminkin kuin ulkomailla. Siellä ihminen saattaa olla liian hukassa löytääkseen jotain. Joskus tosin tarvitsee kliseisesti matkustaa kauas, että näkee lähelle. Joskus riittää, että kuulee hyvän biisin ja saa siitä ajatuksen.

New York, Helsinki, Kuopio, Etelä-Savo, Helsinki, New York

2011-02-20T10:59:00.000-08:00

Empire State Building, Rockfeller Center, Ground Zero, Vapaudenpatsas, Flatiron Building. Niin montaa nähtävyyttä, jotka tulisi kokea. Koetamme, jos keksisi jotain muuta. Ehkä Brooklynin Williamburgissa olisi joku hyvä keikka tällä viikolla. Muistan ystäväni joskus luukuttaneen myös The Strokesia soittolistoillaan. Kävin vielä Suomessa ollessani tsekkaamassa bändin keikkakalenterin, mutta maailmankiertue ei luonnollisesti osunut bändin kotikaupunkiin siellä ollessamme. Kuulimme kuitenkin paikalliselta ystävältämme huhuja, että tänään kannattaisi mennä väijymään paikallisille rock-klubeille, koska bändit tapaavat heittää siellä yllätyskeikkoja omilla salanimillään. Pistin Spotifysta New York -listan tulille ja lähdimme virittätymään iltaa varten.

Salitreeni puski viimeisiään. En ollut uskaltanut vaihtaa kanavaa Radio Rockista muuksi, vaikka olin salin ainoa käyttäjä. Radio oli jostain syystä ruvennut temppuilemaan, kun alkoi vaihtamaan kanavaa. Jone Nikula ei ollut onnistunut tänään biisivalinnoissaan saati juonnoisaan, mutta odotin vielä sitä timanttia. Yhtäkkiä kuulin The Strokesin, myin itseni biisille ja muistutin itseäni biisin hakemisesta Spotifyssä. Ne hyvät biisit, kun olivat niin monasti unohtuneet.

Perjantaina treenasimme NRJ:n tahtiin. Oli virkistävää kuunnella niin kutsuttua tavallista musiikkia ja radiohittejä. Virkistävämpää oli huomata, että saatoin jopa salaa pitää jostain kappaleista. Mietin samassa ihmisiä, jotka valtavirtaradioita kuunnellen valmistautuivat siirtymään etkoiluilta yökerhoa kohti. Nämä ihmiset tapasivat usein soittaa radioon ja toivoa sitä biisiä, jonka juontaja olisi soittanut joka tapauksessa. Tein viimeistä askelkyykkysarjaani ja pohdin, kuinka monta olutta itse joisin illalla. Olin vankasti päättänyt pitää selvän viikonlopun, mutta olimme kaverini kanssa ostaneet lavallisen Sandelsia, joista muutama menisi itsensä palkitsemiseen. Baariin lähdöstä ei ollut kuitenkaan pelkoa, koska Kuopiossa oli kylmä.

Istuin junassa, joka kulki aikataulusta myöhässä kohti kotia, tällä kertaa kohti Helsingin kotia. Mietin elämäni mahdollista vajoamista täydelliseen tylsyyteen. Kun viettää arkipäivät töissä, arki-illat yksinäisten harrastusten ja puhelimen parissa, perjantai-illat palautuen ja lauantait alkoholia vältellen, oliko oikeasti mahdollista tavata uusia ihmisiä. Aloin jo oikeasti huolestua, koska itsestäni oli vaikea repiä irti sellaista iloa ja elämänhalua, joka suorastaan virtasi valtoimenaan aiemmin. Katsoin kaunista Saimaata ja päätin, etten pohtisi matkalla enää liian vaikeita kysymyksiä, joita huikeat talvimaisemat ja iltapäiväaurinko nostattivat mielen päälle. Kotona oli odottamassa eilisestä vielä krapulaisia, mutta uuteen iltaan jo valmistautuvia nuoria miehiä. Illalla minun tuli olla yksi heistä, se selväpäisin ja tylsin.

Jalat palautuivat vieläkin päivän toisesta treenistä. Tuntui siltä, ettei jaksaisi lähteä kaupunkiin. Toisaalta huoli oman sosiaalisen elämän aktiviisuudesta painoi vahvasti vakaakupissa. Lisäksi muistin, että heräisin joka tapauksessa poikain tullessa yöllä kolistellen, joten näin parhaaksi lähteä matkaan. Jouduimme viereiselle taksitolpalle vailla suuntaa. Huutelimme Loosea ja Apolloa, mutta valitsimme jälkimmäisen, koska takana ollut mies oli menossa sinne ja hänen avullaa saimme jaettua viiden hengen seurueemme sopivasta kahteen taksiin. Olimme jo hyppäämässä mittariautosta kohti pakkasessa hytisevää jonoa, kun taksiseuralaisemme huuti meille vielä taikasanan, jolla kuittasimme 10 euron sisäänpääsymaksun. Vaikka sisällä juoma maksoikin aivan liikaa, niin iltaa saattoi rahanmenon puolesta pitää varsin onnistuneena.

Lähdimme isolle puolelle väijymään tanssilattian meininkiä. Se oli omalla kohdalla varsin perinteistä. Minulla oli hauskaa, mutta se viimeinen vaihde uupui. Ehkä olisi pitänyt tankata enemmän. Toisaalta olin useasti ollut yökerhossa vielä tukevammassa humalassa eikä minusta saanut silloin irti yhtään enempää tanssilattialla. Näytin pitkästä aikaa kohtalaisen hyvältä (viime aikoina olin tavannut valita ainoastaan mukavat vaatteet baariin ylle), mutta naiset kiinnostuivat vain veljestäni, jolla oli kaiken lisäksi erittäin rumat hiukset. Unohdin naiset ja viihdytin itseäni katselemalla taas sitä peliä, kun mies ylimielisesti nakkelee jatkoillekosijoita ympäriltään.

Toinen olut kävi loppuaan ja minua alkoi kiinnostaa olemattomat taksijonot baarin sijaan. Toivotin jo hyvät yöt ja onnea naisten kanssa, mutta joku sai minut vielä jäämään hetkeksi. Ehkä se oli se vilpittömän hyvä meininki, joka baarissa oikeasti vallitsi - ihmiset eivät olleet tulleet näyttäymään vaan irroittelemaan, vaikka jotkut tosin vähän liikaa. Oikeasti se oli seurassamme ollut vanhempi nainen, jota fyysiset haluni mielivät vällyjen alle kanssani, mutta järkeni kielsi sotkeutumasta tähän selvästi nauttineeseen kaunokaiseen. Jatkoin hetken tanssimista, manasin saamattomuuttani ja vähän ennen kolmea tunsin aikani tulleen. Hyvästelin kaverini ja hänet vielä lähtiessäni.

Kuljin taas Pitkääsiltaa katsoen Wärtsilän kelloa hyvillä mielin, mutta kysymyksiä pohtien. Olin taas tehnyt vääriä ratkaisuja. Joku toinen päivä olisin ottanut hänet seinää vasten ja ehdottanut villiä seksiä. Sen jälkeen olisin todennäköisesti saanut joko pataani tai hyvää kyytiä. Minusta tuntui, että olin muuttunut vässykäksi, joka ei enää uskaltanut ehdottaa paikan tullen. Vaikka ihminen on kuinka löytänyt paikkansa eikä hae aktiviisesti parisuhdetta tai seksiä, niin hän haluaa silti silloin tällöin jotain konkreettista näyttöä, että markkina-arvo on kohdillaan. Siihen ei riitä satunnaiset hyvän yön suukot, siihen tarvitaan seksiä, joka herättää naapurit. Sitä ei auta, että aikanaan oli mahdollisuus tapailla montaa naista yhtä aikaa, siihen tarvitaan kivoja treffejä, vaikka niistä ei etsisikään juuri silloin mitään vakavampaa.

Sunnuntai-iltana olo oli mitä tyytyväisin, vaikka mieltä kalvoi orastavan aamustondiksen kertoma pettymys. Puin lenkkikamppeita ylleni ja kiittelin, että annoksia oli tullut nautittua vain kaksi. Kuuntelin ensin Ellie Gouldingia, mutta tunsin tarvitsevani jotain vielä potkivampaa tulevaa lenkkiäni varten. Muistin, kun Sonylla työskentevä kaverini oli tilannut minulle työnantajansa Spotify-listoja, joista kaikkia ei voinut kutsua musiikkimakuni mukaisiksi. Viikon uutuksia listan vieressä luki suluissa (LCMDF, The Strokes). Olin unohtanut tuon biisin salilta ja pistin sen eetteriin muutaman kerran. Tuntui hyvältä lähteä juoksemaan.

Askel kulki hyvin, vaikka olin syönyt jonkun verran Ben & Jerry's reilu tunti ennen juoksua. Kuuntelin Mewiä ja katselin yllättävän valoisaa helmikuista Helsinkiä. Palasin vielä eilisiltaan ja sitä aiempiin iltoihin. Tuntui, että oli vaikea löytää paikkaansa viikonloppuisin. Ei haluaisi olla missään muualla, kun elämä on nyt asettumassa tänne Helsinkiin. Aina oli yleensä kuitenkin joku ongelma. Milloin bileet olivat täynnä liika kauppisporukkaa, milloin liian hippiä sakkia. Joskus dj oli huono, vaikka soitti sinänsä hyvää musiikkia, toisinaan paikka oli tyhjä, vaikka levynvaihdot olivat mitä sujuvampia. Eilen oli ollut kaikesta huolimatta ihan hauskaa, vaikken ollutkaan omassa paikassani.

Se oli kuin hittiputki. Reptilia, Last Nite, Someday, What Ever Happened? Olimme semisti hikisiä, mutta haistoin vielä Dieselin Only for the Brave -tuoksuni, joten peli ei ollut täysin pelattu. He spiikkasivat jotain epäselvästi ja vaikken täysin saanutkaan selvää, niin tiesin, että oli aika viimeisen kappaleen. Kun he alkoivat soittaa Under Cover of Darkness -kappaletta, niin yleisö energisoitui entisestään. Pidimme hauskaa, minkä ehdimme. Tämä tuntui minun paikaltani. Ei väliä, vaikka ympäristö oli semisti liian hipster minun makuuni. Joskus riitti, että musiikki ja yhteen kappaleeseen heittäytyminen saivat tuntemaan itseni kokonaiseksi juuri sillä hetkellä. Tanssimme kuin viimeistä päivää ja piirsimme parasta muistoa pitkästä aikaa. New York oli hienoja nähtävyyksiä, uutta tavaraa, hauskoja ihmisiä, mutta ennen kaikkea hetkiä. Tämä oli yksi niistä. Kaikki hyvä loppui aikanaan ja lähdimme kävelemään kohti hostelliamme. Vielä matkalla hypimme ja fiilistelimme mennyttä keikkaa. Miksei sitä The Strokesin keikkakalenteria tsekatessa aiemmin tajunnut, että Julian Casablancas on samalla viikolla keikalla Brooklynissa?

Etsimässä

2011-02-06T12:51:00.000-08:00

- Mä lähden kotiin, mun ilta on jo ohi. Mä oon laskuhumalassa.
- Juo lisää ja jää.
- En, mä lähden menemään.

Makasin lenkin jäljiltä lähes euforisessa tilassa, väsyneenä sängylläni. Ylläni oli Calvin Kleinin löysät olohousut ja Abercrombie & Fitchin punainen t-paita. Olin korkannut Heinekenin, olo oli seesteinen ja haaveilen laadukkaasta suihinotosta, joka olisi tehnyt tilastani lähes täydellisen. Maistelin olutta, muistelin kuukauden takaa samaista makua ja pohdin, kuinka monta olutta joisin tänä iltana.

Jatkoin matkaani kohti keskustaa. Menin Kaisaniemen metropysäkillä sijaitsevaan R-kioskiin ja tilasin tölkin olutta, siellä sitä ei myyty kuten muissa vähittäiskaupoissa tai kioskeissa. Suhautin oluen vielä ollessani sisällä kauppakeskuksessa, mutta puraisin sitä ensi kerran tuulikaapissa ulos mennessäni. Katsoin oikeaan ja vasempaan. Olin päätellyt, että ravintola Maya olisi Esplanadin puoleisessa päässä Mikonkatua, mutta olin väärässä. Onneksi vilkuilin ympärilleni, enkä luottanut uskomuksiini ja suuntasin Kaisanniemen puoleiseen päähän katua, parinsadan metrin päässä olevaan ravintolaan, oluenkin ehti tyhjentämään matkalla hyvin.

Pöytää odotellessa piti tilata yksi pitkä, ruokaa syödessä toinen. Ei sillä, etteikö se olisi maistunut oikein hyvältä, kuten ruokakin, joka oli kolmen lajin menuuksi puettuna vielä mukavan edukas. Annokset olisi ollut tässä vaiheessa helppo laskea, mutten jaksanut. Totesin vain pitäytyväni maltaissa väkijuoman sijaan. Suunniteltiin seuraavaa määränpäätä ja mentiin mutkan kautta muuan irlantilaiseen ravintolaan, joka oli minun mielestäni yllättävänkin täynnä. Talviklassikko ja tipattoman tammikuun päättäminen oli antanut syyn ja luvan juhlimiseen normaalia viikonloppua useammalle ja sen huomasi.

Lähdin jatkamaan matkaani. Periaatteessa kävelyn Kaisaniemenkadulta Annankadulle olisi voinut nähdä jonain dramattisena käännepistenä illalle, jollaisena kaltaisensa hetket joskus elokuvissa näytetään. En ajatellut varmasti yhtään järkevää ajatusta tuolla matkalla, ei sillä että olisin ajatellut erityisen tyhmiäkään. Kalevankadun ja Annankadun risteyksessä katsoin ensin oikeaan ja sen jälkeen vasempaan. Oikealla oli muuan karaokebaari ja vasemmalla Loose. En valinnut oikeaa, mutta valitsin oikein. Sisäänpääsy ja iso tuopponen tekivät 7,80 €, mikä ei mielestäni ollut hinta eikä mikään tässä kaupungissa. Pieni kierroksen jälkeen näinkin ystäväni ja hänen seurueensa.

Tummuin vielä toisen oluen verran, jonka jälkeen näinkin jo aikani tulleen. Olin puoliksi suututtanut kaksi ja heidän tukijoukkonsa kaikkitietävillä kommenteillani, eikä lisäjuoman tilaaminenkaan houkutellut, vaikka kolpakko olisi liiaksi lompakkoa louhaissut. Olin jo poistua, kun suututtamani naiset vetivät minut vielä ystäväni kera alakerran tanssilattialle. Lattia oli täynnä, musiikki oli liian hiljaisella ja minä olin valmis. Moikkasin seurueen ja poistuin. Kävelin Simonkentän tolpan ohi ja näin tutun pitkän jonon; tuntui kohtalaisen hyvältä, että oma asunto sijaitsi asiallisen kävelymatkan päässä. Totesin vielä matkallani Jenny Woon pyytävän seitsemän euron pääsymaksua vielä puoli kolmen aikaankin ja jätin näkemättä toiset kaverini.

Minä olin selviämässä jo lujaa vauhtia, mutta Helsingin keskusta vaikutti poikkeuksellisen humalaiselta. Osalla se oli varmasti tipattoman jälkeistä toleranssin puutetta, toisilla normaalia lauantaita. Katsoin Pitkälläsillalla Wärtsilän logoa ja sen yläpuolella olevaan digitaalikelloa, jälleen kerran katsoin niitä kävellen yksin kotiini. Vaikka olin kirjoittanut taannoin olevani jokseenkin levollinen, niin mietin kysymystä sittenkin. Sillan jälkeen juoksin kulman taakse tyhjentämään rakkoni. Ajattelin ensin meneväni demarien puoluetoimiston eteen kuselle, mutta matka olisi saattanut kostautua housuilleni. Muistin, ettei ollut ensi kerta, kun unohdin baarista poistuessani käydä vessassa ja tämän hädän realisoiduttua Hakaniemessä.

Aamulla oli hyvä herätä, vaikka edellisenä iltana oli erinäisiä oluita tullutkin nautittua. Pirteä sunnuntai on hyvä, mutta se ei olisi ollut hyvä tänään. Kun on synkkää, niin on synkkää käydä yksin juoksemassa Keskuspuistossa, varsinkin kun treeniviikko on jo muutenkin ollut rikkonainen. Kun on kirkasta, niin tuntuu teennäiseltä kävellä Haglöfsin tuulipuku päällä Kaivopuistossa tai Töölönlahdelle pariskuntien pyyhältäessä vastaavanlaisissa asuissa ohitseni unelminensa.

Hukassa olemista ei ole se, ettei ole jotain joka auttaisi minua perille. Hukassa olemista on se, ettei ole oikein unelmia sen toisenkaan kanssa. Ei ole halua ostaa omakotitaloa Espoosta. Ei ole halua palata Jyväskylään. Ei ole hinkua lähteä huonomman elämänlaadun perässä ulkomaille. Tai sitten on vain jälleen kerran samanlainen sunnuntai kuin niin monesti ennekin ja tunne, että elämä polee paikallaan. Ehkä on huoli siitä, että on jo kylmennyt olemaan niin vahvasti yksin, ettei oikein haluakaan olla toisen kanssa. Tai ehkä on vain odottelemassa kesää tämän talven keskellä. Ehkä haluaa lomaa, parempia juoksusäitä ja rusketusraitoja.

Muistan puheluni lauantai-iltana ystävälleni. Sanoin, että kirjoittaminen ei oikein suju, kun ei tapahdu elämässä mitään. Lauantaina ei oikeasti tapahtunut mitään erikoista, mutta se sai kuitenkin jotenkin kirjoittelemaan. Ehkä tänään ei olisi tullut edes kirjoiteltua ilman niitä oluita. The Wire -sarjan katsomisesta ei saisi kirjoitettua blogia, vaikka se onkin erittäin hyvä. Yksi kirjoitus Ben&Jerry's-jäätelöstä riittää. Nyt on vielä hyvä vaihe, kun kirjoituttaa ja kirjoittaa vain itsestään, niin voi aina kirjoittaa.

Mietin huomista maanantaita ja sitä, kuinka olen tullut vanhaksi ja alkanut jo tuntea viikon ensimmäisen päivän tuoman lievän tuskan herätyksissäni. Mietin niitä neljää arki-iltaa, jotka käytän urheillen, facebookaten, lukien ja The Wirea katsoen, niitä neljää iltaa, joista ei ole kirjoittamista. Ensi viikonloppuna tuskin tapahtuu mitään, mistä kirjoittaa. Onneksi tänä viikonloppuna tapahtui.

Avoin kirje kaverilleni

2011-01-30T12:32:00.000-08:00

Tulin junalla takaisin Helsinkiin Jyväskylässä vietetyn viikonlopun perästä. Olo oli hyvä, muttei missään nimessä terävin vaan sitä verottivat perjantaina ja lauantaina tapahtunut vellittäminne. Junamatkan olisi voinut käyttää hyödyllisesti lukien tai viihteellisesti The Wirea katsoen, mutta valitsin Pendolinon suoman mahdollisuuden surffata huonossa verkossa, lähinnä Pendulumin Island-biisin kuuntelun Spotifystä ja yleismaailmallisen jutustelun viereen sattunen kaverin kanssa.

Nettisurffaus tuli aloitettua luonnollisesti Facebookista. Chatissa kuulin olleeni erittäin rasittava tivatessani kaverini miesasioista. Lisäksi muistin erään Facebook-kaverini kanssa juomia odotellessa, keskustelun sisältö ei palaa millään vain mieleeni. Tässä tapauksessa Facebook oli iloksi minulle. Sain sitä kautta kuulla palautteen käytöksestäni, palauttelin muistikuvia illasta ja toivoin, etten olisi sanonut mitään tosi tyhmää.

Muistin samalla perjantai-illalta hieman erilaisen keskustelun. Tapasin tutut kasvot yläasteajalta. Nämä kasvot olivat seurustelleet erään kaverini kanssa. Meistä kumpikaan ei oikein tiennyt, miten kaverillani menee. Hän ei ole Facebookissa, eikä minulla ole hänen numeroaan. Joka tapauksessa keskustelumme oli ihan mukava, koska sain kuulla hyviä asioita itsestäni (niitä ei kuule liikaa, vaikka olisi tyytyväinen itseensä). Lisäksi tutut kasvot suhtautuivat ymmärtävästi minuun ja siihen, että olin käynyt hänen tyttöystävänsä yksillä heidän ollessa yhdessä.

Olimme kaverini kanssa samalle yläasteella, emme olleet tuolloin mitään erityisen läheisiä mutta tulimme sujuvasti juttuun. Lukioaika meni eri kouluissa mutta yliopistoaikaan törmäsimme pariin otteeseen. Kysyin hänestä joskus ystävältäni, joka oli aloitellut hänen kanssaan samalla vuosikurssilla, mutta ystävänikään ei tiennyt kaveristani, jota ei hetkeen ollut näkynyt.

Törmäsimme sattumalta vähän yli kaksi vuotta sitten kirjakaupassa. Menin sinne odottelemaan päivällisseuraani ja yllättävä törmäys kaverini kanssa oli parasta. Sovimme tapaavamme Itävallan reissuni jälkeen ja näin tapahtuikin. Puhuimme silloin meidän kuvioistaimme. Kaverini oli ollut pari vuotta poissa opiskeluista, mutta oli päässyt taas kivasta kärryille ja hänellä oli mielessä selvästi kiinnostuksen kohteet.

Tuosta illasta jäi jälkeen todella hyvät fiilikset. Pystyimme keskustelemaan tärkeistä asioista avoimesti, niin ettei tarvinnut pelätä omia mielipiteitään. Kykenimme myös puhumaan kevyemmistä asioista niille nauraen. Sovimme, että olisimme voineet nähdä uudestaan. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Joskus ulkoiset tekijät puuttuvat peliin. Piti maistella viinejä ja syödä niiden kanssa päärynöitä ja keksejä. Olin ostanut jo päärynätkin. Ne olivat ainoa ruoka, jota olen heittänyt roskiin sitten vaihdosta tultuani.

Näimme äkkiseltään reilu vuosi sitten Sokkarilla. Kävin huvikseni hakemassa suklaata työkavereilleni joulun kunniaksi ja kaverini tuli vastaan. En tajunnut sopia tapaamista tai kysyä hänen yhteystietojaan tarkemmin, kun olin parin viikon päästä muuttamassa Turkuun. Se on harmittanut minua monesti tämän jälkeen.

Tänä päivänä tuntuu erikoiselta, jos ei saa yhteyttä johonkin ihmiseen. Ennen on pystynyt löytämään ihmiset eri keinoin, vaikka ei ollut Facebookia tai Googlea. En ole ehkä yrittänyt tarpeeksi, mutta olo on jotenkin neuvoton. Ei ole profiilia, ei puhelinnumero. On vain arvaus, että hän voisi elää Jyväskylässä, mutta hän ei ole edes tullut vastaan baarissakaan.

En tiedä, miten voisin löytää sinut. Olisi kiva käydä taas pyörähtämässä jossain ja vaihtaa kuulumiset. Niiden vaihtamisen jälkeen olisin varmasti viisaampi kuin niitä ennen, ainakin viime kerran jälkeen tuntui siltä. Tiedän, että olet lukenut tätä blogia ja toivon, että luet tätä vieläkin. Jos luet tämän tekstin ja sinusta tuntuu, että voisimme kohdata joku päivä jossain, niin ota yhteyttä. Haluaisin kuulla mielelläni, miten sinulla menee.

Kaikkea hyvää toivoen,

Hannu

Osaltaan valmis

2011-01-16T02:18:00.000-08:00

Olin perjantaina töissä, kun esimieheni pyysi minua tulemaan kanssaan keskustelemaan. Hän kertoi, että työsuhteeni vakinaistetaan helmikuun alusta lähtien. Vaikka olin tiennyt aiemmin, että työni tulevat jatkumaan, niin asian konkretisoituminen sai hymyn huulille pahemman (vai pitäisikö sanoa paremman) kerran. Kun asian julkistamisen jälkeen minut palkittiin työpaikalla aplodeilla, Facebookissa aimo tukulla peukkuja ja perheen iloisilla fiiliksillä, niin tunne lähteä viettämää viikonloppua oli mitä parhain.

Kun kelaan elämääni taaksepäin nuoruuteen ja peilaan sitä tähän hetkeen, niin on huvittava huomata, että suunnitelmissa ja haaveissa on todella paljon samaa kuin nykyhetkessä. Jos otetaan se lukioikäinen, hiljainen mutta jossain määrin ylpeä poika joka oli menossa Turkuun kauppakorkeaan ja sitä kautta töihin rahoitusalalle, niin tarvitsee vain vaihtaa opintopolku, koska tosielämä on vienyt samaan pisteeseen. Olen koettanut joskus miettiä, voisivatko asiat tietysti mutkista huolimatta paremmin, mutta olen tullut tulokseen, etteivät ne omalla kohdalla ainakaan töiden saralla voisi.

Sitä yritti jossain vaiheessa elää toisella tavalla, mutta ainakin nyt näkee yrittäneensä jossain määrin valehdelleensa itselleen noina aikoina. Jos olisi tullut jäätyä valmistumisen jälkeen kotimaakuntaan, niin todennäköisesti jonain päivänä olisi pahasti iskenyt katumus siitä, ettei olisi tullut nähtyä muita paikkakuntia Suomessa. Sitä olisi voinut yrittää niellä omaa pettymystään, mutta lopulta tuloksena olisi tullut pahaa oloa kaikille osapuolille. Vaikkei tähänkään hetkeen olla päästy kaikkien kannalta kauneimmalla tavalla, niin ehkä sekin tie oli se paras vaihtoehdoista.

Kävelin eilen Pitkäsiltaa kotia kohti ja mietin mennyttä iltaa ja ylipäänsä tulevaa. Potkivia biisejä Cuban tanssilattialla, maanantaina koittavaa arkea ja sitä mitä elämä nyt vakituisessa työssä oikeasti on. Toisaalta haluaisi erottua vielä opiskelevista kavereista sillä, ettei voisi juhlia yhtä railakkaasti kuin he (kuten en voikaan), mutta toisaalta sitä haluaisi, ettei mikään muutu valmistumisen jälkeen. Periaatteessa mikään ei muutu, mutta toisaalta aika monetkin asiat muuttuvat.

Tulin töihin perjantaina (meillä on aina casual-friday) minulla oli päälläni rennot, lahkeista kapenevat farkut ja leppoisa neuletakki. Olen pitänyt samoja pillifarkkuja ja nahkatakkeja kuin ennenkin, en ole aikuistunut ja vaihtanut suoriin housuihin ja Gantin neuleisiin (ei niissä sinänsä vikaa, jos se on oma tyyli). Muutenkin olen pyrkinyt samantyylisissä paikoissa kuin ennenkin, näkemään ystäviäni kuten ennenkin ja pitämään kulutukseni suhteellisen samanlaisena kuin ennenkin (menojen kohteet ovat samat, toki summat lienevät hieman suuremmat). Toivottavasti muutkin ihmiset ovat samaa mieltä, että olen pysynyt suunnilleen samanlaisena.

Ehkä jotain aikuistumista on tullut kuitenkin nuoruusvuosista. Arjen koittamisen tietää, eikä halua välttämättä halua olla pilkkuun asti juhlatuulella. Muuttuminen tarkoittaa sitä, että alkaa miettiä omaa kotia ja haaveilla työviikon jälkeisestä saunasta, minkä jälkeen voisi istua kylpytakki päällä katsomaan jotain toivottavasti hyvää elokuvaa. Rivitalon pätkä ja koira eivät ehkä koskaan tule elämääni, mutta jos olisin luonteeltani erilainen, ne saattaisivat olla jo katsannon alla. Tämä on niitä vaiheita, jolloin niistä haaveilevat ihmiset alkavat tekemään liikkeitä haaveidensa eteen.

Joku voisi haastaa siitä, mitä elämäni nyt on. Työtä seuraavat neljäkymmentä vuotta? Enkö tarvitse mitään irtiottoa arjesta? Toinen voisi sanoa, että länsimaalaiset nykynuoret ovat etääntyneet työstä ja kuvittelevat sen olevan pahasta. Itse olen toista mieltä. Muistan vieläkin laiskoilta lukioajoilta mieleeni piirtyneen Voltairen Candide-romaanin, jonka päähenkilö tuli lopputulokseen, että työnteko on keinomme päästä tasapainoiseen elämään. Saatoin vaikuttua aika vahvastikin tuosta, mutta olen edelleen samaa mieltä kirjan kanssa. Takana on sopivasti vapaata olemista ja edessä vuosia ei niin vapaata mutta palkitsevaa kuitenkin. Elämässä on parasta se, että arkena odottaa juhlaa. Mutta ehkä vielä parempaa on se, että haluaa tykkää palata siitä juhlasta myös arkeen. Tällä hetkellä arki on eittämättä paikallaan, eikä niiden juhlienkaan puutteesta voi valittaa.

Mitä mietin tänään?

2011-01-10T13:42:00.000-08:00

Samantyylisiä asioita, joita mietin yleensä. Muistan minulle sanottaneen taannoin, että olen erikoinen. Voi olla, tai enhän tiedä, mitä muut ikäisenä miehet miettivät. Tänään olen ollut kohtalaisen tehokas. Leikkuutin hiukseni, tein töitä, hiihdin, katsoin The Wirea ja näin ystäviäni. Sen lisäksi olen miettinyt Gabrielle Giffordsia.

Muistelin, milloin viimeksi on tuntunut pahalta. En saanut mieleeni hetkeä, jolloin olisi tuntunut aidosti pahalta. Eilen tuntui. Lauantaina traagisen ampumavälikohtauksen sattuessa olin juhlimassa, saatoin sivukorvalla kuulla Arizonassa tapahtuneen jotain, mutten reagoinut siihen mitenkään. Sunnuntaiaamuna menin tietokoneelle ja henkisesti paha olo nosti päätään, fyysinen paha olo tuli aamuherätyksen mukana.

Miksi ihminen tuntee erityistä sympatiaa jotain tuntematonta senaattoria kohtaan? Välikohtauksessa kuoli kuusi ihmistä, joista yksi oli 9-vuotias tyttö, jolla vasta elämä olisi ollutkin edessä. Ehkä se oli tv:ssä nähty Arizonan kuvernööri, joka ääni väristen puhui ystävästään. Ehkä se oli John McCain, joka aidon tuntuisesti kehotti ihmisiä rukoilemaan Giffordsin puolesta. Ehkä se oli sisälläni nousseet vihan tunteet Sarah Palin mautonta tähtäin-kuvaa kohtaan. Pääasiassa se oli tunne, että Gabrielle Giffords on hyvä ihminen, jonka pitäisi vielä elää ja tehdä hyvää.

Suljen silmäni ja luotaan ajatukseni kaikkiin suomalaisiin sairaaloihin, laajennan katseen Eurooppaan, Amerikkaan ja lopulta koko maailmaan. Tälläkin hetkellä omaiset istuvat läheistensä vierellä, mahdollisuuksien mukaan kädestä kiinni pitäen ja parasta toivoen. Käykö heille kaikille hyvin? Ei. Onko heidän selviytymisensä kohtalon vai sattuman käsissä? Kummankin, luulisin. Miksi tunteet nousevat yhden ihmisen kohdalla niin vahvasti pintaan? Hän antaa asialle kasvot.

En ole koskaan kohdannut tilannetta, jossa toisen henki olisi vaarassa ja selviytyminen vaatisi ihmettä. Tunsinko, etten ollut tarpeeksi läsnä mummoni kuolinvuoteelle hänen taivaltaessaan viimeisiä hetkiä? Käsittelinkö noita tunteita eilen ja tänään aamuna? Olenko elänyt viimeiset puolitoista vuotta niin tunneköyhää elämää, että heti pysähtyessä miettimään alkaa jonkin sortin tunteilu? Katsoin kesäistä valokuvaa kahdeksan vuoden takaa. Vanhemmat ja pojat näyttivät nuoremmilta, ja mummo elinvoimaselta. Muistin hetken viime vuodelta, kun olin neuvoton. Kaikki oli sanottu ja toivoin vain, että mummolle oli välittänyt se, että hän oli tärkeä. Muistin jutun empaattisesta veljestäni, joka oli hyvä vastaavissa tilanteissa.

The Wire -sarjassa poliisi koki ihmeen ja selviytyi päähän kohdistuneesta ampumisesta. Tosielämässä kaikki ei välttämättä pääty aina yhtä onnellisesti. Auttaako lääketiede, ihmiset rukoilu, parhaan toivominen tai läheisten läsnäolo tilanteessa? En tiedä, sitä voi vain toivoa, että ihmisten välittämä voima siirtyisi joskus näissä tilanteissa potilaaseen ja hän saisi tietää, miten paljon ihmiset haluavat hänen elävän.

Jotkut ovat syyttäneet asiasta Palinia, toiset aselakia ja tietyt varmasti yhteiskuntaa. Toki Palinin julkaisema kuva oli jo alun alkaen mauton ja oksettava, mutta sen hireveys nousee pintaan vasta tällaisella hetkellä. En tunne Arizonan aselakeja tarkasti, mutta loppujen lopuksi ihminen keksii aina keinot tehdä pahaa, toki aseet helpottavat sitä monesti. Yhteiskunta ajaa monet ihmiset äärimmäisiin tekoihin, mutta suuri enemmistö jaksaa silti ihan hyvin. Tällaisella hetkellä, kun pahin on jo tapahtunut, syyttely on ehkä jossain määrin turhaakin.

Mitä kirjoittaminen auttaa? Jos ei saa etsiä syitä, niin miksi pitää silti analysoida? Onko se vilpitöntä vai oman olon puhdistamista? Vaikkei tämä viesti millään tavoin välity ihmisille jotka kamppailevat hengestään tai Gabrielle Giffordsille, niin ehkä lopulta tärkeintä on se, että tällaisella hetkellä ihmiset yhdistävät voimiaan ja toivovat parasta heidän ja hänen puolestaan.

Kirjoittaja haukkasi mielestään vaikean palan ja kirjoitti asiasta, joka periaatteessa voisi loukatakin jotakuta. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että pyrkimys oli hyvä. Toiseksi hän pitää kiinni ohjenuorastaan, että tekemättömiä asioita katuu eniten.

Kuka on oikeasti hyvä ihminen?

2011-01-06T09:27:00.000-08:00

Istuin aikanaan kivellä ja katsoin avautuvaa merta. Ehkä tuona hetkenä tajusin, että kykenen tekoihin, joihin en ennen ollut uskonut kykeneväni. Olin joskus naiivisti luullut, että olisin erinäisistä syistä hyvä ihminen, ehkä jopa parempi kuin muut, mutta tuona hetkenä minulle valkeni, etten ole.

Kun joskus aiemmin luulin olevani sisältä hyvä, niin en pitänyt siitä erityisempää meteliä. Ajattelin, että moraalini, näkemykseni, tekoni ja valintani kertoivat omasta hyvyydestäni. Tiedostin kyllä, että asiaa ei sinänsä pystyisi mittaamaan, mutta jostain syystä olin jokseenkin varma mielipiteestäni.

Tänä päivänä näkee ihmisiä, jotka yrittävät, haluavat tai luulevat olevansa hyviä ja muita parempia. Tehdään valintoja, tehdään valinnasta numero ja koetetaan elää sen mukaan, vaikkei oikeasti ehkä eletäkään. Onko ihminen hyvä, jos hän pitää lihattoman tammikuun? Tiettyjen kasvisperäisten tuotteiden tuonti saattaa jättää isomman jalanjäljen ympäristöön kuin esimerkiksi kalatuotteet. Vai onko hyvyys kiinni oikeasti teon seurauksista vai motiivista? Lihattomaan tammikuuhun tähtäävähän oli kuitenkin liikkeellä hyvin aikein.

Yksi tuomitsee toisen, koska hänen mielestään alkoholi on pahasta. Toinen käyttää alkoholia, muttei kuitenkaan väärin, eikä syyllisty sen myötävaikutukselle haureuteen. Toinen tykkää järjestää juhlia itselleen ja kavereilleen, mikä tekee koko joukon iloiseksi. Yksi on kotona pienen piirinsä kanssa ja eikä iloitse turhasta. Kumpi näistä tuo oikeasti enemmän hyvää tähän maailmaan?

Ihmisille on muodostunut ehkä median ja ympäristön paineen pohjalta tietty kuva, millainen hyvän ihmisen pitäisi olla. Onko kasvissyöjä aina lihansyöjää parempi ihminen vai voisiko kyse olla myös joskus laajemmista valinnoista ravinnon suhteen? Perussuomalaisten äänestäjät leimataan junteiksi tai rasisteiksi. Voiko ihmisen käyttäytymiselle olla syy vai onko hän toivoton, kun on kerran tehnyt valinnan kannattaessaan tiettyä puoluetta? Israel on aina vasemmistolaiselle paha ja uskovaiselle hyvä, vaikka se tekisi mitä.

Olin elokuussa baarissa ja päädyin juttelemaan parin tytön kanssa. Vaihdoimme kuulumiset toistemme ammateista, minkä jälkeen hän paljastui kielten lukijaksi ja minä kerroin työskenteleväni pankissa. Olin tämän jälkeen hänen silmissään paha pankkiiri. Muistan myös taannoisen keskustelun vuonna ystäväni kanssa kesäkuussa vuonna 2008 ja hänen päivittelyt auttavaisesta lapsuudenystävästään, joka oli päätynyt lukemaan kauppatieteitä. Lapsuudenystävähän olisi voinut opettajana auttaa niin monia lapsia opintiellä.

Vastasin tuolloin ystävälleni, että ihmisen tulee tehdä jotain missä on hyvä. Hänen lapsuudenystävä voi olla esimerkiksi olla loistava esimies ja tuottaa paljon hyvää alaisilleen. Vastaavasti opettajana hän saattaisi purkaa pettymystään huonosta tulevasta urapolusta olemalla lapsille inhottava. Onko vittumainen parempi ihminen kuin mukava esimies yrityksessä vain siksi, että opettaja työskentelee julkisella eikä tee rahaa. En jaksanut elokuisena baari-iltana selittää tätä samaa muuan kielten lukijalla, suksemme olivat jo ristissä.

Olen miettinyt tuleeko ihmisen olla vilpitön pyrkimyksissään vai ei. Jos autan toista saadakseni oikeasti vain itselleni paremman olon, niin pyrinkö oikeasti hyvään. Toisaalta olen itsekäs, mutta toisaalta saan aikaa hyvää kahdelle ihmiselle eikä kenenkään ulkopuolisen tarvitse ehkä auttaa minua. Onko ihmiselle vain tärkeää saada teoilleen hyväksyntä muilta, ei väliä mitä teko oikeasti ympäröivälle maailmalle merkitsee?

Kuten tässä ja monissa muissa asioissa, ihmisillä on paljon hienoja puheita ja vähän hyviä tekoja. Olen itse päättänyt olla jokseenkin itsekäs. Teen tietyt ratkaisut lähinnä itseäni ja läheisiäni miettien. Minun mielestäni maailma on helpoin pelastaa siten, että pitää huolen itsestään ja läheisistään.

Tässä ja nyt

2011-01-01T06:56:00.000-08:00

Kirjoittelin noin vuosi sitten ja pistin pakettiin vuoden 2009 pakettiin. Jos mennään takaisin päin, niin voi todeta, että menneenä vuonna tapahtui paljon hyviä juttuja, vaikka tietyillä akselleilla tapahtui oikeasti paljon vähemmän. Ei pistetä siis mennyttä 12 kuukautta pakettiin, vaan katsotaan missä mennään.

Toin kuuman pellin pöydälle, että pääsisimme syömään pizzaa. Olit taas keskiviikkona ties kuinka monetta kertaa tarjoamassa tätä herkkuani, tällä kertaa hyvälle ystävälle. Tilanne oli sikäli onnellinen, että ihmiset tulevat mielelläni luokseni, vaikka sosiaalinen kanssakäynti on töiden ja Helsingin takia nykyään vaikeampaa. Ei Helsinkiin ole vielä kaveriporukkaa tullutkaan, ja voi olla ettei koskaan tulekaan. Kaveripiiri muodostuu kuitenkin aika pitkälti muualta tulleista ja tämä voi johtaa siihen, että tulevaisuudessa tämä porukka hajautuu ympäriinsä kaupunkia, kun he joskus sinne tulevat. Siinä vaiheessa ollaan elämäntilanteessa, jossa kehissä on perheet sun muut eikä kaveripiiri välttämättä ole se tärkein. Minulle se tässä elämäntilanteessa kuitenkin olisi. Yhteys pysyy kuitenkin vahvasti myös puhelimitse, eikä tarvitse oikeasti miettiä, että voiko ystävälle soittaa, jos tilanne sen vaatii.

Istahdin torstai-iltana syömään hernekeittoani vähän yli yhdeksältä illalla. Normaalisti aterioisin treenin jälkeen aiemmin, mutta olin tehnyt aiemmin päivällä väsyneen reissun kaupungille eikä mukaan ollut tarttunut kuin käyttötavaraa ja hunajaa. Mietin, että olen onnellisessa asemassa, koska tykkään työstäni. Vaikka joskus väsyttää aamulla herätä, niin nautin työstäni ja olen tilanteeseen erittäin tyytyväinen. Vastaavanlaista tilannetta ei ole oikeastaan ennen ollut. Jyväskylässä eikä Turussa ollut aiemmin pysyvää tulevaisuutta, mikä kiristi myös miestä. Nyt kiristelee vain harvoin, kun miettii, että tekikö kaiken oikein töissä.

Valitsin junassa poikkeuksellisesti samoin tein paikan ravintolavaunusta, vaikken siellä yleensä viihdy. Valinta ei kuitenkaan ollut täysin omani, sillä juna kuljetti myös kaveriani, jonka aloitteesta aloimme sammuttamaan janoamme jo päiväsaikaan. Ensimmäinen olut vaihtui toiseen ennen Tamperetta ja toinen kolmanteen, kun junan kulkusuunta muuttui. Se taisi olla kolmas kerta, kun olin junassa Helsingistä kohti Jyväskylää, kotikaupunkiani. Vaikka koti on fyysisesti pääkaupungissa, niin sydän on vielä kotikaupungissa erittäin vahvasti, ja siellä varmasti pysyykin.

Istuin jo tämän vuoden puolella keskusteluntäyteisillä jatkoilla. Tai itse asiassa ainoa keskustelija taisin olla minä. Selitin muistaakseni missä menin ja mihin menen, luultavasti sivusin myös nopeasti naisasioita ja heitin pahoja kysymyksiä keskustelukumppaneilleni. Sanoin, että tarvitsin vierelleni ihmisen, joka pystyy haastamaan minut ja sanomaan, että olen väärässä. Naisen ei saa totella kuin koira, koska minäkään en tottele ketään niin. Muistin tänään öiset puheeni, ja tajusin syyn, etten ole tavannut enkä ehkä tule tapaamaan hetkeen ketään. On paljon ihania tyyppejä, mutta on vähän niitä, jotka suitsevat yhden miehen show'tani ja saavat minut hiljaiseksi.

Nousin vanhempien luona saunan laiteille ja mietin nuorta työelämässä. Miten sitä kannattaa viettää viikonloppunsa? Lähteä Helsingissä liikkeelle ja katselemaan tyttöjä? Tulla kotiin, pysyä vanhoissa kuvioissa ja tavata vain vanhoja kavereita? Ystävät, kaverit ja naiset tulevat elämään luonnostaan, ei niiden eteen pidä nähdä ylimääräistä vaivaa, vaikka tietysti kuumaa rautaa pitää tilanteen tullen takoa. Kun lähtee pois Helsingistä pääsee paremmin pois työkuvioista ja toisekseen tässä tilanteessa ei ole vielä mahdollisuus hankkia Helsingistä tilavaa, uudenveroista ja saunalla varustettua lukaalia. Vanhempien luona tämä onnistuu vielä kivasti.

Istun kirjoittamassa ja miettimässä, mitä tulevana vuonna tapahtuu. En ole yleensä tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta tapaan muuten pitää mielessä asioita, jotka pitää elämän ohjenuorina. Vuonna 2006 tein pitkän listan asioista, jotka laitoin ylös vaatekaappini seinään. Tänä vuonna ohjenuorani löytyköön blogiltani.

Olen kiitollinen, että minulla on kaikki hyvin.

Pidän yllä perhe- ja ystävyyssuhteitani.

Hoidan työni hyvin.

Pidän itseni hyvässä kunnossa ja juoksen paremman ajan puolimaratonilla, jos paikat kestävät.

Pidän hauskaa.

Luen uusia kirjoja.

Jatkan blogin kirjoittamista ja kehityn kirjoittajana.

Niin kuin joku joskus viisaasti sanoi: "Ajattele suuria linjoja, tee pieniä asioita."

Bråttom

2010-12-26T06:10:00.000-08:00

Harva sana aiheuttaa yhtä paljon negatiivisia väreitä kuin kiire. Kiire on itselleen paha. Toisen kiire on myös paha. Joskus on tietty hyvä, että töissä pitää kiirettä, jotta aika kuluisi nopeasti, mutta silloinkin sanaa on höystetty jollain positiivisella sanalla. Itsessään kiire on siis sanana pahasta.

Onko meillä oikeasti kiire? Milloin minulla on viimeksi ollut kiire? Muistan pari päivää töistä, jolloin on hetkellisesti ollut kiire, kun työkaverit olivat hoitamassa muita tehtäviä ja olin itse juoksevien tehtävien keskiössä katsoen välillä useampaa soivaa linjaa kerralla. Kiire kuitenkin loppui, kun asiat tuli hoidettua. Tänä päivänä tuntuu tulevan vastaan ihmisiä, jotka ovat luoneet itselleen alinomaisen kiireen.

Kiire sanana kuuluu ehkä enemmän naisille. Ehkä oma suhtautuminen sanan käyttöön onkin jonkin verran perinteinen (mistä minua voi tietty arvostella kommentti-osiossa). Kun miehellä on kiire, hän ei huomio sitä eikä etenkään muita joihin kiire vaikuttaa. Mies tekee hommansa, venyttää päiväänsä, pyytää kumppaniltaan apua ja kuittaa asian olankohautuksella. Kun naisella on kiire hän kertoo siitä kaikille ja valittaa asiasta. Toisaalta nainen valmistaa jo etukäteen kumppaniaan kohtaamaan tämän ikävän hetken. Meneekö se oikeasti näin?

Jossain vaiheessa työelämää tulee varmasit eteen hetkiä, kun perheissä ja ihan keskenäänkin joudutaan venymään ja tekemään kompromisseja. Kun pelissä on vastuullinen duuni, harrastukset ja mahdollisesti lapset, niin pitää aloittaa siitä mikä on pakollista. Viimeisenä pitäisi tulla harrastukset, mutta joskus nekin menevät perheen edelle (huomautus itselleni tulevaa varten varmuuden varalta). Nuorena on ollut ihan hyvä harjoitella harrastusten, opiskelijatoiminnan, töiden ja itse koulun kanssa, miten savotasta tulee selviämään. Itse olen tähän ikään mennessä huomannut, että asioissa kannattaa keskittyä niihin, jotka hyödyttävät itseään ja toista.

Facebook on kertonut tänäkin vuonna eri ihmisten kiireestä ja tarpeesta saada vuorokauteen lisätunteja. Mark Zuckerberg ei ehkä tiennyt aikanaan, että kopioidessaan ja parantaessaan Harvard Connection -ideaa, hän tuli luoneeksi hyvän pelikentän keittiöpsykologeille ja -sosiologeille. Olen ottanut tämän mahdollisuuden vastaan ja ihmetellyt sisälläni, mihin nuori, noin 25-vuotias, perheetön nuori tarvitsee 26 tuntia vuorokaudessa. Nyt teen sen julkisesti täällä blogilla.

Palaan omaani ja ystävieni opiskeluaikaan, osahan heistä on koululla vieläkin (mikä johtuu siitä, että he aloittivat myöhemmin, ei siitä että olisivat minua laiskempia). Meillä oli aikaa pitää hauskaa, urheilla, opiskella, välillä jopa käydä töissäkin. En muista kenenkään koskaan valittaneen kiireestä. Jos joku joskus keskustelua sinne päin oli viemässä, niin tähän kuitattiin kiireen olevan itse luotua ja siitä pääsisi itse myös helpolla eroon.

Omasta mielestäni vuodet yliopistosta valmistumisen ympärillä ovat pelkästään omasta näkökulmasta katsottuna elämän parasta aikaa, niitä ei kannata tuhlata liian kiireen keskellä. Mitä iloa on rennosta opiskeluajasta, jos viime hetket sujuvat töiden, kurssien ja gradun kanssa, eikä ole mahdollista nauttia viikolla napatuista yllätyskänneistä tai pitkäksi menneistä yöunista? Miksi taas työelämän pitäisi olla heti alusta asti suorittamista huonolla tuntipalkalla ylipitkää päivää? Akateemisten ei kannata olla tyhmiä: ammattikoulusta valmistuneet tienaavat monesti 25-vuotiaana saman verran ja heiltä leka putoaa heti 7,5-tuntisen työpäivän päätyttyä. Vaikka heillä ei olekaan mahdollisuutta vastaavanlaiseen ansiotason nostoon, niin heillä on usein takana jo muutama kohtuu hyvätuloinen vuosi.

Länsimainen elämäntyyli korostaa materiaa ja hektisyyttä. Hommat voi hoitaa ahkerasti ja hyvin, mutta niitä ei kannata tehdä liikaa vaikka kyseessä olisi oma puulaaki. Nuoren kannattaa miettiä, viettääkö hän elämänsä parhaat vuodet kiireen ympäröimänä saadaakseen vain uutta gearia, joka tulee lentämään kohta kirpparille. Sama koskee elämänhallintaa yleensä: ovatko harrastuksien, aktiviteettien ja ystävien paljous vain ulkoapäin tulevaa paineetta tietystä hyvästä elämästä vai antavatko nämä asiat oikeasti elämään paljon, jos ne samaan aikaan huutavat haalimaan jostain lisätunteja tai luopumaan parista tunnista arvokasta lepoaikaa?

Liiallinen kiire luo ehkä jossain määrin huonojakin vastareaktioita asioille. Harrastukset, koulutus, lapset ja työnteko ovat oikeasti asioita, joista ihmisten tulisi olla kiitollisia. Joku on sairas, eikä voi harrastaa. Toinen ei voi mennä kouluun, koska köyhyys pakottaa heti töihin. Kolmas ei voi saada omaa lasta ja adoptiojono on pitkä. Yksi ei saa töitä itsestään riippumattomista töistä. Kun hoitaa nämä ja muut hommat tasapainoon, niin niistä voi olla tyytyväinen, eikä tarvitse purkaa itseään eri sosiaalisissa medioissa näiden hyvien asioiden luomasta ikävästä ajanhallinnallisesta ongelmasta.

Kirjoittaja on onnekas, että hänellä on asiat pirun hyvin. Loistava työ, paljon ystäviä, mukavat harrastukset ja vapaa elämäntilanne, joka sallii vielä nauttimisen.

Tämä joulu

2010-12-25T15:56:00.000-08:00

Oli joulu vuonna 2007. Oli mennyt ero ja oli uusi viritys. Lensi viestejä puoleen ja toiseen, minun aloitteesta tosin. Kirjoitin istuvani keittiössä kuunnellen joululauluja, lukien Philip Rothin Mieheni oli kommunisti -romaania. Minulle vastattiin, että taidan pitää pitää joulusta. Vastaaja oli oikeassa silloin. Pidän siitä vieläkin.

Istuin torstaina töissä ja oli jotenkin tyhjä, en tuntenut lähteväni joululomalle, joka vastasi normaaliin lomaan verrattuna lähinnä armeijasta tuttua runkkulomaa. Tyhjää siitä ei tehnyt lyhyt kesto vaan se, etten päässyt oitis pois normaalisti ympäristöstäni. Ensinnä halusin rauhoittua, joten jäin kotiini Helsinkiin. Toisaalta olin 500 metrin päässä työpaikastani, en tosin näköetäisyydellä, ja silti suunnistin tekemään torstaisen treenini vielä pankin salilla, koska pureva pakkanen pakotti siihen. Töissä tuntui, että tämä joulu olisi pitänyt viettää todellisessa kodissa eli Jyväskylässä.

Tuli jouluaatto, julistettiin joulurauha Suomen Turusta, seurasi aika lähteä kohti Tikkurilaa. Tämä joulu oli tuleva erilainen, koska isovanhemmat olivat poissa joukosta. Käytiin ensin haudalla ja piipahdettiin lämmittelemässä kirkossa. En etsi valtaa loistoa -laulu soi kauniisti ja mieleen tuli tarina kahdesta kaveristani. He tapaavat käydä joulukirkossa kahden aattoyönä ja vievät tämän jälkeen kynttilän, jonkun tuntemattoman haudalle. Tuntemattoman, jota kukaan läheinen ei ole muistanut. Tuntemattoman, jolla ei ehkä ole yhtään läheistä. Hieno tapa, sanoisin.

Ei tyhjyyttä aiheuttanut se Helsinki, tai ehkä vähän. Pääsyy oli kuitenkin tarve luoda omia jouluperinteitä. Meillä on ollut pitkään jo läheinen sukulaisporukka, jonka voimin olemme jouluumme rauhoittuneet. Yksi oli poissa tänä vuonna. Viettääkö joulua vielä samassa paikassa? Vaikka monesti tällä blogillakin on tullut mehustettua oman elämänsä erinomaisuutta, niin välillä tulee mieleen asioita, jotka voisivat olla paremmin. Jouluyönä olisi hieno käydä rauhoittumassa jonkun hyvän ystävän kanssa. Ai niin, lähes kaikki parhaat ystäväni ovat muualta kuin Jyväskylässä. Jouluna tekisi mieli puhua omista asioista niin avoimesti kuin vain voi. No joo, perheen kanssa tarvitsee erityisen tilan uskaltaakseen puida todella avoimesti. Ja niin, milloin olen viimeisen kerran toden teolla purkanut sydäntäni jollekin. Oikein vuodattanut, tai muuten vain puhua pupeltanut oikein kunnolla. Siitä taitaa olla liian pitkä aika.

Minulta ja veljeltä sivuten kysyttiin myös naisista. Vastasin, että ensimmäiset tutut ovat ottaneet jo avioeron ennen kuin minä menen naimisiin. Joulu toi muutenkin mieleen oman elämän ratkaisut. Jossain toisessa tilanteessa sitä voisi viettää joulua jonkun toisen kanssa, niin vaikealta kuin se aina onkin minulle kuulostanut. Jonkun ihmisen kanssa se olisi kuulostanut kauhealta, ja sen olisin pystynyt jopa sieluni silmini kuvittelemaan. Sitä joulua ei vain koskaan tule, ehkä joku toinen joulu jonkun toisen kanssa yhdessä vielä tulee, mutta sitä ei valitettavasti tule.

Miten sitä haluaisi viettää sitten joulunsa ja missä seurassa? Jouluun kuuluu mielestäni hyviä tradioita ja niistä olisi hyvä nauttia jo etukäteen. Toivottavasti joku vuosi uskaltaudun menemään kirkkoon kuuntelemaan joululauluista kauneimpia, sinne on vähän vaikea vain mennä yksin. Ehkä ensi joulu voisi kulua Jyväskylässä. Nähdä siinä vähän Jyväskylän kavereita etukäteen ja valvoa pitkään ympäri joulun. Sekä ennen että jälkeen joululauluja kuunnelen ja sudokuja ratkoen, ehkä siinä sivussa ujosti kirjoitellen. Jouluyönä voisi nähdä jotain ystävää ja käydä vaikka hautausmaalla kävelemässä ja puhumassa. Jos ei ole ystävää mukana, niin voisi katsoa yksin sen hautuumaan, jatkaa käyskentelyä ympäri Tellervonpuiston ja Tourulan, soittaa kuulumiset ja puhua. Ehkä se olisi minun jouluni tässä elämäntilanteessa. Se kuulostaisi hyvältä.

Jossain usvaisessa tulevaisuudessa sitä voisi haluta jotain muutakin. Kun kelaa filmiä taaksepäin ja ajattelee niitä ihmisiä, jotka haluaisi itsensä, perheensä ja sukulaisten kanssa jakamaan tätä juhlaa, niin lista on perin lyhyt. Ystävissä löytyy ihmisiä, jotka ottaisi mielellään osille ja vierailulle muina pyhinä, mutta itse aatto on jo vaikeampi. On vaikea nähdä ihmistä, jonka kanssa istua ja hengata muitta mutkitta tässä seurueessa. Ehkä sellainen on tullut joskus vastaan, ehkä ei. Näin jouluna se tulee kuitenkin eittämättä mieleen.

Joulu loppuu jo huomenna ja maanantaina koittaa arki. Jotenkin tuntuu, että tämä joulu oli jotenkin liian lyhyt. Sitä odottaa jo tulevia jouluja. Ehkä tätä aikaa odottaa jopa enemmän, mitä vanhemmaksi tulee. Kun ikää tulee, niin lahjat vähenee, mutta juhlan merkitys korostuu.

Ikääntyminen

2010-12-19T12:23:00.000-08:00

Tapahtui tänään viimeksi. Oltiin yhdessä ja heiteltiin läppiä ujoissa raspihöyryissä. Pääsin manaamaan ihmisiä, jotka ovat vanhentuneet kymmenen vuoden verran viimeisen 12 kuukauden aikana. Itsehän olen sama nuorekas kulkuri kuin aiemminkin. Vai olenko?

Aloin taannoin pohtia kirjoituksiani tällä blogilla. Vuonna 2008 ja erityisesti vuoden 2009 alussa tapasin kirjoitella säännöllisin aikavälein melkoisen häröjä juttua, joista jotkut saattoivat olla jopa hauskoja. Vuoden alussa kirjoitin pilke silmäkulmassa kuvitteellisesta puumajahdasti (vaikka itse asiassa samaan aikaan toivoin tapaavani villin ja kiihkeän kissanaisen). Viime aikoina olen suoltanut pelkkää asiaa.

Blogi heijastelee tiettyä osaa minäkuvastani. Se on kanava minusta ulospäin myös ihmisille, jotka eivät tunne. Kirjoitusten perusteella joku voisi sanoa, että minusta on tullut tylsempi kuin tapasin olla. Miten asian laita sitten oikeasti on? Voittaako uutisvuoto ja yhden punaviinilasin juominen pikkurilli pystyssä kaupungin värivalot?

Olin eilen radalla. Veljeni järjesti juhlat ja koin jonkunasteiseksi iloksi osallistua ja tulla niihin Helsingistä asti. Kaikki menikin mukavasti. Aloilteltiin muuan saunalla, käytiin välissä Shakerissa vetämässä Long Island Ice Tea -drinkit ja jatkettiin paikallisen yökerhon loungeen, joka oli lähinnä meidän porukalla, ja jossa olikin tosi hyvä meininki. Ilta olisi voinut mennä monelle muullakin lailla, mutta se meni pääasiassa tanssilattialla. Dj soitti lähinnä suomenkielistä rytmimusiikkia ja minä tanssin kavereideni kanssa.

Mitä ihmisen tarvitsee tehdä ilmaistakseen itseään täysillä? Olen miettinyt monasti ihmisiä, jotka parisuhteessa joutuvat niin sanotusti nuhteeseen. Yleensä määräävä osapuoli on nainen, mutta kyllä miehetkin osaavat - he vain käyttävät valtaansa toisin. Kun edellä mainittua käytöstä on esiintynyt lähipiirissä, niin se herättää monesti myös vastareaktioita. Kaverini totesi tänään hienosti, ettei koskaan halua määräillä miehelleen, milloin lähteä ja miten pukeutua. Haluaisitko sinä olla lapasen kanssa, jolla ei ole omaa tahtoa?

Tanssiminen oli eilen mahtavaa. Se on myös yksi hieno ja vahva itsensä ilmaisun muoto. Joku on siinä tosi hyvä, toinen huono, mutta se voi olla kummallekin yhtä tärkeää. Miesten mielissä liiankin usein tanssiminen on leimattu homoksi. Tanssilattialla on ne, joilla ei oo varaa juoda. Ajattelin tänään sitä, että jos vielä opettelisi tanssimaan ja päästäisi itsensä valloilleen sen avulla vielä eläkepäivillään, jos niistä joskus saa vielä terveenä nauttia. Vaikka ikää tuleekin lisää, niin minä en halua olla se, joka ei uskalla tanssi villisti muiden edessä silläkin uhalla, että joku pitäisi homona tai vaikka huonona tanssijana. Tänään ei ollut muita tanssijoita, eikä aina edes peiliä, mutta silti oli kiva katsoa omaa heiluvaa varjoaan valkoiselta seinältä.

Onko blogin asiallistaminen vienyt terää minusta? Olenko kokonainen, kun en enää uskalla kirjoittaa, mitä mieleeni tulee. Ehkä joskus on oltava vain järkevä ja koetettava etsiä joku muu foorumi itselleen. Itse olen vain niin laiska, etten jaksa sitä tehdä - ne häröimmät läpät jäävät kirjoittamatta. Vaikkei enää ehkä tulekaan kirjoitettua niin laidasta laitaan kuin aiemmin, niin tänä päivänä kirjoitetut sanat ovat vanhoja painavampia. Kun ei näin ikäännyttyä (tai työelämään astuttua pikemminkin) tapaa enää niin ihmisiä, niin itseään pitää purkaa muutenkin kuin kanssakäymällä muiden kanssa.

Päivän hengaus ystävien kesken oli ehkä viikonlopun parasta aikaa. Huomasi, että ystäväpiirissä on porukkaa, joka ei ole kadonnut, vaikka kaupunki on vaihtunut ja elämäntilanne on itse kullakin muuttunut jonkun verran. Yksi on töissä, toiset viimeistelevät koulua ja ovat löytäneet hyvän parisuhteen. Silti kaikki osaavat vielä pitää hauskaa. Ehkä se oli krapulan sanelemaa nostetta juttujen tasossa tai sitten vain astetta herkemmin hersyävää naurunremakkaa, mutta hauskoja juttuja piisasi. Sillä hetkellä huomasi, että vaikka toisaalla on saattanut vanhentua vuodessa enemmän kuin fyysinen ikänsä niin toisaalla on pysynyt hyvällä tavalla vielä nuorena.

Kaksikymmentäkuusi

2010-12-12T12:54:00.000-08:00

Hän on saapumaisillaan kaupunkiin. Hän on jo sen puolella, mutta lasketaanko sitä jos on vielä metrossa eikä ole oikein jalallaan edes sille astunut. Nuori mies muistaa edellisillan tapahtumat ja keskustelut, mutta hän on nyt toisaalla ja onnellinen siitä, vaikka menettää toki samalla jotain. Hän tunnistaa metrossa olleen tytön, joka valitsee oikeanpuoliset liukuportaat. Katse kohti silmiä, hymy, samanlainen vastaus ja lisää hymyä, päivän tähän mennessä ehkä paras hetki katusoittajan vielä säestässä sitä. Hänen pitäisi keskittyä etsimään sukulaisensa Piccadilly Circukselta, mutta heti sen jälkeen hän etsii katsellaan portaiden tytön, jota vastassa on aivan normaalisti poikaystävänäsä. Hän tykkää silti siitä, että tyttö flirttaili kivasti. Onko sekin epäsuomalaista, ulkomaista vai tehdäänkö sitä Suomessakin?

Silloin tällöin hetket piirtyvät mieliimme pitkäksi aikaa. Ehkä jokainen vähänkin romanttinen ja kyynisyydestä vapaa haaveilee hetkestä, jonka voisi suosikkielokuvansa parhaan kohtauksen tapaan tallentaa mielensä muistitikulle, josta sen pystyisi silloin tällöin kytkemään aina verkkokalvoilleen. Tietyt hetket herättävät silloin tällöin lupauksia, mutta tähän mennessä ei ole vielä tullut sellaista, jota haluaisi kantaa koko ikänsä.

Joskus hänkin on ylittänyt itsensä. On ollut mielessä lahja tärkeälle ihmisille ja toisaalta tuliainen tärkeän ystävälle. Hän ei anna heti ystävälle tämän pyytämiä karkkeja. Hän kirjoittaa mielessä puheen parren ja jotta siitä ei tulisi liian virallinen, niin lopun hän keventää antamalla sen karkkipussin. Kiitokseksi ystävä palkitsee halauksella ja tärkeä suudelman ystävän edessä, ensi kertaa. Tuo hetki voisi olla ikimuistoinen, jos tilanteet olisivat nyt toisin. Mutta kun ei ole, niin se on vain hyvä hetki muistin syöverissä. Sen voi tosin aina kaivaa esille, koska siinä ei ole mitään katkeraa. Asiat menivät kuten pitikin ja kaikilla on nyt hyvä olla. Kaikilla on varmasti hyvä maku myös tuosta hetkestä.

Hän ei etsi mitään suoranaisesti mutta toivoo ehkä vähän kuitenkin. Vastaisiko tuo kaunis muutenkin vain kuin katsellaan ja hymyllään. Hän on ulkomailla eikä hän voi nolata itseään ystäviensä silmissä tuomalla esiin jotain outoja puoliaan tai tekemällä jotain epätoivoista. Ei, hän ei lähde täälläkään yksin yöhön etsimään ketään, koska se ei ole oikeasti hyvä idea. Hän haluaisi löytää suomalaisen, mutta haaveilee Before Sunrise -elokuvan tyylisestä lomaromanssista.

******************************************************

Onko minulla tarve vastata kirjoittamalla kysymykseen, miten menee. Miksi kirjoitan aiheesta? Ehkä se on kuitenkin tietty prosessi, että pitää itsensä kasassa ja tasapainoisena, vaikka joku voikin pitää tätä hieman outona (tai peräti mielisairaana). Hyvät ystävät tietävät, miten minulla menee ja joitain ei kiinnosta edes. Joku ei näe itseään kokonaisena yksin, joku ei näe itseään toisen kanssa. Arvatkaa kumpaan itseni laittaisin?

Sitä toisinaan miettii, että onko sitä tarpeeksi hyvännäköinen, kun kukaan ei haluakaan lähteä harrastamaan villiä seksiä joka viikonloppu kanssani. Samaan aikaan pohtii, ettei kukaan kaveri suositteli kaverin kaverilleen unelmien poikaystävää (näätää). Sitten sitä muistaa omat mielipiteensä.

Olen nähnyt ympärilläni ihmisiä, joita parisuhteet ovat muuttaneet. Joku on vaihtanut pukeutumistaan tyystin. Toinen oli ennen hauska, nyt tylsä ja kireä. Kolmannella ei ole omaa tahtoa, on vain yhteinen tahto, joka on oikeasti vain toisen tahto. Jos puhutaan teorissa, niin kyseiset käytösmallit ovat hanurista ja suhteiden niiden takana pitäisi olla epätasapainoisia. Ihmiset suhteissa vaikuttavat kuitenkin onnellisilta.

Voi olla, että joku päivä sitä tajuaa, että omat filtterit, vaatimukset ja mielipiteet eivät ole vain sellaisia, joiden pohjalle rakennettaisiin mitään kahden ihmisen välistä pitkäaikaista suhdetta. Sinä päivänä voi olla liian myöhäistä tulla vastaan. Mutta jos on nyt onnellinen ja oma itsensä, niin pitäisikö muuttaa itseään sillä riskillä, että päätyisi omasta mielestä onnettomaan suhteeseen.

***************************************************

Hän arpoo. Pitäisikö olla itsekäs vai ajatella toista? Voiko toiseen ottaa yhteyttä ja yritä vongata vaikka toinen seurustelee. Kumpi tekee väärin? Se joka pettää, vai se joka yllyttää siihen tiedostaen nuoren lihan heikkouden. Onko moraalitonta ottaa toiseen yhteyttä, jos mielissä on vain seksi? Hän mieltää itsensä vain lihallisten nautintojen etsijäksi eikä näe edessään tasapainoista parisuhdetta hetkeen. Hän näkee tuttavapiirissään hyviä suhteita ja suhteita, joissa on hyvää mutta myös paljon huonoja. Hän ei halua laitattaa itseään jälkimmäiseen porukkaan.

***************************************************

Ihmisen läpi ei näe hirveän hyvin. Vaikka pidän itseäni tasapainoisena, niin joku voi tämän blogin perusteella avain hyvin perustein pitää epätoivoisena. Ymmärrän, mutten ole samaa mieltä ja otan samalla sen riskin ihmisten mielipiteistä. Naisten sankari voi saada pillua joka viikonloppu, hypätä sitten parisuhteeseen, mutta tämän naisen jättäessä hän on heikkona. Kaikki eivät puhu näistä, mutta minä kirjoitan. Kaikki mikä on netissä löytyy sieltä. Otan senkin riskin. Joskus osuu, silloin tällöin menee ohi, toisinaan uppoaa. Tämä kirjoittaminen on antanut ja antaa pitkällä aikavälillä enemmän kuin se ottaa.

Kirjoittaja ei tiedä, oliko hänellä pointtia, mutta kirjoitustauon jälkeen mielin puhdistaminen tekee guttaperkkaa.

Paluu nuoruuteen

2010-11-28T10:52:00.000-08:00

Istuin Corollan etupenkille. Ennen käynnistystä muistelin kuunnelleeni Radio Rockia ja toivoin kuulevani Volbeatin Fallen -kappaleen. Se ei ollut se kuitenkaan. Muistin kuulleeni biisin aiemmin päivällä. Olimme menossa syömään, mutta ravintolan pahanen avasi vasta kahdelta. Odotellessamme menimme kaupoille, mutta yksi seurueestamme meni Matsi-baarin kaljalle. Kun lähdimme häntä myöhemmin hakemaan, niin kuulin Vollbeatia ja lähes herkistyin pienissä raspihöyryissäni. Ajoin hetken autolla kohti läheistä Siwaa. Ostin kaupasta juustoa. Olen miettinyt, millainen kuva vanhemmillani on minusta. He ovat pitäneet parasta mahdollista huolta ja ovat saaneet vastineeksi näsäviisaan poikansa ylimielistä kukkoilua. Mutta jos yhden asian, niin pizzastani he ainakin pitävät. Palasin pizzajuuston kanssa autolle ja käynnistän äitin hopan. Fallenin kertsi kajahti soimaan ja tuntui mahtavalta. Tuli mieleeni, miten hyviä aikoja tänä viikonloppuna oli taas eletty.

Istuin ystäväni sohvalla. Olin aiemmin viettänyt niin monta tuntia tuolla sohvalla, mutta enää en valitettavasti päässyt kuluttamaan sitä liiaksi. Olinpa monasti nukkunutkin sillä. Selvin päin tämä tapahtui lakanoilla, joskus ryyppyreissun jälkeen ilman. Puhuimme edellisestä illasta. Odotukset eivät olleet korkeimmalla, mutta meillä oli ollut hyvä ilta. Puhuttiin rakkaudesta, säätämisestä, kavereiden toilailuista - niistä jutuista mistä opiskeluaikoina yleensä. En enää vain ole opiskelija. Ystävälläni oli ollut viime aikoina hieman synkkää, minulla tylsää. Sohvalla paistoi tällä kertaa aurinko.

Tämä oli aina tätä Jyväskylässä. Niin paljon ihmisiä vain ja 48 tuntia aikaa, tällä kertaa sitä saattoi olla enemmän. Asemapaikka Päihdekujalla oli vaihtunut muutamaa kerrosta ylemmäski, tosin tämäkin paikka oli erittäin hyvä ja tuttu. Kuulin juttuja edellisestä illasta. Baarissa oli kiertänyt huhua, etten ollut päässyt sisään. Tosi asiassa en edes yrittänyt mennä kyseiseen juottolaan, mikä oli harmi sinänsä, koska meininki oli ollut kuuleman mukaan todella kova. Heitettiin lisää juttuja, ylistettiin kaverin Movember-viiksiä ja juotiin kahvia.

Söimme hampurilaisemme loppuun. Minulla oli pari ravintolaa, joissa mieleni teki aina vierailla kotona ollessani. Tällä kertaa menimme Foodiin, ehkä ensi kerralla Sohwiin. Mukana oli veljeni ja ystävämme lapsuudesta, joka oli vieläkin aktiivisesti kuvioissa. Ehkä tämä oli vielä kotikaupunkini, koska en tiennyt Helsingistä vielä vastaavanlaisia varmoja valintoja syömään mennessäni.

Se on niitä jänniä fiiliksiä, kun huomaa heräävänsä tuntemattomasta paikasta. Tai tällä kertaa se oli tuttu, mutta alkuperäisen kotikirjoituksen mukaan minun olisi pitänyt olla kotona. Kaverin sohva ajoi vanhan tutun sängyn aseman ihan hyvin. Heräsin lapsuuden ajan ystäväni soittoon, johon vastasin, että soitan lisää, kun kaverini on herännyt. Palauteltiin mieleen vielä edellisen illan kohokohdat ja todettiin, että yritetään vielä törmätä ennen kuin palaan Helsinkiin.

Olimme yhdessä korokkeella ja olimme tanssilattialla. Korokkeelta meidät häädettiin pois, tanssilattialta meidät olisi saatettu haluta pois. Dj soitti hyvää musaa, vaikka suhtauduimme häneen muuten varauksellisesti. Pitihän hän meitä yksinkertaisina kauppatieteilijöinä ja itseään maailman parhaalla musiikkimaulla varustettuna maailmanpelastajana. Olin vielä klo 2.30 kotiovella, mutta päätin soittaa kavereille ja ottaa kaiken irti tästä. Olinhan taas pitkästä aikaa kotona.

Tämä oli minulle jotenkin uutta mutta jotenkin tuttua. En ollut pitkään aikaan ollut juhlimassa kotibileissä, joissa oli paljon muitakin. Olin ollut pari viime kuukautta lähinnä viikonloput kotona ja sitä ennenkin vastaavanlaista tilaisuutta sai huutaa elokuulta. Ympärillä kauniita naisia, tosin aika nuori mutta sillä ei ollut väliä. Oli hyvä nousu, oli paljon puhuttavaa kuten aina ja oli ihmisiä, joita saattoi kiinnostaa, mitä minulla oli sanottavana. Tuntui ihan hyvältä.

Oli aamuinen juna ja matka, joka tuli taittaa edellisen illan pikkujoulujen jäljiltä. Vieresellä penkillä odotti toisella euron juustolla höystetty juustoateria ja muu vaunu oli aivan liian täynnä, kun itsellä oli orastava raspi päällä. Mietin isoäiti ja sitä tapaa, jolla hän puhui lapsenlapselleen. Vaikka mukula oli rauhaton, niin isoäidin käytös oli minusta jotenkin outoa. Muistin oman mummoni ja sen, miten oli häntä miettinyt poismenonsa jälkeen. Muistin, että mummo oli aina minulle hyvä. Palasin takaisin junaan ja tein uusia suunnitelmia VR:n pään menoksi. Kun nyt lippua ostaessa kysyttiin, niin miksei PC-paikkatoiveiden sun muiden joukkoon voinut lisätä sitä, että tulisi matkustamaan krapulassa. Olisi kiva kollektiivisesti nähdä muiden darraisia, ketään ei haittaisi vanhan viinan maku eikä kukaan puhuisi puhelimeen saatika toisi äänekästä lasta tähän vaunuun. Tulin kuvitelmastani takaisin arkeen ja siihen, että pieni ja vilkas lapsi on oikeasti aika iloinen asia, kun hän oli jollekin siunautunut. Ei minun unensaanteni ollut pienokaisesta kiinni vaan painoin puuta hänestä huolimatta.

***************************************************

Sanoin vielä viimeiset sanat ystävälleni ennen lähtöäni: "Tää oli hieno viikonloppu oikeasti. Samaa meininkiä mitä ennekin. Ehkä nyt huomasi, että omat kuvitelmat Jyväskylästä ovat olleet lapsellisia tai ehkä se on tää talvi. Ei tää nyt kummoinen ehkä kaupunkina ole, kyllähän Stadissa on tosi paljon kaikkea. Mutta se on lähinnä nämä ihmiset. Täällä on vain niin hyvä meno. Oli taas mahtava huomata, kuinka hyviä ystäviä ja kavereita sitä on tullut saatua opiskeluajoilta. Ja oli aika kiva olla niin vapaasti oma itsensä. Uudella paikalla uusien ihmisten kanssa, sitä helposti vähän jarruttelee eikä anna mennä ihan tosissaan. Huomasi taas pitkästä aikaa, että elämä on aika kivaakin, ehkä se johtuu paljolti siitä, että muutkin asiat ovat niin kohillaan. Ja ehkä sitä haluaa nähdä niitä ihmisiä, jotka ovat oikeasti arjessakin kannattelevia. Mun hyvä olo Helsingissä on johtunut lähinnä siitä, että mulla on työkuviot siellä niin kohillaan. Muutenhan mä olen periaatteessa yksinäinen siellä. Muun muassa sun puhelut ovat olleet tosi tärkeitä koko ajan. Ja se kun ihmiset ovat soittaneet ja oikeasti kysyneet, miten menee ja olleet huolissaan välillä."

Sain puheripulini loppuun ja pakenin pakkaseen. Ehkä tämä oli kylmintä talvea tai sitten se oli vasta tulossa myöhemmin. Käänsin virta-avainta eikä tällä kertaa tullut Volbeatia, joten piti vaihtaa kanavaa. Päätin ajaa kotiin ja kirjoittaa. Tuntui edelleen hyvältä.

Nuori leijona

2010-11-21T05:05:00.000-08:00

Hän viettää viikkoja kotona ja miettii, miten onkaan kasvanut tänä aikana. Hän on tehnyt myös tulevaisuuttaan luotaavia päätöksiä - ei ehkä isoja, mutta jotain pieniä kuitenkin. Hän odottaa tervehtymistään lähinnä sen vuoksi, että pääsisi taas maastoihin kirmaamaan. Hän on jopa puhunut, että koko marraskuu oltaisiin selvin päin, mutta tiedä siitä.

Hänhän on vieläkin samanlainen kuin ennen. Ei osaa ehkä oikein iloita tarpeeksi kivasta jutusta. Tai mitä iloitsemista hänellä oikein on? Vaikka viimeiseen kuuden viikon aikana elämä olikin rajoitetumpaa kuin normaalisti, niin kaikki oli oikeasti hyvin. Liikkua pystyi kunhan ei hikoillut. Paskallakin pystyi käymään kerran päivässä ilman vaikeuksia. Ulkonakin sai käydä, kun vain muisti juoda korkeintaan kaksi alkoholiannosta.

Torstaina haavaan ei pystynyt enää laittamana vihreää bakteereja absorvoivaa (tämä jos mikä on anglismi) nauhaa, joten häntä saattoi pitää ainakin terveempänä. Hän ajatteli, että ottaisi samaisena iltana muutaman oluen ja lähtisi aikaisin kotiin. Samana yönä hän juomaa pysyneensä erossa shoteista, mutta kumonneensa sen verran olutta, että onnistui puhumaan jonkin verran ohi suunsa.

Perjantaina hänen edessään notkuvat buffetpöydät ja ilmaiset viinit. Hän pitäytyy kahdessa lasillisessa ja tarkkailee ympäristöä. Nuoret leijonat ja tulevat ekonomit juhlivat oman huippuvuotensa loppua. He ovat pitäneet hauskaa, verkostoituneet ja saaneet ehkä oikeita ystäviä. Hän muistelee omaa vuottaan samaisissa touhuissa. Hän oli silloinkin ehkä vuoden myöhässä, kuten yleensä elämässä. Ei uskaltanut kiertää, niin että olisi saanut enemmän ystäviä. Ei uskaltanut ottaa keittoa kaikissa bileissä, niin voisi saada vielä enemmän tuttuja. Hän huomaa taas tekevänsä samaa mitä niin usein, miettimään mitä jos, vaikka hänellä onkin kaikki niin hyvin.

Lauantaina kello on jo seitsemän ja hän huomaa juoneensa jo muutaman oluen ja korkkaa kaapistaan vielä tölkillisen Sakua. Hän koodaa kavereilleen ja lähtee pikkujouluihin. Hän valitsee Alepasta Olvin six-packin, koska siitä jää eniten tänne Suomeen. Hän toivoisi, että muutkin ajattelisivat samoin, eivätkä vain ottaisi sitä halvinta. Ratikassa eteensä tulee todella mahtavalla pyllylä siunattu (tai ehkä hän on vain ollut ahkera ja treenannut) nuori nainen ja hänen perässään tulee Suomi-räppäri. Hän kuuntelee juttuja, vaikka yrittää tietty vaivihkaa vilkuilla muualle ja omalla mukamas omissa ajatuksissaan. Ehkä he olivat pari tai ehkä räppäri vain halusi heistä tulevan parin. Mechelininkadulla on aika poistua ja jatkaa kotibileisiin, joissa on paljon uusia hyviä tyyppejä.

Ensin Motellet ja sitten Lostari. Kummassakaan ei ole mitään erityistä, joten matka jatkuu illan todennäköisimpään pikkujoulujen jatkopaikkaan eli Apolloon. Jonossa vastaan tulee kaksi naista, joiden apua hän tulee tarvitsemaan päästäkseen sisään. Narikkaan kun ei ole käteistä. Maksut maksetaan ja hän yrittää oitis päästä toisen kaunokaisen selkään. Kaunokainen tykkää hänen jutuistaan, mutta seurustelee. Hän päättää, ettei tämä ole hakuammuntaa ja suuntaa kotiinsa. Taksikuski kysyy, haittaako kuvaaminen. Hän ajattelee, että tv-sarjassa näyttäyminen tunnu tässä konkurssissa enää missään.

Olo on hyvä, aurinko paistaa ja pöydällä olevassa ruskeassa pahvipussissa näkyy kultaiset kaaret. Hän ei pysty nukkumaan edellisen illan jäljiltä, kuten vanha muisti kertoo. Hän ei halua tukevaa aamupalaa, vaan ajattelee syövänsä hyvin sitten päivällä. Olonsa ei kuitenkaan ole voittajan. Tätä lievittääkseen tai paremminkin tehostaakseen hän panee Spotifysta Antti Tuiskua soimaan. Hän muistaa sen kerran. Toinen kerta maailman parasta seksiä ihan tytön kanssa, minkä jälkeen he kuuntelevat Antti Tuiskun Juuret alasti sängyllä tytön yhtyessä lauluun. Samalla hetkellä hän tajuaa, ettei tuollaista hetkeä voi voittaa ja tuollaista hän ennemminkin toivoo vielä kokevansa.

Hän ei ole enää nuori leijona kuten ne joiden menoa hän perjantaina seurasi. Vaikka hän vielä ajautuu samoilla teille kuin nuorena ehkä oppimatta sitä joka tulisi tietää, hän kokee kasvaneensa jotenkin. Ehkä hänen tekonsa noudattelevat myös unelmiansa kaavaa. Hän miettii löytäisikö sunnuntaiksi jostain seuraa vai käpertyisikö sitä vain kirjan kanssa lukemaan. Hän päättää lyödä viimeisen pisteen ja päättää vasta lyhyiden päiväunien jälkeen.

Vaihtoehtoja

2010-11-13T08:51:00.000-08:00

Sain pari päivää sitten päätökseen Antti Tuurin Uusi Jerusalem -romaanin, jonka nimi uskonnollisesta kaiusta huolimatta viittaa suomalaisten siirtolaiselämään Amerikassa. Suomalaisten siirtolaisten mielessä oli rakentaa oli Uusi Jerusalem -niminen siirtokunta preerioille. Kirja oli hyvä ja nyt minulla on menossa kirjan itsenäinen jatko-osa: Maan Avaruus.

Kirjan päähenkilö on Johannes Hakala, joka lähtee Pohjanmaalta kohti Amerikkaa, kuten moni muukin lähti 1920-luvun Suomesta. Lähtijöillä oli erilaisia taustoja, mutta yllättävän usein syynä lähtöön oli nainen. Ei viitsitty erota, joten lähdettiin sitten pakoon Amerikkaan. Toiset lähtivät leveämmän leivän perässä. Jotkut löysivät onnen Kanadasta, monet pettyivät.

1960-luvulta Suomesta lähdettiin innolla kohti Ruotsia. Naapurimaassa suomalaisväritteisestä muuttovoitosta saivat nauttia etenkin teollisuudesta elävät paikkakunnat, eikä ollut vallan tavatonta, että finnjävelit pärjäsivät länsinaapurissa lähestulkoon pelkällä suomen kielellä, kun sekä työmaa että naapurusto koostui maanmiehistä.

Tänään Suomi on aika hyvä paikka elää monesta perspektiivistä katsottuna. Newsweek rankkasi Suomen jopa maailman parhaimmaksi maaksi olla ja elää (hyvä paikka yrittää tämä ei ole). Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, ettei ole tulossa hetkeen tarvetta lähteä etsimään leveämpää leipää saati sitten edes pelkkää leipää jostain toisesta maasta. Mutta tilannehan voi muuttua yhtäkkiä. Irlanti on tällä hetkellä todella huonossa hapessa. Entä jos seuraavana kriisi iskeekin Suomeen?

Valtio velkaantuu täälläkin huimaa tahtia koko ajan. Asuntojen hinnat nousevat ja keskituloiset pariskunnat hakevat lainaa maksimiajalla miettimättä mitä korkotason nousu tarkoittaisi. Kaiken hyvän lisäksi pankki on valmis myöntämään 200 000 euroa lainaa 15 minuutin neuvottelun jälkeen, vaikka vakuudet eivät olisi täysin kunnossa, kunhan hakijalla on kohtalaiset tulot. Tämä yhtälön ratkaisu ei ole katastrofi, jos talous jaksaa vetää, mutta huonossa tapauksessa käsissä on sekä nouseva korkotaso että työttömyys, joiden lopputuloksena asuntojen hinnat alkavat pudota myös täällä pääkaupunkiseudulla.

Tässä tapauksessa kriisi kohdistuisi aika lailla kaikkiin eurooppalaisiin valtioihin, vaikka se todennäköisesti lähtisikin liikkeelle eteläisestä Euroopasta. Tässä tapauksessa siis Ruotsi ei olisi omiaan pakopaikkana, jos ajateltaisiin, että kriisi osuisi pahasti myös naapurimaan vientiteollisuuteen. Toki on mahdollista, että pahin osuisi lähinnä EMU-maihin, jolloin Ruotsi selviäisi tästä sopasta kohtalaisen ehjin nahoin, onhan se itse asiassa tälläkin hetkellä selvästi parhaassa kunnossa G10-maita tarkasteltaessa. Mutta jos ajatellaan, että Ruotsikin olisi pulassa: mihin suomalaiset menisivät?

Itse olen miettinyt siirtolaiskysymystä omalla kohdallani lähinnä täysin vapaaehtoiselta pohjalta. Entäs jos eteen tulisikin tilanne, että Suomesta kannattaa oikeasti lähteä muualle. Nykyistä talouskehitystä katsellessa houkuttelevimpina kohteina näyttäytyvät Brasilia, Intia, Kiina ja Venäjä, joista ilmaston puolesta Brasilia nousisi toki ensimmäiselle sijalle. Toisaalta itse olen ajatuksieni kanssa aika jälkijunassa. Monet tutuista ovat jo tehneet ratkaisuja ja lähteneet ulkomaille, enimmäkseen Venäjälle.

Jätetään pohdinnoissa kuitenkin taloudelliset aspektit ja koulutukset aivan sivuseikoiksi. Sovitaan, että tulisi lähteä jonnekin ja työtä pitäisi lähteä tekemään - koulutusta saisi käyttää vasta hyväkseen, kun olisi ensin omalla työllään hankkinut luottamuksen paikallisten keskuudessa.

Elämäni alkoi jossain määrin kyllästyttää minua. Olin tehnyt mielenkiintoista työtä vuosia ja se oli edelleen sitä samaa - työkaverit olivat mukavia, työt säilyivät haastavina ja kanssakäynti sujui hyvin. Tarvitsin elämääni kuitenkin jotain muuta. Kaikki muu polki paikallaan. Olin juossut puolimaratonin alle 1.20, minulla oli omistusasunto, mutta olin auttamattoman yksin täällä, eivätkä uraani liittyvät haasteet tuntuneet motivoivan enää minua. Miksi tehdä enemmän töitä ja haalia enemmän rahaa, koska en pystynyt enää nostamaan omaa elämänlaatuani sillä.

Irtisanouduin samana päivänä, kun täytin 35 vuotta. Sopimukseni piti minut kiinni vuoden loppuun, joka sopi minulle hyvin. Aloin järjestellä asuntoani vuokralle ja pakata elämääni muutenkin. Eräs kavereistani oli eronnut, joten lupasin sänkyni hänelle. Sohva oli vuosia vanha ja se jouti kirpparille. Kävin pankin kanssa sopimassa, että tästä lähtien vuokra lyhentäisi vielä jäljellä olevaa lainaani pois. Katselin kaapista hyviä vaatteita ja aloin pakata rinkkaani. Puvut ja takit pistin säästöön ja päätin toimittaa vanhempieni varastoon. Olin tyytyväinen, ettei tavaraa ollut liiaksi kertynyt nurkkiini.

Vajaa kaksikuukautinen sujui nopeasti ja pian olikin edessä tyhjyys. Joulu meni kivasti perheen ja sukulaisten kanssa. Ehkä parasta oli se, ettei ratkaisuani yhtään kummeksuttu, eikä minua yritetty puhua ympäri. Vanhemmat ymmärsivät hyvin, että tarvitsin jonkin kokemuksen, enkä voinut saada sitä siitä, että olisin Zürichissä tai Lontoossa istumassa dealingsalissa. Kerroin varanneeni lennot Rio de Janeiroon ja lähteväni vapaaehtoistyöhön sinne. Puhuin myös yksityisopetuksesta, jota olin saanut portugalin kielen suhteen. Työ kestäisi aluksi pari viikkoa, mutta sitä oli mahdollista jatkaa. Se takaisin aluksi leivän, katon pään päälle ja mahdollisuuden tulla toimeen ilman portugalin kieltä.

Lähdin uuden vuoden jälkeen. Tälläkin kertaa sylvesteri oli yhtä ongelmallinen kuten yleensä ja minä oli kaikkien suhteen se kolmas pyörä. Sain kuitenkin hyvästeltyä monet ystäväpariskunnat ja olin vapaammin mielin lähdössä pois täältä. Lufthansan kone oli lähtevä aikaisin aamulla, joka sopi minulle hyvin. Vaikka reissuun lähtö ei ollut taloudellisesti rationaalisin ratkaisu, niin päätin olla vielä ennen lähtöä taloudellisesti irrationaalinen ja otin huoneen Hiltonista, josta oli lyhyt matka terminaalille.

Lento sujui hyvin, vaikka jouduin rauhoittelemaan vieressä olevaa lentopelkoista. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun matkustin perinteisten lentoyhtiöiden koneessa, jossa ei ollut lainkaan bisnesluokkaa. Frankfurt-Rio-lennolla liikemiesluokka toki löytyi, mutta minä en olisi pääsevä siitä nauttimaan, ellei jotain ylibuukkaus ongelmaa olisi päässyt käymään. Vaihto meni sujuvasti, jopa liiankin hyvin, enkä ehtinyt kokea tällä kertaa kentän Starbucksin suklaafrappucinoa. Nousin Rion koneeseen ja panin maata heti ateriani jälkeen. Toivoin, että heräisin vasta Brasiliassa.

****************************************************

Ehkä olin naiivi lähtiessäni. Työ oli rankkaa ja paikalliset vapaaehtoistyöläiset tuntuivat epäluotettavilta. Toimipaikkamme sijaitsi Rocinhan favelan lähimailla ja toimenamme oli järjestää aktiviteettia slummissa asuvilla nuorille. Keskuksessa toimi sekä päiväkoti, koulu ja hoito. Minut oli tietty lapsettomana lykätty kaikkien nuorimpien kanssa, no itseäni ja huonoa portugalin taitoani sain vain syyttää. Iltaisin nukkumaanmeno ei ollut sen helpompaa. Alapunkalla nukkunut ruotsalainen Danieli koetti passata blunttiaan, mutta kietäydyin, kun olin tähänkin asti pärjännyt ilman. Hänen tausta oli yllättävän samanlainen kuin omani, mutta hän oli tekniseltä alalta. Mukava kaveri kaikin puolin, mutta bluntin käry ei auttanut yhtään saamaan unen päästä kiinni.

En ollut leirin jälkeen yhtään viisaampi kielen suhteen. Suhteita oli onneksi muutenkin. Pääsin ruokapalkalla töihin suomalaisen tuttuni firmaan määräämättömäksi ajaksi. Väänsin vähän exceliä ja olin käytännössä sihteeri. Toimistolta löytyi sohva ja kaupasta makuupussi, tyynykin tarjottiin talon puolesta. Motivaatiota piti hakea, mutta kieli alkoi onneksi vähän tarttua. Kielikursseista en tiennyt, enkä jostain syystä enää perillä halunnut maksaa moisesta. Halusin oppia kuten suomalaiset siirtolaiset omana aikanaan, käytännön kautta.

*******************************************************

Makasin pankin lattialla. Olin yrittänyt välttää näitä paikkoja ja kun kerran jouduin tulemaan sain heti tuta sen. Vieressä oli muutama ruumis ja verilammikoita. Olin täysin tunteettomassa tilassa vielä pari päivää tapahtuneen jälkeenkin ja pystyin raportoimaan sen täydellisesti poliisille tulkin avulla, aika pitkällä pääsin jo ilmankin. Kaupungin puhdistuminen oli sujunut hyvin MM-kisoihin ja aina olympialaisiin asti, mutta huumejengit olivat taas palanneet. En tiennyt ketään vainajista, ehkä siksi pystyin olemaan tunteeton. En ollut kertonut kenellekään kotimaassa ennen tätä, että he olivat menettää minutkin siinä tulituksessa. Joku sanoisi tätä merkiksi, että tuli lähteä takaisin. Minä tulkitsin tämän merkiksi jäädä.

Sain töistä viikon sairauslomaa tapauksen jälkeen. Suuntasin rannalle, enkä välittänyt mistään yrityksen turvallisuusvaroituksista, olin nähnyt kuoleman jo niin lähellä. Elämä vain ei ollut vilahtanut hetken filminä silmieni lävitse. Katsoin joukkoa, joka pelasi footvolleyta. Haaveilin päästä mukaan, mutta keskityin itseni grillaamiseen ja lukemiseen. Vanhemmat olivat lähettäneet pari Finlandia-ehdokasta postissa ja äidinkieli tuntui aina hyvältä. Se ei jostain syystä muiden korvaan kuulostanut niin hyvältä. Kahden vuoden ulkomailla oleilu oli tuonut jo suomeeni uuden nuotin, josta kaikki aina jaksoivat kuittailla.

************************************************

Viisi vuotta talossa tuli täyteen. En ollut jaksanut pysyä kovin pitkään poissa salista, kun takaisin oli jo päästävä. Muistan vanhan työhaastattelun ja maininnan siitä, että dealingsali olisi addiktoiva paikka. Olin ainoa suomalainen tässä pankissa, mutta ilmeisen pidetty sellainen. Tai ehkä olin tehnyt vain hyvää tulosta. Kiitin täydellistä hipovalla portugalilla työkavereitani ja vakuutin pysyväni vastakin täällä, samalla hetkellä muistin pari työtarjousta, jotka odottivat työpostissani, jotka tosin olin päättänyt jo hylätä.

Olin 41-vuotias ja mietin sitä hetkeä, kun olin päättänyt lähteä maailmalle. Monet asiat olivat hyvin samalla tavalla kuin Suomessakin, mutta silti tunsin olevani enemmän elossa, kun olin muualla. En tiedä, mitä se oli. Ehkä olin saanut jonkin geenin, ettei luonteeni sopinut suomalaiseen ympäristöön tai muille suomalaisille ihmisille, vaikka sinällään tulin toimeen siellä erinomaisesti. Olin kuitenkin erittäin onnellinen, kun jälkeen päin mietin elämääni. Ensimmäinen vuosi meni hyvin, ehkä etsin lapsellisestikin jotain muuta, ehkä piti vain palata juurilleen vain hieman toisessa ympäristössä.

Muistelin sitä, kun olin 26-vuotias. Olin silloin pitkään sairauslomalla ja oli aikaa miettiä tulevaa. Pohdin tuolloin vakiintumisen ja maailman matkaamisen dilemmaa. Ehkä oli turha miettiä tuolloin niin paljon. Jossain määrin uskoin kohtaloon, elämä ajaa ratkaisuihin ja suunnittelu tuli pitää lähinnä suurissa linjoissa.

Vaikka ikää oli nyt 15 vuotta enemmän kuin tuolloin, niin olin monella tapaa vielä erittäin samanlainen. Toki karttunut elämänkokemus oli tuonut tiettyä viisautta, mutta samat hyvät ja huonot puolet näyttelivät isoa roolia luonteessani niin tuolloin kuin nytkin. Ja ehkä sen tulee ollakin juuri näin. Ihminen kokonaisimmillaan juuri sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin se toivoo muiden hänet näkevän.

Läheiset näkevät minut aika lailla samanlaisena minut nyt kuin 15 vuotta sittenkin. Osa omista ennustuksistani osui oikeaan ja osa meni pieleen. Siitä olen tyytyväinen, etten antanut ympäristön muuttaa minua liikaa ja pysyin aitona. Se maksoi tietyissä asioissa aika paljonkin, mutta pitkällä tähtäimellä se oli varmasti kannattavaa.

Palaanko koskaan? En tiedä. Muistan, miten Johannes Hakala ja hänen siirtolaistuttavansa pohtivat Antti Tuurin kirjassa. Se kuka lähtee ei tunne enää oloaan kotoisaksi missään. Jossain keskellä Atlanttia on kuulemma paikka, missä voi olonsa vielä kotoisaksi tuntea. Nyt on hyvä näin. Voi vielä tapahtua paljon, joka hetkauttaa vaakaa toiseen suuntaan. Nyt on hyvä näin.

Marraskuu

2010-11-12T06:50:00.000-08:00

Muistan vielä lapsuuden ja lukioiän, kun suhtauduin hieman naureskellen isäni päivittelyihin päivien pituudesta. Hän tuntui tietävän tuolloin (ja tietää vieläkin) tarkkaan, kuinka paljon tammikuinen päivä oli edellistä pidempi. Tähän aikaan vuodesta odotettiin kuukauden menevän nopeasti, koska joulun jälkeen oltiin jo voiton puolella.

Itse en jakanut vastaavaa huolta tai pohdintaa vielä tuolloin. Pari vuotta sitten huomasin sen iskostuneen myös omaan elämääni. Lukioaikaan saatettiin joskus huomata, että joulua edeltävän jakson aikaan oli jo pimeää koulusta päästessä. Tätä kesti kuitenkin sen parin viikon ajan ja joulu oli tuolloin jo ovella. Näin työelämässä ollessa marraskuussa ei paljon vapaa-ajallaan valoa näe, ellei viikonloppuna satu hieno keli.

Itselläni tämä marraskuu on ollut erityisen pimeä eri tavoin. Ensi kertaa takana on vähän enemmänkin työuraa, vaikkei mitään todellista urautumista ole tullut. Takana on kuitenkin rutiininomaista työelämää ja ehkä ennen kaikkea jossain määrin aikuistunutta elämää sen sijaan, että olisi käynyt niittaamassa kunnon päätyjä ja kisuttelemassa tyttöjä joka jumalan viikonloppu. Toiseksi olen ollut telakalla taas. Lokakuussa olin pari viikkoa sairauslomalla, jolloin tuo aika meni kevyesti lähinnä kesäloman korvikkeesta, jolloin sain kuitattua hyvin univelkoja, joita ei onneksi juuri ollut kertynyt. Tänään oli tämän sairauslomaviikon viimeinen päivä. Mennyt viikko onkin ollut jo vaikeampi.

Olen pitänyt positiivisen mielialan haavan vielä hallitessa elämääni, mutta tällä viikolla ajatustasolla on välillä alkanut tuottaa vaikeuksia. Tähän asti olen jaksanut olla kuitenkin kärsivällinen ja uskon edelleen siihen, että kohta olen täydessä iskussa. Toisaalta tekemisen kehittäminen on vaatinut jonkin verran. Suurin osa hyvistä kavereistani on käynyt luonani syömässä tekemääni pizzaa tai jotain muuta ruokaa. Istuminen on kannattavaa ravintolareissun verran ja tänäänkin olen onneksi menossa, mutta jatkot jäävätkin sitten väliin. Jotkut eivät ole vastanneet soittoihini, eivätkä soittaneet takaisin, mikä on saanut miettimään entistä enemmän oman sosiaalisen aktiivisuuden kannattavuuutta.

Aamut menevät mukavasti. Keitän puuron, lisään siihen pellavansiemeniä, mustikkaa ja luomuhunajaa. Lisänä joko kananmunia tai ruisleipää ja palanpainikkeena maitoa. Tämän jälkeen olen yleensä suunnannut jokapäiväiseen haavahoitooni, jonka jälkeen olen ottanut käteeni kirjaani, kirjautunut Facebookkiin tai lukenut Futisforumia. Olenpa kerrannut jopa lukion matematiikkaakin. Seuraava mukava ohjelmanumero on ollut lounaan miettiminen ja laittaminen. Vatsa sopivasti täynnä ehkä käymään työpaikalla ja siitä taas samaiselle sängylle, josta käsin tätäkin tekstiä kirjoitan.

Kaikki menee hyvin neljään saakka, sitten iskee pimeys. Valo on poissa ja se vaikuttaa suoraan myös mielialaan, vaikkei onneksi liiaksi. Samalla tulee myös mieleen väistämättä se, että on yksin. Kesäsäällä ja terveenä kaikki olisi toisin. Voisi ottaa pyörän alle ja lähteä jonnekin vain hengaamaan, ehkä sieltä löytyisi joku tuttukin. Voisi lähteä Keskuspuistoon tai Töölönlahdelle juoksemaan. Mutta ei haavoittuneena marraskuussa.

Odotan itsekin jo joulukuuta. Marraskuun ainoa hyvä eli oma syntymäpäiväni meni jo. Enää ei olla opiskelijoita, joiden marraskuussa rupesi jo tuppaamaan eri kissanristiäisiä, joita odottellessa pimeys hiipi pois mielestä. Tällä hetkellä en voi suunnitella oikein mitään viikonlopuiksi. Se on ainoa vaikea asia elämässäni. Arki ja viikonloppu eivät eroa mitenkään toisista, en voi tehdä viikonloppuna mitään mitä en voisi tehdä maanantaina tai keskiviikkona, vaikka Helsingin tai jonkin toisen kulttuuritarjonta toisi eteen vaikka mitä kivaa.

Jos kaikki menee hyvin, lähden kolmen viikon päästä lentäen pois Suomesta muutamaksi päiväksi. Tämän jälkeen edessä on erinäisiä pikkujouluja opiskelijoiden jälkeen. Tuolloin ei tarvitse laskea enää päiviä, milloin päivät pitenevät, koska on niin paljon muutakin. Sitten tuleekin jo joulu ja kohta sen päivien pitenemisen jo huomaakin. Samalla huomaa sen, että alkaa jossain määrin tulla vanhaksi, vaikka sitä jotenkin omassa mielessään ei halua tunnustaakaan.

Ja tunteet

2010-11-09T05:51:00.000-08:00

Maailma on huutavinaan minulle, vaikka se onkin oikeasti hiljaa. Elämäni voisi olla tällä hetkellä niin tylsää kuin vain mahdollista. Haluaisin, että jotain tapahtuisi. Ei tapahdu mitään ihmeellistä. Sitä rytmittävät aamiainen, terveyskeskuskäynnit, lounas, satunnaisesti nautittu välipala, päivällinen ja mahdollinen illan tv-pläjäys.

Olen elänyt jo pitkään toivoen, että maailma heittäisi jotain eteeni. Enkä kirjoita vain rakkaudesta vaan jostain muusta yllättävästä tilanteesta. Niitä ei ole tullut. En ole nähnyt hetkeen maailmaa, olen nähnyt suomalaisia kaupunkeja ja Ruotsin pääkaupungin. Lentokoneessa vieruskaverini ovat olleet tylsiä, eikä heistä ole saanut juttuseuraa. Vuoden hauskimpia tapauksia on ollut keskustelu fuusioenergiasta kiirastorstain täyteisessä junassa - hauskempaa oli tavata vastapuoli kannattamassa kotikaupunkimme jalkapalloseuraa vuosaarelaisella kyläkentällä.

Silloin tällöin on tasaista, toisinaan ala- ja ylämäkeä. Nyt on ollut pitkään tasaista. Olen kova pohtimaan elämän huippuja, koska aallonpohjia on turha muistella. Tästä vuodesta voisi kirjoittaa tasaisen hyvän viivan, muttei monia huippuja. Jotain onneksi on tapahtunut. Ensinnä olen todella onnellinen, että löysin mieluisan työpaikan - tällä hetkellä tosin toivon hartaasti, että pääsisi jo takaisin sorvin äären, koska olen ollut viimeisen kuukauden aikana enemmän poissa töistä kuin koko peruskouluni aikana pulpetin äärestä. Mutta tämän vuoden kohokohta liittyy kuitenkin johonkin muuhun.

Olen leiponut tänä vuonna monen monituista pizzaa kotonani. Heinäkuu veteli loppuaan ja niin myös aikani Turussa. Käymässä oli ystävä, jonka kanssa oli pitänyt nähdä paljon aiemmin, mutta siihen päädyttiin vasta keskellä parasta kesää. Jutellessamme niitä näitä hän kysyi, olenko näin välitön ihmisiä kohtaan. Vastasin, että yleensä olen, vaikka todellisuudessa välittömyys perustuu luomaani kuvaan ihmisestä. Koska hän oli ollut alusta asti mielestäni hyvä tyyppi, niin minulla ei ollut mitään syytä olla varautunut tai kohdella häntä jotenkin erityisesti, olin oma itseni.

Vaikka ihminen olisi kuinka tyytyväinen itseensä, niin sen sisällä myllää ajatuksia omasta kuvasta ja siitä kuvasta, mikä muille välittyy. Miksi tuo kommentoi hänen juttujaan useammin kuin minun, vaikka pidän hänen enemmän yhteyttä? Miksen saa pillua useammin? Pukeudun paremmin kuin he, mutta he ovat muka minua komeampia. Olen enemmän kuin sinut itseni kanssa, mutta pieni ihminen tarvitsee jonkin sortin tunnustuksia aina silloin tällöin. Oma ulostulo voi olla välillä liiaksikin itsevarmaa, mikä luonnollisesti aiheuttaa myös vastareaktioita. Toisaalta se, ettei vierellä ole ollut pitkään aikaan ketään saa myös aikaan tyhjiön niistä kolmesta sanasta, joita läheiset tapaavat toisilleen toistella, vaikka eivät tarkoittaisikaan sitä. Silloin tekee mieli kuulla jotain positiivista.

Tämänhetkinen elämäni on vapaa kaikista tunteenpurkauksista. Osaan olla iloinen, mutten ole suurin iloitsija tai juhlija muutenkaan. Mutta tällä hetkellä aihetta tunteiluun on perin vähän. Tunteita ei nostata se, että Suomen Palloliitto sai vihdoin erotettua Stuart Baxterin (tämä on kyllä ehdottomasti positiivinen juttu). Viikonloput eivät eroa arjesta mitenkään. Joskus arkisin on tietty töitä, toivottavasti mahdollisimman pian, mutta muuten en pysty tekemään viikonloppuisin mitään, mitä en voisi tehdä arkenakin. En voi lähteä pois Helsingistä, en voi urheilla, en pelailla jalkapalloa, en saunoa, en vetää kännejä. Läheisen näkeminen pitkästä aikaa, uskomaton mäkiveto ennätysvauhdilla, voitettu tai hävitty futismatsi, saunassa käyty hyvä keskustelu, hauskoihin tapahtumiin johtava ryyppyreissu. Kyllä, nämä kaikki voisivat nostaa tunteita.

Silloin tällöin kuulen Spotifysta sattumoisin hyvän kappaleen. Alan tanssia sitä. Joskus muistan jonkun hyvän kappaleen, mutten saa sitä päähäni. Saan päähäni kuitenkin sen, että joku elokuva on loppunut siihen. Saan intuitiivisen fiiliksen, että elokuva on Fight Club. Katson sen ääniraidan IMDB:stä ja huomaan soundtrackin päättyvän Pixiesin Where Is My Mind? -kappaleeseen. Päätän kirjoittaa tästä.

Omien asenteidensa vanki

2010-11-08T13:33:00.000-08:00

Mietin juhannuksia. On ihmisiä, joiden mukaan hinkuisi kuka tahansa kumppaniksi pyrkivä. On toisia, jotka ovat olleet yhdessä iät ja ajat, heidän eronsa olisi kaikille ikävä yllätys. On ihmisiä, joilla on toivoa. Ja sitten on niitä, joilla on periaatteessa toivoa, mutta jotka itse tekevät asiansa monimutkaiseksi rakentamalla ihmeellisiä malleja sopivasta ja sopimattomasta, mikä edesauttaa itsekseen pysymiseen.

Jos juhannuksen viettäminen tyttöystävän kanssa ystävien edessä tuntuu vaikealta, niin miettikää joulua. Miltä tuntuisi viedä sinne näytille joku ihana vaimokandidaatti. Kysymys ei ole siitä, etteikö hän uskaltaisi. Kysymys on siitä, että hänellä saattaa olla jonkin sortin pelko vakavuudesta. Hän on kokenut kerran sen, miltä tuntuu olla haluttu ja tulevaisuuden suunnitelmien kohde. Samaan aikaan hän on itse elänyt hetkessä ja ajatellut tulevaa sinkkuelämäänsä.

Hän kävelee katuja ja hullaantuu kuullessaan kappaleen, joka tuo hänen mieleensä rakkauden. Se tuo mieleen kaikki ne ihanat ystävät ja tulevat hääjuhlat, sivussa hän haaveilee samalla omistaan. Niistä hän aikoo suunnitella kaikista parhaimmat ja koskettavimmat. Samaan hengenvetoon hän tunnistaa oman vaikeutensa ihmisenä. Onko hän valmis kompromisseihin? Kun ystävien tai perheenjäsenten jääkaappiin kiikuttamat epäterveelliset tai muuten vain epäsovinnaiset elintarvikkeet saavat jo itsenäisyyden tunteet järkkymään, niin minkä tekee se, kun toinen alkaa sanella reunaehtoja.

Mä en tiedä, mitä voisin tämän asian suhteen tehdä. Kyse ei ole itsevarmuuden puutteesta tai siitä, ettenkö saisi haluamaani. Tuntuu vain siltä, ettei tule mahdollisuutta edes tavoitella sitä. Ei sillä, että ovellekoputtelijoita olisi viime aikoina ollut. Ei ole tullut liiaksi vastaan. Mutta joka tapauksessa, tiedän tekeväni maalin heti kun paikka tulee. Teenkö mä jotain väärin, kun en anna mahdollisuutta. Kavereiden kanssa mehustellaan hyviä naisia ja kuvitellaan, millaisia ne ovat sängyssä, mutta ei oikeasti lähdetä kivittelemään, vaikka se olisi ihan hauskaakin. Mua ei huolestuta se, ettei ole hetkeen ollut mitään. Mua huolestuttaa se, pystynkö enää ihastumaan. Pystynkö elämään hetkessä ajattelematta kaikkia niitä pieniä huonoja juttuja, mitä suhde tuo mukanaan?

En oikein tiedä, mitä sinulle pitäisi tehdä. Toisaalta tekisi mieli ihmetellä, miten voit olla noin tyhmä ja lapsellinen ajatuksinesi. Mutta ymmärrän myös sinua samaan aikaan. Ihminen ei ole hölmö tai paha luonnostaan, siihen on aina syynsä ja sinun kohdalla tämä syy lienee vanhassa parisuhteessasi. Kuten sanoin, minun on aika vaikea auttaa sinua. Sinussa on tiettyä epäsovinnaisuutta ja uskallat lähestyä omana itsenäsi, mutta samaan aikaan piilevä ylimielisyytesi saattaa antaa tylyn kuvan ihmiselle, etkä ole ehkä valmis taistelemaan tarpeeksi ja antamaan mahdollisuuksia, jos toinen ei heti ensisilmäyksellä olekaan täydellinen. Romanttiset komediat eivät varmasti saa sinua uskomaan mihinkään muuhun, mutta joku hyvä kirja ehkäpä.

Hän tietää monia hyviä liittoja, mutta hän tietää, että niidenkin takana on yleensä tuskia, joiden yli on kuitenkin päästy. Hän muistaa Hank Moodyn kampuskävelyllä dekaanin vaimon kanssa ja miettii, voisiko itse olla samassa tilanteessa (aika epätodennäköistä erota, koska pitäisi päästä ensin vielä naimisiin). Voiko sitä kokea ensirakkauden tuntua, vaikka kello käy jo viittäkymmentä? Vai vielä parempaa: rakastua omaan vaimoonsa aina joku syksy yhä palavasti uudelleen?

Tilanne oli mulle tosi outo. Mä olen aina ihaillut niin vanhempieni avioliittoa. Nyt mä olin jotenkin nuorempana sovittelijana, vaikkei eripura ollutkaan mikään paha. Mutta tilanne oli uusi ja tiesin, että se oli painanut isää jo hetken. Lomapäivät meinaavat valua hukkaan. Samaan aikaan mä ymmärsin äitiä, koska sillä oli ollut rankimmat ajat 20 vuoteen. Se oli jotenkin niin hauskaa nähdä se juttu, kuin olisi poiminut vanhemmistaan omia huonoja puolia. Toinen on kärsimätön ja toinen päättämätön. Siinä ohessa mä myös koetin arvostella itseäni, koska tiesin, että jossain mielipiteissä voi mennä itseensäkin. No asiahan tietysti ratkesi, sen olisi tietty voinut tehdä pikaisemminkin, mutta tällä kertaa kylpylän varaustilanne salli määränpään. Ja kyllä mä sen verran vanhempiani tunnen, että tiedän asioiden olevan nopeati kohdallaan. Ehkä pienessä selvittelyssä on myös jotain luonnollisen hellyyttävää. Olisihan sekin vähän ikävää, jos toinen jyräisi vain mielipiteellään. Tai ehkä mä haluan vain romantisoida vanhempieni avioliittoa. Se on kuitenkin ehkä suurin ihailuni kohde tässä elämässä.

KT Tunstall ei kuitenkaan laula hänestä. Hän on vain laiska ja kaikkea muuta kuin toivoton. Hän tietää toimia ja on itsevarmuuden huipentuma, kun pitää toimia. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään parempaa laulua, kappale on muuten niin hyvä. Ehkä hän löytää pian jonkin kirjan, viime kirjastoreissulta sitä ei löytynyt, mutta ehkä seuraavalta. Kundera ei tuonut vastausta ensimmäisellä kerralla, saa nähdä mihin toinen lukukerta johtaa. Tämä on vain kasvua, hän ei ole vielä valmis. Moni haluaa olla valmis, vaikkei olekaan.

Hän tekee listaa ominaisuuksista, jotka toisella ihmisellä tulee olla. Sen voisi sanoa olevan ihan hanurista. Toiset ihmiset tekevät listaa asioista, jotka heillä tulee olla tietyssä iässä (puoliso, koira, talo, lapset, auto ja kesämökki). Jos ensimmäinen noista pakollisista valikoituu jälkimmäisten myöhästymisen pelossa, niin todennäköisesti niistä muista joutuu vielä myöhemmin riitelemään lihavasti. Ehkei se olekaan niin hanurista.

Kaksikymmentäviisi

2010-11-01T14:47:00.000-07:00

Tunnelma on mielenkiintoinen. Vaikka huoneistoani komistavat tätä nykyä verhot, niin annan niiden olla usein auki myös yöllä. Sänky on ovesta katsottuna asunnon oikealla seinustalla ja vasemmalle seinälle heijastuvat valot öiseltä Helsinginkadulta. Voin vielä vähän aikaa sanoa olevani 25-vuotias, siinä puolivälissä. Huomenna olen jo 26-vuotias, ja joku voisi jo siinä iässä huolestua tulevasta, mutta minä en ainakaan kokonaan.

Viimeiset neljä viikkoa ovat olleet hieman erilaista aikaa. Olen huomannut tiettyjä puolia entistä vahvemmin itsessäni, ne ovat olleet siellä aina, mutta vasta nyt ne ovat tulleet toden teolla esille. Vajaa neljä viikkoa sitten aloin tuntea oloani kuumeiseksi ja tämän kuumeen syyksi paljastui pari päivää päivää myöhemmin ikävä paise, jonka jouduin puhkaisemaan sairaalassa asti. Neljään viikkoon en ole urheillut käytännössä lainkaan. Olen ollut neljän viikon aikana 11 päivää sairauslomalla. Tuosta ajasta olen ollut seitsemän päivää hyvissä ruumiin voimissa, mutta toisaalta vailla mahdollisuuksia tehdä jotain kivaa.

Ajatuksissani olen halunnut tuomita sohvaperunat ja saamattomat laiskoiksi. Sen kun lähtee vain sinne lenkkipolulle töiden jälkeen. Ihmisellä on vaikka kuinka paljon aikaa tehdä jotain järkevää töiden jälkeen, vaikkei urheiluista pitäisikään. Mitä olen itse tehnyt? Lukenut kirjan Ben & Jerry's -jäätelömerkistä ja puolet Kunderan Olemisen sietämätön keveys -kirjasta. Olen toki hoitanut arjen askareita, kuten täysissä voimissakin, mutta olen myös valunut ja hengannut netissä lukien foorumeita ja hakaten Facebookia. Saamattomuus on tehnyt entistä saamattomammaksi.

Eri sosiaalisista medioista huokuu "positiivisten" ihmisten ideoita itsensä kehittämisestä, oppimisesta ja valmentamisesta. Olen ehkä lopullisesti huomannut olevani laiska. Tässä olisi ollut hyvin aikaa ottaa haltuun perusteet esimerkiksi valuuttaoptioista, mutta ei. Sen sijaan olen tsekkaillut lähinnä Futisforumia. Tässä olisi ollut aikaa lukea joku hyvä elämänkerta, mutta ei vain jaksanut. Ehkä minusta on tullut jonkinmoinen Go with the flow -kaveri, joka uskoo siihen, että pienellä kunnianhimolla, hyvällä tilannetajulla, asiallisella käytöksellä ja muutamilla peliliikkeillä tulevaisuus on oleva hyvä.

Olen aina joskus miettinyt, että miksi olen juuri tällä alalla. Enkö olisi muka parempi esimerkiksi psykologina? Viime aikoinan olen huomannut, että raha ja hyvät tulot itsessään kiehtovat minua jonkin verran. Enää rahalla ei ole niin suurta välinearvoa, koska olen pyrkinyt kulutustottumuksissani vähentämään etenkin tavaran hankkimista, toki palveluita hankittaessa rahan välinearvo on edelleen paikallaan. Pienenä olin ylpeä isästäni, koska hänellä oli hyvä palkka. Ehkä tästä puski itsellenikin tavoite päästä hyville ansioille. Täällä Helsingissä rahan välinearvo tulee tasaisesti esille, ei tarvitse katsoa kuin sunnuntain Hesarin F-osa ja tietää olevansa kaukana niistä tuloista, joilla voisi ostaa asunnon pelkäämättä velkataakan alle musertumista.

Ovatko nämä kuukauden päivät olleet sitten lähes turhia, kun aikaansaannokset eivät ole olleet järisyttäviä? Eivät missään tapauksessa. Näitä aikaansaannoksia ei vain ehkä pysty mittaamaan. Elämässä yleensä parhaita asioita ovat juuri ne, mitä ei pysty mittaamaan. Rakkaus, ystävyys, kasvaminen ja itsensä tunteminen. Sitä paitsi menneiden löysien kotipäivien aikana olen päässyt nauttimaan sellaisista asioista, joista minulla ei ole pitkään aikaan ollut muistikuvia: täysin aikatauluttomasta elämästä.

Joskus saatoin ajatella, että viettäisin tulevaa syntymäpäivääni jonkun kanssa yhdessä yhteisessä kodissamme. Suunnitelmat eivät yllättäen toteutuneetkaan. Ehkä hyvä niin. Vaikka kuinka välillä haaveilenkin ihastumisesta, tulisesta rakastamisesta, intohimoisesta seksistä ja tasaisen hyvästä arjesta, niin minulla on tuo viimeinen jo nyt. Vaikka olen yksin, toisinaan yksinäinen ja toipilaana, niin elämänhalu- ja ilo eivät ole hävinneet minnekään. Kun huomenna herään, niin saatan muistella pari viime syntymäpäivääni ja alan leipoa työkavereille suklaakakkua. Sen jälkeen teen jumppanauhalla parit liikkeet ja lopulta teen itselleni aamupalaa. Vaikka jotkut asiat voisivat olla paremmin, niin tosi moni asia on tosi hyvin ja ympärillä on paljon läheisiä ihmisiä. Ei sitä tällä hetkellä voi tavallaan enempääkään toivoa.

Kuinka painava onkaan elämä?

2010-10-19T12:47:00.000-07:00

Kirjoittaja palaa tarinoiden pariin.

Astuin Maatilatorille ja muistin mitä tarvitsen. Petos lautasella -niminen teos saattaisi löytyä Akateemisesta Kirjakaupasta. Kävelin jo toistamiseen tuohon kauppaan ja kysyin myyjältä. Kun vastaus oli kielteinen, jouduin lähtemään etsimään jotain muuta. Tiesin, että minulla oli aikaa, joten luettavaa oli saatava. Pari kertaa lainaamani Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys lähti mukaani. Ehkä lukisin klassikon, kun olin ostanut sen.

Selailin takakantta, luin ensimmäisiä sivuja ja muistelin lukemiani esittelyjä kirjasta. Elämän teot eivät merkitse mitään, kun ne tehdään vain kerran. Einmal ist keinmal. Oliko oma elämäni sietämättömän kevyttä, kuten Tomasilla. Olin ollut hänen matkassaan vasta 60 sivua, mistä minä tietäisin. Vai voisinko arvioida jo näiden sivujen perusteella oman elämäni keveyttä.

Olin tuntenut uusia tuntemuksia asetuttuani Helsinkiin. Olin ehkä vihdoin päässyt pois opiskelijaelämän ajatuksesta, ja täten joku voisi sanoa, että elämäni ollut enää kevyttä. Toisaalta minun oli vaikea nähdä eroani vanhaan elämääni noin ulkoisissa puitteissa. Toki asuntooni olivat ilmestyneet sohva, tv ja tehosekoitin, jotka kaikki olisivat olleet hankittavissa aiemmin kesätyörahoillakin, mutta tämä olisi eittämättä ollut haastavaa.

Vaikka en ollut enää opiskelija, niin pesäero vanhaan elämään oli vähäinen. Mitä voisin tehdä, että elämäni olisi painavampaa. Ostaa asunto? Hankkia koira? Etsiä nainen, tyyli miten naiset tapaavat sanoa miestä hakiessaan. Millä tavalla voisin tehdä itsestäni tv-sarjojen ihmisen, joka tulee mukamas rankan työpäivän päätteeksi kotiin, istahtaa sohvalla, korkkaa oluen tai jonkun muun herkun sekä rentoutuu. Ehkä minua ei oltu luotu sellaiseksi. Ehkä minä olin sen ikuinen nuori, joka etsii itseään vielä itsensä oikeasti löydettyäänkin.

Heräsin näiden ajatusten kanssa aamulla. Ajattelin, että muutos oli tehtävä tänään. Ei heti aamulla, mutta iltasella. Hoidin päivän rutiinit normaalisti ja päätin lähteä muutoksen pariin, pienin askelin. Ensi töikseni minun tulisi päivystää ympäriinsä ja yrittää tavata niitä ihmisiä. Otin läppärini ja lähdin Hakaniemessä sijaitsevaan Rytmi-nimiseen kahvilaan. Trendikkäästi loistava hopeinen omena voisi tuoda jotain sympatioita Microsoftin logojen sijaan. Ehkä joku pitäisi minua lunkina koodarina tai ihan vain hipstreinä, jonka tuli tehdä töitään tai muita juoksevia juttujaan koneellaan.

Kahvilassa tuli vastaan kauniita ja rumia ihmisiä. Tuumin, ettei nyt ollut välttämättä tarkoitus hakea vakavampaa seuraa, joku juttukaveri riittäisi. Yritin pinnistää ja nähdä ihmisten positiivisia puolia. Paikan kauneimmalla naisella oli yllä aktivistihenkistä kamaa, joten dumasin hänet oitis liian hipiksi minulle. Toiseksi kaunein ei antanut mitään vastakaikua, kun koetin pelata ujoa silmäpeliä hänen kanssaan. Heidän jälkeensä ei tullut enää ketään. Istuin nurkassa ja vaikka kahvila oli täynnä porukkaa, niin kukaan ei taaskaan kiinnostanut minua. Toivoin, että olisin voinut tulostaa iltani tuotoksen, koska se oli parasta kirjoittamaani materiaalia pitkään aikaan, mutten voinut.

Ihmiset ovat koettaneet määritellä rakkauden sanoiksi tai kirjoituksiksi. Jotenkin se ei vain minulta onnistu. Olen aina ajattelut, että pystyn tuomaan rakkauden vasta kunnolla esille, kun sen kohde on paikalla. Tällöin rakkauden määritelmää ei pysty todistamaan meidän lisäksemme kuin pieni joukko ihmisiä, mutta he ovatkin juuri ne, jotka voivat tuntea ja tietää sen mitä juuri minä tarkoitan rakkaudella. Eronneet rock-tähdet ovat maailman kovimpia kertomaan rakkauden totuuksista, ja he juuri eivät edes tiedä mitä se on.

Lähdin tyhjin käsin kävelemään Rytmistä. Näin Siltasaarenkadun päässä möllöttävän Kallion kirkon. Mietin viime päivien yllyttämää keskustelua homoseksuaalisuudesta ja kirkosta. Onneksi tästä kysymyksestä on ollut myös järkeviä ja objektiivisia kannanottoja, eikä vain ääripäiden huudahduksia. Muistin, että kuulun tällä hetkellä todennäköisesti Kallion seurakuntaan ja kirkollisveroa maksavana jäsenenä minulla olisi tietysti mahdollisuus nauttia seurakunnan tapahtumatarjonnasta. Kävin kirkon edessä olevan tapahtumailmoitusseinämän ohitse ja huomasin (ehkä onnekseni), että seuraavana päivänä olisi Nuorten aikuisten -ilta. Päätin osallistua siihen.

Seuraava ilta koitti vihdoin. Puin ylleni ehkä hiukan provosoivat vaatteeet; syvää kaula-aukkoa, kireää farkkuja ja kirkasta väriä. Suuntasin Harjutorille, josta jatkoin Franzeninkadulle, mistä menin Flemarin ja Karhupuiston kautta kirkolle. Tapahtuma järjestettiin ison rakennuksen sivuhuoneessa ja paikalla oli noin 12 nuorta aikuista. Huomasin olevani noin toiseksi nuorin. Homma alkoi esittelykierroksella ja osallistumisen motivoinnilla. Minun vuoroni oli toisena ja koin, että hetkeni tosissaan koitti pitkästä aikaa.

Hei, olen Hannu. Olen täällä sen vuoksi, että voin puhua. Ongelmani on se, että olen kova puhumaan, mutten ehkä uskalla enää puhua ystävilleni tai perheelle, kuten minun pitäisi. Tai uskallan kyllä, mutta olosuhteet eivät ole ehkä enää vain suotavat. Olen puhunut jo liikaa, ta jotkut puhekaverit ovat miestensä kanssa ja ymmärrättehän, etten ole silloin ykkösjuttuseuraa. Täällä minä haluan puhua. Joskus ajattelin myös, että voisin löytää seuraa täältä. Mutta suoraan sanottuna epäilen ehkä hiukan arvopohjani sopivuutta tänne. En ehkä voi puhua suoraan kaikesta mahdollisesta, mutta suosittelen lukemaan vaikka blogiani netistä, niin tiedätte enemmän. Se löytyy googlaamalla. Ehkä minä haluan vain näkökulmaa elämääni ja uusia ihmisiä. Vaikka minulla on paljon kavereita täällä ja paljon ystäviä ympäri maailmaa, niin tietty piiri täältä Helsingistä uupuu. Tämä voisi olla sellainen, kunhan vain kestätte minua. Kirkon kysymykset kiinnostavat kovasti. En tiedä, ovatko ne ajankohtaisia elämässäni, saati tärkeitä juuri minulle. Mutta niistä olisi kiva keskustella. Uskon, että saan täällä jotain ja voin jakaa muillekin jotain.

En tiedä, miten ilta sujui. Puheenvuoroni jälkeen ajattelin vain vastapäätäni ollutta naista. Hänen etunimensä oli Elsa ja hän oli kauneimpia naisia, jonka olin koskaan nähnyt. Hänen istuma-asentonsa oli sellainen, etten voinut irrottaa katsettani hänen pillustaan. Hänen rintansa olivat paidan lävitse tarkasteltuna täydelliset. Olen täällä etsimässä vastausta tiettyihin kysymyksiin. Ja ehkä mä haen jotain muutosta vanhaan elämäntyyliini. Ajattelin, että minä olen se vastaus. En ollut käynyt hetkeen panemassa kunnolla, mutta tiesin taitojeni olevan vielä tallessa ainakin viime kertojen perusteella. Hän Elsa näytti juuri siltä, että hän osaisi hommat, muttei halunnut yhden yön juttuja, ehkä hän ei ollut koskaan harrastanutkaan niitä. Kuvittelin hänet sohvallani, niin että naapurit näkivät valkoisen perseeni ja hänen jalkapohjansa hartioillani, kun porauduin hänen sisäänsä. Kuvittelin hänen häpykarvoituksensa, hänen vielä jäljellä olevat rusketusrajat ja lantioluun. Mietin, että olin tullut ehkä oikeean paikkaan, vaikkakin väärästä syystä.

En saanut selville sukunimeä, mutta sen sain, että hän oli tulossa myös seuraavallakin kerralla. Mietin kotiin käydessäni, että miten ihminen voi jämähtää pelkän seksin maailmaan reiluksi tunniksi. Mietin ainoastaan seksiä, pillua, tissejä, hyvin sheivattua karvoitusta ja hänen kovaa ääntelyä. Muistin, että olin bongannut itselleni tanssitunnin seuraavalle päivälle, mutta se olisi nyt turhaa. Tuli keskittyä olennaiseen ja tässä tapauksessa Elsaan. Hän oli maininnut jotain harrastuksistaan, eikä tanssi kuulunut niihin. Ehtisin kursseille myöhemminkin. Jos Elsa ei avaisi saksiaan, niin ensi syksynä tunneilla saattaisi tulla yliopistouraa aloittelevia vuonna 1992 syntyneitä todellisia junioreita.

Palasin kotiin ja avasin koneeni läpän. Katsoin talousuutiset ja palasin taas kiimaisen juniorin roolista asialliseksi aikuiseksi. Olin lähtenyt hakemaan näillä uusien ihmisten kalasteluilla tiettyä aikuisuutta, mutta päädyin ajattelemaan seksiä kuin ensi kertaa odottava murrosikäinen. Vai olisiko kypsä seksisuhde sitä paljon mehusteltua aikuisuutta. Mikä tekee meistä oikeasti aikuisia? Katselin tekstejä, joita olin kirjoittanut Rytmissä.

Muistan opiskeluajoiltani ihmisiä, jotka alkavat leikkiä nelikymppisiä jo kaksikymppisinä. Onko se aikuisuutta? Onko se aikuisuutta, että hommaa lapsen ja on heidän kanssaan kypsä siinä iässä. Voiko ihminen menettää aikuisen statuksen, jos hän alkaa ottaa nuoruuden vapauden menettämistä takaisin siinä nelikymppisenä. Pitäisikö meidän kasvaa aikuisiksi enemmän rauhassa? Yritämmekö me olla vanhempia ja kypsempiä, kun emme oikeasti vielä ole niitä. Haluamme korostaa itsenäisyyttä ja omillaan selviämistä jo nuorina, vaikka emme ole henkisesti valmiita vielä vuosikausiin. Minä itse olen vieläkin täysin keskenkasvuinen. Pyydän vanhemmilta apua asioista, jotka minun tulisi tietää. Käyttäydyn lapsellisesti tilanteissa, joita on tullut usein vastaan ennenkin. En muista ottaa oppia tilanteista, joita on tullut vastaan jo ennenkin. Onneksi välillä pilkahtaa esiin jotain piirteitä, jotka kertovat kasvusta. Ehkä se onkin aikuisuutta, kun pystyy myöntämään olevansa vasta polkunsa alkutaipaleella ja tiedostaa sen ratkaisuissaan. Ehkä se aikuisuus onkin tarkoitettu alkamaan minun kohdalla vasta kohta kaikkine taloineen, koirineen, naisineen ja muinen, jos vain suodaan.

Mieleni teki hävittää kirjoitukseni, mutta päätin säästää ne. Ehkä jonain päivänä näissä voisi oikeasti olla joku kiva viisauden siemen ja tai yksi hyvä näkökulma asioihin. Katsoin, että tällä viikolla oli onneksi toinenkin Nuorten aikuisten -ilta. Hymyilin ja jatkoin siitä, mihin tämän iltaisessa illassa jäin.

If it's not fun, why do it?

2010-10-18T14:27:00.000-07:00

Minulla on ollut ongelma; olen ostanut Amazonista kirjoja ja ne ovat päätyneet lähinnä hyllyn koristeeksi mukamas osoittamaan lukeneisuuttani. Nyt sairauslomalla tähän oli kuitenkin mahdollista tehdä korjaus ja tartuinkin toimeen. Ensimmäisenä englanninkielisistä kirjoista pureskeltavaksi pääsi Ben&Jerry's-jäätelöbrändin perustaneiden kaverusten kirja arvoperusteisesta bisneksen tekemisestä ja lukukokemus oli hyvä.

Olen arvottanut jo hetken verran kirjoja siten, että huonot saatan antaa eteenpäin, mutta Ben & Jerry's Douple-Dip: How to Run a Value-led Business and Make Money, Too -kirjanen jää kyllä hyllyyni. Se luotaa hyvän nopean näkemyksen yrityksen historiaan (jos etsii parempaa kirjaa yrittäjyydestä, niin Wal-Martin perustajan Sam Waltonin teos on omiaan). Parhaita ovat kuitenkin tarinat yrityksen arvovalinnoista ja siitä, että vaikutusmahdollisuuksia on oikeasti olemassa. Toisin kuin Wal-Mart, Ben & Jerry's on oikeasti pitänyt alihankkijoita arvossaan eikä kituuttanut heitä romahduksen partaalle, vaikka valtaa heillä tähän varmasti olisikin.

Kirja antaa mahdollisuuden pohtia, millainen Vermontin osavaltio olisi ilman tätä yritystä. Vaikkei kumpikaan perustajista ole kotoisin sieltä, niin lähiympäristö oli aina heille erityisen tärkeä ja yritystoiminnallaan he sitouttivat yrityksensä osavaltioon ja osavaltiolaiset yritykseen. Sama ilmiö on nähtävillä myös Suomessa. Aikanaan valtion yhtiöiden konttoreita ripoteltiin syrjäseudulla, mutta näiden päätösten ansiosta nämä paikkakunnat ovat vieläkin elossa. Nämä kertovat siitä, että parasta tukitoimintaa seuduilla ja sen ihmisille on kannattava yritystoiminta, mikä luo työpaikkoja.

Moni meistä on nähnyt Suomessakin Ben & Jerry'sin Chocolate Fudge Brownie -jäätelöä. Tämän jäätelön browniet valmistaa newyorkilainen Greyston-leipomo, joka työllistää erityisesti työttömiä. Kirjassa kerrotaan, kuinka alkutaival leipomon kanssa oli todella vaivalloinen, mutta pitkän jatkuneen yhteistyön jälkeen yhteistyö saatiin lopulta toimimaan ja tänä päivänä leipomon valmistavat browniet ovat erityisen pidettyjä. Yhtiö teki valinnan ja halusi tukea tätä leipomoa, vaikka se tiesi, ettei tie ole helpoin. Se kuitenkin kannatti.

Yrityksillä on valtava valta ostajina, tällaisesta vallasta me kuluttajat voimme vain haaveilla. Samanlaista valta-asemaa pääsevät kokemaan myös julkisen puolen hankintajohtajat, jotka voivat päättää muun muassa kouluruokien raaka-aineista. Ostaako luomua vai glutamaattia kasvaville nuorille? Vaikkei yksittäinen ylikansallisen pikaruokaketjun boikotointi välttämättä tee muutosta isoon kuvaan, niin muutosta voi tehdä ainakin tukemalla pientä paikallista toimijaa.

Ben & Jerry's teki omasta sosiaalisesti vastuullisesta toiminnastaan kilpailuedun. Sen yrityskuvaan tuli ehkä pienehkö särö, kun se myytiin ylikansalliselle Unileverille, mutta tämä on ollut selvä trendi luomualalla. Coca-Cola, Danone, Kraft, Pepsi ja muut isot toimijat ovat tulleet ostamaan luomualan niche-pelureita pois, koska ovat nähneet orgaanisen kasvun alalle liian vaikeana. Negatiivinen ihminen näkee tämänkaltaisen yrityskaupan pikkusormen kauppaamisena pirulle, mutta positiivinen ihminen näkee mahdollisuuden, että sosiaalisesti vastuullinen yritys pystyy ehkä muuttamaan myös emoyhtiön toimintaa.

Koko Ben & Jerry'sin historia on täynnä mitä erikoisempia tempauksia, jotka yhtiö on pystynyt kääntämään itselleen edullisiksi markkinointitempauksiksi. Jälkikäteen ajateltuna voi sanoa, että yrityksellä on ollut roppakaupalla onnea matkassa, että se on päässyt tähän pisteeseen, jossa se nyt on. Takana on kuitenkin kaikkein tärkein asia, hyvä tuote. Jäätelöt ovat olleet niin hyviä, että ihmiset ovat maksaneet niistä kalliimman hinnan mukisematta.

Kirjaa lukiessa mielessäni oli koko ajan, että tietty muutos on mahdollinen. Jos omat ajatukset alkavat joskus harhailla liikaa maallisen materian perässä, niin on hyvä katsoa kirjaa ja lukea perustajien ajatuksia. Samalla on myös hyvä huomata, että Ben & Jerry's oli aloittaessaan pieni peluri ja se teki hyvää omilla eettisillä valinnoillaan. Yksittäinen kuluttaja on tällä hetkellä pieni peluri, mutta joku päivä hän voi olla arvojohtaja, jonka tekemisillä on iso vaikutus hänen lähipiirinsä ostopäätöksiin.

Meillä on mahdollisuus vaikuttaa joka päivä kaupn tiskillä. Luomuruualla ja Ben & Jerry'sin jäätelöillä on paljon yhteistä. Ne ovat kummatkin tehty laadukkaista raaka-aineista, ne maksavat hieman enemmän, mutta ne ovat varmasti parempi vaihtoehto, jos nauttisi vastaavanlaisen annoksen tavallista ruokaa. Jos sinulla on ollut varaa ostaa arvokasta jäätelöä kaupasta, sinulla on varmasti varaa ottaa luomumaitoa, lähihunajaa, luomumunia tai luomulihaa. Muutos on helppo, kun sen vain päättää.

Itsekseen vai aikaa itselleen?

2010-10-17T08:21:00.000-07:00

Sunnuntaiaamuna en ollut itsekseni. Vanhempani olivat kylässä, mutta vain kylässä hetken verran. He jäivät keittelemään aamukahveja ja minä lähdin sairaalaan Meilahteen. Sinne tieni vei nyt viikonloppuna, kun Kallion terveysasema oli suljettuna. Hyppäsin ratikkaan, vaihdoin sitä Ooppera-talon kyljessä ja kävelin vastaanotolle. Vuoronumero, ilmoittautuminen ja odotusaulaan. Otin käteeni sudokun ja sen tehtyäni vaihdoin Juoksija-lehteen. Niin, ehkä ensi kuussa pääsisin taas juoksemaan.

Olin koko viime viikon sairauslomalla ja sama ralli jatkuu tulevalla viikolla. Kahdeksan tunnin istuminen ei ole hyvästä työajalla, eikä se ole sitä vapaa-ajallakaan. Peruutin ensi viikolle suunnitellun matkan Saksaan. Saa nähdä, palauttaako matkavakuutus lentolipuista maksetun 42 euroa. Tulevan viikon ohjelmaan kuuluvat päivittäiset vierailut Kallion terveysasemalla, eri makuuasentojen hakeminen, lukeminen, dataaminen, satunnainen vierailu työpaikalla ja ennen kaikkea yksinään oleilu.

Tässä tilanteessa olisi eri toimintamahdollisuuksia. Facebookin statukset ovat siitä mahtavia, että niiden avulla pystyy tutustumaan ihmisiin tuntematta heitä oikeasti yhtään. Analysoimatta yhtään pidempään voi kuitenkin Facebookista löytää valittajaporukan, jotka tapaavat purkaa erityisesti maanantaisin elämänsä vaikeutta. Voisin heittäytyä heidän leiriinsä: en voi istua, en voi käydä töissä, en voi urheilla, en voi nauttia alkoholia, en voi käydä kaupungilla, en voi käydä ravintoloissa, en voi käydä paskalla tai suihkussa miten haluan, en voi sitä enkä tätä.

Yritin välillä heittäytyä negatiiviseksi ja kadehtia muiden elämään. Those people don't have PAIN in the ASS. Toisaalta olen kokenut oman elämäni maksimaalisen hetkittäisen kivun ja tällä hetkellä kuljen koko ajan parempaan suuntaan. Vaikka tällä hetkellä joudun olemaan paitsi monista asioista, niin kohta pääsen nauttimaan entistä enemmän niistä kaikista.

Olin hukannut kamerani hetkeksi. Isäni avustuksella onnistuin kuitenkaan löytämään sen. Vanhempani toivat sen vierailullaan minulle takaisin. Kuvien joukossa oli otos kuukauden takaa, kun olin kohtuu hyvävointisena juoksemassa puolimaratonia Jyväskylässä. Joku olisi voinut ajatella kuvia katsoessaan, että elämä on perseestä, koska ei pääse juoksemaan. Itse kuitenkin katsoin kuvia iloiten tietäen, että kohta olisin taas lenkkipoluilla.

When life gives you lemons make lemonade, on joku tuumannut suosikkisitaatikseen. En voi tehdä töitä, mutta voin olla rauhassa kotona ja latailla akkuja, että olen entistä motivoituneempana takaisin työmaalla. Vaikka en voi harjoitella, niin voin jo suunnitella ja nähdä sieluni silmin itseni kirmaamassa ylämäkivetoja ja hankkimassa salilla voimaa jalkoihin. En voi ottaa keittoa, mutta säästänpä rahani ainakin tältä ajalta. Ja osaapahan arvostaa arkisten toimitusten sujuvuutta vastaisuudessa, kun ne ovat tällä hetkellä vaikeampia.

Valitettavin asia lienee tällä hetkellä se, että joudun perumaan Euroopan matkani. Olin luvannut mennä moikkaamaan kahta ystävääni, toista Bremeniin ja toista Hampuriin. Tämä reissu jää nyt väliin, mutta lomapäivät saan tietty pitää myöhemmin. Ystävät Saksassa säilyvät, mutta pitäisikö minun vaihtaa vielä lomakohdettani. Lomat pitää kuitenkin pitää vielä tämän vuoden puolella. Vaikka reissu peruuntui, niin nyt on mahdollisuus suunnitella jotain ihan muuta. Lähteäkö jonnekin aivan muualle sittenkin?

Joskus tulee vastaan hetkiä, jolloin on oikein tyytyväinen itseensä. Saatan olla tyly, ylimielinen, hajamielinen, laiska ja monia muita ikäviä asioita, mutta onneksi minulla on todella positiivinen elämänasenne. Kun elää yksin ja kukaan muu ei tule sitä mitalia antamaan, niin annan sen itse itselleni. Elämässä tulee jossain vaiheessa vastaan oikeitakin ongelmia vihoittelevan hanurin sijaan (vaikka sekin toki on vähän ikävä). Tärkeintä on muistaa pitää se sama positiivinen asenne silloin, koska ansaittuun mitaliin liittyy se, että positiivista asennetta tulee vaalia myös tulevaisuudessa.

Kirjoittaja kehottaa ihmisiä katsomaan asioiden eri puolia ja erityisesti niitä positiivisia.

Materia

2010-10-08T09:18:00.000-07:00

Kirjoittaja palaa tällä kertaa asiaan. Tästä hänen piti kirjoittaa jo aiemmin, mutta tarinat voittivat totuuden (mielipiteen).

Viime sunnuntaina Hesari kertoi toimittajasta, joka päätti toteuttaa David Brunon haasteen 100 tavarasta. Homman idea on karsia omat tavaransa maksimissaan tiettyjä sääntöjä käyttäen. Kotitaloustavaroita (ns. yhteisiä tavaroita) ei lasketa ja lisäksi kaikki kirjat ovat yksi tavara (tämä olisi helpotus minulle). Mikäli hommaa uuden tavaran, niin joku vanha lähtee pois. Yksinkertaista.

Olin nuorena jonkin sortin materialisti. Piti olla uusi vaatteita, levyjä ja leffoja (sisustamiseen en koskaan hairahtunut). Todellinen muutos tapahtui ehkä huhtikuussa 2009. Olin juuri tullut Jenkkilästä ja vaatekaappi oli mennyt uusiksi. Pikku hiljaa sitä huomasi, ettei tarvitse hetkeen ostaa mitään vaatteita, koska töissä on aina samat vaatteet. Rupesin muutenkin miettimään ostamisen mielekkyyttä hieman enemmän.

Ihmiset ostavat tavaroita pitkälti saadakseen paremman mielen. Söin kuukauden puuroa, jotta sain tän hupparin, mutta kyllä kannatti, tää lisää oikeasti elämänlaatua. Muuttojen ohessa on huomannut hyvin, kuinka paljon sitä oikeasti tarvitseekaan tavaraa. Jyväskylästä Turkuun lähtiessä pari Ikea-kassillista vaatteita meni kirpulle ja kolmas Pelastusarmeijalle. Turussa vaatteita ei kertynyt juurikaan lisää, joten pois heitettävää ei onneksi juuri ollut. Helsinkiin tullessa huomasin, ettei asunnossa olekaan vaatekaappia, joksi tuli hankittua tietty halvin malli Sotkasta. Tämä pienokainen ei niele liian paljon tavaraa, mutta oikeastaan se on hyvä asia. Tulee mietittyä, mitä oikeasti tarvitsee.

En muista, että olisin ostanut viime syksynä mitään muita vaatteita kuin farkut, kävely- ja työkengät ulkomaanreissultani. Farkut eivät enää tunnu hyviltä, mutta kengille on onneksi käyttöä. Minulla on kuitenkin ollut paheeni, kirjat. Liian useasti ostamani kappaleet ovat jääneet hyllyyn. Siellä on vieläkin kirjakerhoaikojen peruja olevia teoksia, jotka odottavat seuraavaa pitkää lomaa. Kävin viime syksynä neljä-viisi kertaa Helsingissä ja joka kerta mukaan tarttui keskimäärin kaksi opusta, olen lukenut niistä ehkä kolme.

Onneksi Kallio on täynnä antikvariaatteja. En ole saanut vielä aikaiseksi mentyä niihin. Ehkä joku päivä vielä keskimäärin euron kilohinnan sinne kiikuttamistani teoksista. Vaikka olen välillä erittäin aikaansaava, niin toisinaan olen todella saamaton. Toivottavasti paikat ovat huomenna auki ja kuumetauti on rauhoittunut sen verran, että uskallan lähteä raijaamaan pahvilaatikkollista luettavaa sinne.

Mihin sitten käyttää rahojaan, jos ei voi ostaa vaatteita tai sisustaa? Kannattaa oikeasti miettiä, mikä lisää elämänlaatua. Kauan vaatteet kestävät? Onko tämän hetkinen koti sellainen, johon kannattaa panostaa omaisuus vai voisiko jotain persoonallista saada aikaa hieman pienemmällä rahalla? Omaa elämänlaatuani lisäävät hyvä, puhdas ja terveellinen ruoka, uudet kokemukset matkojen muodossa sekä harrastukset.

En ole koskaan käynyt omalla rahallani syömässä 50 euron menua hyvässä ravintolassa. Pari kertaa olen valitettavasti tuhlannut tämän summan baarissa. Olisiko joskus tapahtunut joku niin kiva juttu, että sitä voisi hyvien kännien sijaan juhlistaa menemällä oikeasti hyvin syömään. Suosittelen lämpimästi kaikkia syömään ulkona, yksityisesti omistetuissa ravintoloissa (jopa Jyväskylässä on ihan hyviä). Kaikki muistanevat vanhempien joskus huokailleen, että olisi kiva syödä useammin ulkona. Se on oikeasti mahdollista.

Vaaterintamalla suosittelen panostamaan laatuun määrän sijaan. Olen itse omistanut vuodesta 1999 asti neljä talvitakkia. Kaksi on vielä vaatekaapissa, yksi on veljelläni ja yksi varastettiin (korvasin sen kevyemmällä versiolla, passaa puvun kanssa). Ostin talvitakkini kaksi vuotta sitten ja tavoitteeni on pärjätä samalla kymmenen vuotta. Vaikka Sinkkuelämää ja Täydelliset naiset saavat jotkut juoksemaan Carrien ja muiden ihanien vaatteiden perässä, niin ne naiset tulevat aina näyttämään teitä muita paremmilta ja tyylikkäämmiltä, sori olette jäljessä. Milloinhan muotiblogit menevät pois muodista?

Vaatteet kuluvat, tavarat tulevat tarpeettomiksi paikkojen vaihtuessa, mutta muistot jäävät. Ei tarvitse välttämättä Afrikkaan asti, että saa aikaa ikimuistoisen kokemuksen. Sellaisen voi tarjota vaellusretki Kolille tai vaikka rentoutumisviikonloppu Naantalin kylpylässä (en ole itse käynyt, mutta kaverit ovat ja se on mielestäni hyvä juttu). Ihmiset ovat tietty erilaisia, mutta kannattaa miettiä, kumpi tuntuu paremmalta: katsoa yössä loistavaa Pariisia hyvän ystävän tai rakkaan kanssa vai mennä baariin uusi hieno vaate päällä?

Vanha sanonta kertoo rumien koreilevan vaatteilla. Muistan itse kehuneeni skandityttöjä ulkomailla ollessani ja aina vastaus on ollut, että he osaavat vain laittautua paremmin. Parempi ulkonäkö tai olo ei tule vaatteista, vaan se tulee itsetunnosta. Jokaisen tulisi tietää olevansa hyvä tyyppi ilman sitä, että joku toinen sanoo sen tai sen takia, että hänen päällään on paikan tyylikkäin vaatekappale.

Tänä päivänä onneksi monet ovat heränneet miettimään elämänarvojaan. Ei tarvitse alkaa dyykkaamaan ruokaa tai hankkimaan kaikkia kledjujaan kirppariltaan, vaan pienetkin muutokset ovat hyvä juttu. Ostaa sen halvimman tehotuotetun tuotteen sijasta luomua. Sijoittaa kahden semihyvän talvitakin sijasta yhteen kunnolliseen.

Tällä hetkellä on menossa Stockan Hullut Päivät, mutta Kirjoittaja on kotona kuumeessa. Hän ei olisi mennyt sinne muutoinkaan. Hän muistelee Carson Kressley sanontaa siitä, ettei kannata ryhtyä tarjoushuoraksi.

Shrink

2010-10-04T11:31:00.000-07:00

Hän asteli tänään verryttelyhousuissaan. Normaalisti hänellä oli yllään jakkupuku tai joku muu sovelias bisnespukeutumien. Hän olikin erikoistunut hyvin maksaviin asiakkaisiin. Ehkä hän ei halunnut asiakkaiden tunnistavan häntä. Hänellä oli oma vastaanotto Töölössä, mutta tänään ei ollut työpäivä. Tänään hän oli itse asiakkaana. Hän olisi voinut ottaa ratikan, mutta kaunis syksy veti pyörän selkään.

Punavuoressa sijaitseva kerrostalohuoneisto oli muunnettu kätevästi yksityisvastaanotoksi. Se ei olisi mitenkään enää tänä päivänä mahdollista - ehkä seuraavan asuntolaman jälkeen taas. Vastaanottoa pitävä, eläkeikää lähestyvä psykologi oli sonnustautunut pikkutakkiin, kauluspaitaan ja tavamerkkiinsä rusettiin. Lisäksi hänellä oli samettihousut ja puolikengät. Vanhempaa psykologia kiinnosti suunnattomasti tämä stressaantuneelta kuulostanut nuorempi kollega ja tällaiset tapaukset olivat nimenomaan vanhemman psykologin erikoisalaa.

Ovikellon soimisen jälkeen kahden saman ammatinharjoittajan katseet kohtasivat. Nuoremmasta näki heti, ettei hän tulisi olemaan liian vaikea asiakas. Kokeneempi psykologeista otti nuoremman vastaan empaattisella hymyllä ja reippaalla kädenpuristuksella. Isommissa firmoissa kahvinkeittäjän jämätyöpaikan vieneiden automaattien sijaan vastaanottoa koristi jo korjausta kaipaava Moccamaster. Vanhempi psykologi kysyi nuoremmalta, juoko tämä kahvia. Nuorempi ilmoitti ottavansa kahvinsa mustana. Tuttuun tapaansa vanhempi ammatinharjoittaja löysi tästä jutun juuren, johon tarttua. Oletteko kuulleet, että jotkut sanovat nauttivansa kaffensa obamana. Vaikken pidäkään yhtään poliittisesta korrektiudesta, tuo tuo juttu on mielestäni jo liian paksua. Nuorempi nyökkäili jutuille, hänen ajatuksensa olivat hänen haastavimmassa asiakkaansa, samassa ihmisessä, jonka vuoksi hän istui ensimmäistä kertaa toisen psykologin vastaanotolla.

Aloitan alusta. Hän on fiksu nuori mies. Te tiedättekin hänet, juuri julkaissut ensimmäinen kirjansa. Minulla on itse asiassa se opus mukana. Olen lukenut sen kahteen kertaan. Toisella kerralla alleviivasin kaikki kohdat, jotka korostavat niitä luonteenpiirteitä, jotka ovat ajaneet minut tähän tilanteeseen. Myönnän, että kyseessä on myös omaa heittäytymistäni, mutta hän on vaikea asiakas. Ei narsisti missään nimeessä, mutta nauttii suunnattomasti huomiosta. Ymmärrät kai, mitä tarkoitan. Nämä istunnothan ovat tavallaan meillekin tärkeitä muussakin kuin taloudellisessa mielessä. Hyvä asiakas kertoo tilanteestaan. Pääsen ehkä ehdottamaan jotain ratkaisua, joka tyydyttää minuakin. En ole pelkkä jätelava, johon heitetään se kaikkein kauhein tavara, jota ei voi viedä kotipihan roskikseen, etteivät naapurit huomaa.

Katsokaa nämä muistiinpanot, jotka olen kirjoittanut aina käyntien jälkeen. Myönnän kyllä sen, että hän on ainoita asiakkaita, joka saa minut kirjoittamaan näin antaumuksella näitä istuntoraportteja. Kukaan muu ei saa aikaan sellaista. Mutta ongelma on tässä se, että työni pyörii tämän yhden ainoan potilaan ympärillä. Hän käy istumassa puolitoista tuntia vastaanotolla viikossa, mutta hän on mielessä joka päivä. Hyväksyin hänet ikävä kyllä Facebook-kaverikseni ja minusta tuntuu, että päivitykset liittyvät välillä minuun.

22. huhtikuuta. Potilas saapui luokseni. Hän oli pukeutunut tahallisen huomiota herättävästi. Jalassa turkoosit pillifarkut, jotka oli kuulemma tuotu New Yorkista, Macy'sin myyjätkin kilvan kehuivat. Päällä syvällä v-aukolla varustettu t-paita. Paita oli sekin Atlanta American Apparelilta. Potilas myönsi tykkäävänsä Patrick Batemanin tavasta tuoda esille eri tuotemerkkejä American Psykosta tutulla tyylillä. Erittäin huono merkki. Potilas kertoi, että oli huijannut kahtena peräkkäisenä päivänä kaksi eri naista sänkyynsä. Hän sanoi, että olisi saanut kumpaakaan ilman kirjailijastatusta. Potilas meni Kallion Sivukirjastoon ja hakeutui poliittisiin pöytäkeskusteluihin. Ensimmäisenä iltana hän kertoi äänestävänsä vihreitä ja toisena iltana vasemmistoliittoa. Potilas piti kummankin illan kohokohtana sitä, että hänen naisensa olivat sängyssä myöntäneet antaneensa äänensä myös joskus kokoomuksella, eivätkä kummatkaan oikeasti olleet niin vasemmistolaisia. Potilas kertoi avoimesti seksikokemuksistaan ja toi esille sänkytaitojaan... Potilaalla havaittavissa tiettyä tarvetta korostaa omaa erinomaisuuttaa. Potilas ei näe omia heikkouksiaan. Pitää tällä hetkellä itseään tietynlaisena alfauroksena.

Myönnän kyllä, että tässä voisi olla kyse siitä, että olen kiinnostunut hänestä. Ja toki myönnän. Hänellä on hyvä itseluottamus, hän pitää itsestään huolta, muttei hän ole sillä tavalla klassisen komea. Ryhti on huono ja eikä hän näin keväällä ole parhaimmilansa, koska ei ole päivettynyt vielä. Myönnän kyllä, että olen katsellut Facebookista kuvia, joissa hän on ollut tosi ruskettunut. Ongelma on nyt siinä, että asiakas on alkanut pelata. Hän tuli sinne selventääkseen asioitaan ja parantaakseen kirjoitustahtiaan. Epäkohdat on varmasti jo korjattu, niiden tilalle on vain tullut uusia. Liika huomionkipeys ja liika valloittamisen tarve.

En minä pysty lopettamaan tätä alkanutta asiakassuhdetta. Se on kummallekin tärkeä. Minä saan kerrankin jotain huomiota mieheltä. Hän pääsee puhumaan ja se kehittää entisestään kirjoittajana. Joskus toivon, että olisimme tavanneet jossain muualla. Meistä olisi voinut tulla hyvät ystävät, tai ehkä enemmänkin. En kuitenkaan tarkoita, että olisimme päätyneet yhteen. Luulen, että olisimme kaksi liian vahvaa ihmistä siihen.

Haluaisin saada hänet edes kerran kanssani sänkyyni. Asiakkaani on halunnut sitä varmasti ajatuksissaan useammin. Se yksi pano vapauttaisi minut. En tietenkään voisi jatkaa asiakassuhdettani hänen kanssaan, mutten voi jatkaa sitä kohta ilman sitä seksiäkään. Ihan sama, miten se tapahtuu. Pöydällä vastaanotolla, joku ilta kaupungilla, hänen luonaan. Ei kai yksi pikku juttu tee ihmisestä pahaa. Luulen, että miehenikin on pettänyt minua. Ehkä maksimissaan kerran, mutta todennäköisesti kuitenkin.

Vanhempi psykologi ei jaksa enää kuunnella nuorempaa kollegaansa. Niin perinteinen juttu, potilassuhde on syventynyt liikaa. Iän myötä vanhempi psykologi on oppinut tiettyjä maneereja, joiden avulla hän saa toisen osapuolen jatkamaan juttujaan niin, ettei tämä huomaa psykologinsa ratkovan siinä samalla viiden tähden sudokua. Puheen saa ainoastaan katkeamaan Tämä on selvä tapaus -sutkaus. Samalla vanhempi muistaa uransa alkuvaiheet, sen kuinka hän rakastui omaan potilaaseen ja siihen kuinka hän uskalsi erään vastaanottokerran ojentaa ne kukat tälle. Tänään sama nainen tulee kotiin syömään vanhemman psykologin tekemään lohikeittoa. Heidän perheessään torstaina on ollut aina miesten vuoro.

Kolmesataayksi

2010-10-03T09:31:00.000-07:00

Mulla on ollut jo vähän aikaa vähän vaihteleva fiilis tästä blogista. Toisaalta en jaksa puskea asiajuttuja, koska maailmaa seuraava löytää ne jutut muutenkin. Ja oonhan mä täällä ottanut jo kantaa moneen juttuun, joten kannanotot alkaa olemaan vähissä. Joka tapauksessa rakastan kirjoittamista liikaa, että jättäisin sen. Kun kirjoittaa kokeellisesti jotain kertovaa, mutta ehkä omaelämänkerrallista, fiktiota, niin siinä voi samalla ottaa kantaakin sivussa.

Kun yleensä äänessä on ollut nuori poika, joka on etsinyt rakkautta ja pannut siinä sivussa menemään, niin nyt yritän välillä löytää jotain muitakin ääniä. Katsotaan, miten onnistun. Edelleenkin on tarkoitus, että voin palata kirjoittamaan milloin mistäkin. Mutta todennäköisesti tulevat kirjoitukset ovat tietynlaisia kirjoitusharjoituksia tai taidon ylläpitämistä sen sijaan, että kertoisin tarkasta omista tuntemuksistani.

Pahoittelen, että kaksi ensimmäistä kappaletta on huonosti kirjoitettu.

***************************************************

Katsoin häntä. Hän olli niin komea tänäänkin. Tai en itse pidä hänen ulkonäöstään niinkään, mutta naiset ilmeisesti pitävät. Ehkä se haistavat, että kyseessä on jonkin sortin panomies. Ehkä se paistoi minustakin ulos silloin kolme vuotta sitten. En tiedä, miten kaikki on nyt näin muuttunut. Käänsin pääni takaisin kohti häntä ja näen jo kolmannen naisen haluavan häntä mukaansa. Kolmas kerta oli se ratkaiseva, tai ehkä nainen oli vain hänelle tarpeeksi kaunis. Peli oli ohi tältä illalta.

Kävelin kohti lapsuudenkotia kohtalaisen rivakasti. Tämä oli taas tutunlainen kävely, reissu oli päättänyt tutusti tyhjin käsin. En ollut taaskaan katsonut ketään. En muista, milloin olisin viimeksi käynyt puhumassa naiselle yökerhossa. Tai muutenkaan. Mutta tänäänkin jouduin lähtemään ulos, olisin jäänyt mieluummin kotiin, mutta se ei vain ollut mahdollista. Kun kerran oli käymässä kotikaupungissa, niin piti mennä. Sähän et Sakari seurustele. Mitä sä vanhempien luona teet lauantai-iltana? Tiesin jo illan tuleman ennestään. Vaikuttiko se illan kulkuun?

Heräsin aamulla, kun jumalanpalvelus pauhasi radiosta. Se saa aamu-unisen nousemaan varmemmin ylös kuin hevi. Oloni oli kohtalaisen hyvä, koska olin himmannut juomistani jo pitkään. Vanhempanikin kysyivät heti tytöistä, onneksi minun ei tarvinnut heille valehdella. Samalla kun laitoin marjoja puurooni näin seinälle kalenterin ja havahduin, että tasan kuukauden päästä olisi taas syntymäpäivänä. Samana päivänä tulee kolme vuotta täyteen siitä, kun olen viimeksi saanut naista. Kuukausi sitten tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun hyppäsin työelämään. Joku voisi sanoa, että näillä asioilla on joku syy-seuraus-suhde. Ainakin minun kohdallani on.

Vanhempani lähtivät sunnuntaikävelylle aamiaisen syötyään. Muistelen omia sunnuntaipäiviäni viime vuosilta. Reilu kolme vuotta sitten tapailin yhtä ihan kivaa tyttöä. Olimme viikonloppuja yhdessä ja kiersimme sunnuntaisin Jyväsjärveä. Yhdellä kävelylenkillä hän sitten kertoi tuntemuksistaan ja siitä, ettei tästä tulisi mitään. Vaikka tyttö olikin ehkä vain ihan kiva, eikä elämäni nainen, niin se hetki oli yllättävän raastava. Päivä oli pilalla, maanantai meinasi olla itkuinen, tiistaina halusin hänet takaisin, keskiviikkona sain kuulla ettei se onnistu, torstaina aloin miettiä kostoa, perjantaina panin hänen kaveriaan, lauantaina yritin toista kaveria ja sain kuulla kunniani. Sunnuntaina oli vielä pahempi olo kuin viikkoa aiemmin.

Tänä sunnuntaina tunsin oloni erittäin ristiriitaiseksi verrattuna kolmen vuoden takaisiin tapahtumiin. Toistaalta olin tyytyväinen, ettei tarvinnut murehtia sydänsuruista ja sai elää omalle itselleen, vaikkakin aika yksin. Samaan aikaan minulta puuttui se tietty itseluottamus, joka oli ollut tavaramerkkini vielä vuosia sitten. Olihan se itseluottamus sisälläni vieläkin, mutten muistanut, milloin oli viimeksi ottanut sen esille. Töissä sitä tarvitsi päivittäin, mutta ehkä se oli työhaastattelu, jossa jouduin viimeksi kertomaan, että olen kova luu.

Isä heitti minut asemalla ja hyvästeli autolla. Kun astuin junaan näin ympärilläni kymmenet pariskunnat, jotka hyvästelivät toisensa. Aamulla olin ajatellut vain seksiä, mutta ehkä kaipasin jotain muutakin. Muistin, että ystäväni oli kysynyt läheisyydenkaipuustani. Olin vastannut, etten tarvitse sitä enää, koska olin ollut niin pitkään yksin ja turtunutkin. Todellisuudessa taisin kaivata läheisyyttä ja olin kyynistynyt. Junassa aloin miettiä sitä, mikä oli muuttunut kolmen vuoden aikana. Muistin veljeni kertomukset siitä, kuinka naiset olivat viime aikoina kehuneet hänen sänkytaitojaan. Muistin, kun naiset vielä kolme vuotta sitten kehuivat meisseliäni isoksi ja seksitaitojani erittäin hyviksi. Olivatko ne vielä tallella? Ehkä. Mutta osaisinko olla enää ihmisen kanssa. Tuskin ainakaan heti.

Vajaa kolme vuotta sitten lähdimme ulos viettämään syntymäpäiviäni. Otin baarista kotiini kauniin naisen, jonka kanssa olimme nähneet pari kertaa aiemmin. Krapulahöyryissä panimme kolme kertaa ja se oli parasta seksiä pitkään aikaan. Tyttö lähti viikon päästä tästä reissaamaan ja jatkoi siitä kotipaikkakunnalleen joulun viettoon. Minä muutin Vaasaan töihin ja elämä muuttui toden teolla. Vaikka mielsin itseni tuohon aikaan vielä opiskelijaksi, koska parhaat ystäväni olivat vielä koulussa, niin elin tylsää työssäkäyvän elämää. Tein duunit, lähdin lenkille, kävin puntilla ja katsoin leffoja. Viikonloppuisin reissasin ympäri Suomea moikkaamassa kavereita. Kun huomasin, etten ollut vuoteen saanut naista, niin perustelin sen itselleni sillä, etteivät puitteet antaneet mahdollisuuksia tavata uusia naisia niin usein. Viikonloppuisin keskityin ryypätessäni kavereihin enkä niinkään naisiin.

Puolentoista vuoden krouvissa kävin pari kertaa treffeillä. Toinen naisista oli liian lihava ja toinen ei ollut tarpeeksi fiksu (hän oli kyllä hemaisevan kaunis, mutta ei päästänyt yöksi ja ilmoitti seuraavana päivänä, ettei halua nähdä enää). Bongasin Ruisrockista kivan porilaisen, vähän nuoremman tytön, mutta en päässyt käsipelejä pidemmälle, koska jatkot olivat täynnä porukkaa. Emme nähneet koskaan tuon illan jälkeen. Sama toistui pari kertaa muissa juhlissa, mutta silloin me vain suutelimme. Kohta kolme vuotta siitä, että olin viimeksi nukkunut jonkun kanssa.

Tampereella viereeni istui kivannäköinen tyttö, joka tuli vanhempiensa luota ja meni poikaystävänsä luo Helsinkiin. Nuoret rakastavaiset olivat pitäneet yhtä melkein tuon kolme vuotta. He olivat tavanneet juuri silloin, kun olin viimeksi otollisella tuulella tosi rakkaudella. Tai olihan tuuli ilmeisesti otollinen vieläkin, tai ilmeisesti kaipasin naista. En ollut vain tuonut sitä esiin mitenkään lähes tulkoon kolmeen vuoteen. Hän oli valmistunut psykologiksi, työskenteli poliisilla profiloijan avustajana. Muistin sen ihanan psykologin, josta olisi voinut tulla hyvä tyttöystävä minulle. Tuulet eivät vain olleet otollisia silloin. Hänen miesmakunsa oli hiukan erilainen. Harmittelin, etten ollut itse tavannut tätä ihanaa tamperelaislähtöistä tyttöä. Jos hän ei olisi seurustellut, olisin epäröimättä kysynyt numeroa. Nyt tyydyin vain olemaan onnellinen heidän puolestaan ja toivotin hyvää syksyn jatkoa. Olisin toivonut edes jotain nimivinkkiä tai jotain, ehkä hänellä olisi ollut joku kaveri, jolle olisi voinut suositella. Ei mitään, pelkkä mukava moikkaus vain.

Saavuin kotiin noin kahdeksalta. Avasin läppärini ja tarkistin netistä uusimmat tapahtumat. Hesarin sivuilla oli juttu netin pornosivustoista. Muistin, etten ollut käynyt niilläkään sivustoilla pariin vuoteen. Himot olivat kadonneet sitä myötä, kun ei tarvinnut muutenkaan murehtia seksin perään. Ei tarvinnut heittää pyyhkiä munaansa verhoihin, ei lakanoihin. En tiennyt enää toimiiko vehkeeni. Ehkä se tosipaikan tullen kovettuisi äärimmilleen, tai sitten sen tuntema paine olisi niin kova, että tullessani minuun vain sattuisi. Vielä kolme vuotta sitten kuulin, kun vaihtuvat kumppanini kehuivat sitä paksuksi. Enää en edes tiennyt itsekään, miltä se näytti erektiossa.

Soitin naispuoliselle ystävälleni ja puhuimme aiheesta. Hän oli ollut kaksi vuotta ilman seksiä ennen poikaystävän löytymistä. Hän sanoi ne samat jutut kuin ennenkin, mutta minun piti taas tänä sunnuntaina kuulla ne. Kun on aikanaan käynyt paneskelemassa tarpeeksi, niin ei jaksa etsiä mitään sekundajuttuja. Seksi on nyt niin erilaista, kun on tunteita mukana. Puhelun jälkeen mietin yhteiskuntamme suhdetta seksiin. Tavallaan se on vieläkin, vähän kiellettyä hyvää. Yhden illan juttuja ei hyväksytä. Toisaalta seksi on ihanaa parhaimmillaan. Jopa yhden illan jutussa. Ihmiset eivät puhu siitä minulle, mutta he pitävät minua outona, koska en ole hetkeen (aika pitkään hetkeen) harrastanut seksiä.

Mietin suhdettani, joka päättyi osaksi sen takia, etten halunnut panna kuin kerran päivässä. Pidin joskus siitä puolestani, ettei seksi näytellyt liian isoa osaa elämässäni. Tänä iltana mietin, että ehkä sen tulisi näytellä. Tällä menolla jäisin yksin. Avasin Facebookin ja katsoin, että kaverini oli alkanut seurustelemaan - nettitreffi-ilmoitus oli poikinut tulosta. Kuukausi sitten olin lähellä hairahtua Suomi24:n palveluun, mutta sillä hetkellä, kun palvelu kysyi sähköpostiosoitettani, niin feidasin koko homman. Vanhempani ja isovanhempani eivät tarvinneet nettideittailua, ja hyvin on käynyt heilläkin rakkauden suhteen.

Koko illan luku kolme seurasi minua. Se tuli uutisissa, tulevien asiakastapaamisten osoitteissa, illan elokuvassa ja muistettavia asioiden määrässä. Ehkä vuoden päästä luku neljä alkaa puskea jostain läpi. Vaikka aika onkin pitkä, niin siitä ei onneksi ollut tullut elämääni mitään suurempaa peikkoa. Ei seksittömyys näkynyt arjessani millään tavoin. Muistin ne illat, jolloin kävin vielä runkkaamassa ja luin hetken kirjaan ennen nukkumaan menoa. Silloin pystyin nauttimaan näistä yksin, nyt luin enää kirjaa. Millaista olisi nukkua jonkun kanssa? Vetäydyin vällyihin, jotka olisi tullut vaihtaa jo montaa päivää sitten. Olin jo nukahtaa, mutta hain vielä sohvalta tyynyn kainalooni. Ihmisen on hyvä osata olla yksin, mutta ei se pitkällä aikavälillä hyvää tee kenellekään.

300

2010-09-26T07:35:00.000-07:00

Populaarikulttuuri, ystävät, Facebook ja sitä kautta kaverit, kirjat ja menestystarinat uutisista saavat meidät joskus haikailemaan jotain muuta. Oi, tuo yritysjohtaja ol niin fiksu, että lähti jo lukioiässä Walesiin opiskelemaan. Ja kuulitteko siitä elokuvaohjaajasta, joka lähti New Yorkiin tekemään uraa? Hänen esikoisensa on juuri tullut ulos. Ovatko elämämme niin yksinkertaisia, että pitää alati haaveilla jostain muusta?

Joku haluaa ulkomaalaisen puolison, että lapsista tulee kaksikielisiä. Toiselle riittää suomenruotsalainen. Yksi haluaa naimisiin tummaihoisen kanssa, koska puolitummat lapset ovat niin ii-hania. Mitä nahkapää sanoisi, jos kuulisi, että kohtalaisen kauniilla vaimollansa on venäläiset sukujuuret. Sitten on niitä, jotka eivät yksinkertaisesti halua lapsia. He saattavat olla joko tyhmyyttään itsekkäitä, eivätkä tajua, että oma mahdollisuutensa elää on peräisin jonkun haluasta saada lapsia. Tai sitten he vain oikeasti tekevät palveluksen, koska tietävät olevansa huonoja vanhempia. On paljon niitä, ketkä haluavat lapsia, mutta eivät osaa huolehtia niistä. Valitettavasti on myös niitä, jotka olisivat todella hyviä vanhempia, mutta eivät voi saada lapsia.

*****************************************************

Päivä yksi. Se kuulostaa suomeksi tosi tyhmältä, day one on paljon parempi. Näen hänet ensimmäistä kertaa, vaikka olen voinut tuntea hänet jo pitkään. Olen voinut oikeasti kuvitella hänet näiden viimeisen kahdeksan ja puolen kuukauden ajan. Olen unelmoinut hänestä ehkä vasta vuoden tai pari. Ehkä olen sen verran perinteinen, etten kuvitellut saavani lasta ennen avioitumista. Jäykkää? Ehkä. Viisasta? Kyllä. Ainakin hänellä on nyt hyvä olla täällä, tai taustat ovat kunnossa. Eihän sitä tiedä. Saatan olla todella huono isä. Onneksi äiti on hyvä, vaikka hänkin on tässä ensimmäistä kertaa.

Kuukausi. Muistan puhelun vuosien takaa. Asuin silloin vielä Turussa. Mielessäni kummitteli silloin yksi tyttö, jonka olisin voinut periaatteessa kuvitella lasteni äidiksi. Voisi sanoa, että hän oli paras siihen asti tapaamistani naisista. Vaikken tuntenut häntä kyllin hyvin voidakseni sanoa noin vahvasti, niin luotin tuolloin saamiini vaikutelmiin ja ajan tuomaan harkintaan (enää en voi sanoa asiasta mitään, koska en ole kuullut hänestä pitkään aikaan, kuitenkin uskon hänen viettävän kunniallista elämää). Puhuimme tuolloin tulevaisuuden suunnitelmistamme. Omaa nykyhetkeäni sivuttiin myös. En pystynyt tuolloin vielä 25-vuotiaana millään kuvittelemaan tätä elämää. Vaikka tuolloin väitin, etten olisi ollut vielä valmis isyyteen, niin olenko oikeasti nytkään. Talous on kunnossa, mutta onko se pohja hyvälle vanhemmuudelle. Hän sanoi, että tilanteisiin sopeutuu. Totta kai, olen sopeutunut nytkin. Mutta mietin, että olisiko lapselleni ollut parempi syntyä tähän maailman vajaa kymmenen vuotta aiemmin.

Seitsemän vuotta ja viisi kuukautta. Otin töistä aamupäivän vapaata, että voin viedä hänet kouluun. Tänään oli minun vuoroni. Tein siitä taas numeron kotona - minä joustan puolikkaan päivän verran, työni on mukamas perkeleen haastavaa eikä sieltä noin vain voi olla pois. Asiakkaiden asiat pitää hoitaa. Haluatko sinä vaimoni, että ne hoidan minä vai joku muu? Jälkimmäisessä tapauksessa minulla ei ole työtäni. Ajattelen taas töitä, vaikka on hänen ensimmäinen koulupäivänsä ja minun pitäisi opettaa turvallista reittiä kouluun. Puutarhakadulta oli niin helppo kävellä Ainonkadulle - ei siinä joutunut ylittämään kuin kolme risteystä. Nyt hänellä on noin kilometrin matka, joka on minulle lyhyt mutta hänelle pitkä. Suojatie, pysähtyminen kielletty, parittomien päivien pysäköintikielto; hän tietää liikennemerkit paremmin kuin moni autokoululainen. Pitäisikö se teoriaosuus käydä jo ensimmäisellä luokalla? Tulevat raggarit pääsisivät ainakin paremmin läpi, toivottavasti näitä tapauksia ei ole paljon hänen luokallaan. Saavumme vihdoin, emme ole ensimmäisiä, mutta emmepä viimeisiäkään. Vien hänet luokkaan ja jään seuraamaan opetusta, kuten muutkin. Halaamme vielä lähtiessämme. Tämä on vielä se ikä, kun lapset uskaltavat näyttäytyä vanhempiensa kanssa ja koskettaa.

Kymmenen ja puoli. Ohjailenko liikaa harrastusvalinnoissa? Vaimoni haluaisi lasten olevan musikaalisia. Itse painotan urheilua. Eikö vaimoni nyt tajua? Joukkuelajit opettavat lapsille paljon enemmän kuin joku viulunsoitto? Kitaralla saisi vielä naisia mutta viulunsoittajaa pidetään nörttinä. Jalkapallon pelaaminen opettaa pienessä mittakaavassa kaikki elämän tärkeimmät taidot: sosiaalisen kanssakäymisen, häviämisen, voittamisen ja muiden kunnioittamisen. Se opettaa myös pelaamaan reilusti, mutta tarvittaessa käyttämään yhtä kieroja keinoja kuin vastustaja. Yleisurheilun hyväksyn myös mieluusti. Muistan opiskeluajoiltani, että yleisurheilijat ovat hyviä tyyppejä ja menestyvät hyvin koulussakin. Suunnistajasta saisi treenikaverin. Mitä vaimoni pitäisi, jos minä ja hän lähtisimme aamuisin lenkille klo 6? Väittelystä ei tule mitään, lyön hänet jäihin. Nää pianot ja viulut on ihan pellejätkien hommia, se voi opetella soittaa kitaraa vaikka opiskellessaan, jos ei saa muuten pillua. Tämä on viimeinen pisara, vaimoni suuttuu. Minä en voi mitään, että rakastan vaimoani sillä hetkellä vielä enemmän, kun hän on suutuksissaan.

15 vuotta ja neljä kuukautta. Naureskelen sisimmässäni sukulaisten juttelulle, kun kuulemma on taas yksi etappi elämässä takana. Teen sitä mitä aina. Nyökkäilen ja heitän väliin sellaisia kommentteja, että vastapuoli luulee minun kiinnostuneen juttelustaan, mutta oikeasti olen omissa ajatuksissani ja tällä kertaa riparimuistoissani. Muistan ensimmäisen päivän ja sen ajatuksen, että ripari on paskaa. Muistan kivat hetket uusien kavereiden kanssa. Muistan papin esittävän ääneen yleisöltä tulleen kysymyksen: "Onko oikein vetää peräreppuun?" Muistan myös vastauksen: "Tässähän on kysymys miesten hommista, eli anaaliseksistä." Kuuntelen hänen ja isosten puhetta, hänkin on kuulemma menossa isosleirille. Kaikki tietty tuntuu nyt hienolta ja koko ripari on kuin yhtä perhettä. Hetken aikaa kaikille moikkaillaan, mutta vuoden päästä sekin unohtuu. Olen vain realistinen. Kuulen puhetta riparibileistä. Vetääkö hän ensimmäiset känninsä siellä niin kuin ennen oli tapana? Minkä ikäisinä nykynuoret aloittavat juopottelunsa?

19 vuotta ja kaksi ja puoli kuukautta. Kovistelin häntä hyvään henkeen ennen kirjoituksia, että paremmat paperit pitää saada kuin mitä minulla oli ollut. Vaimoni papereista en viitsinyt mainita mitään. Vaimo pitää sitä vieläkin vaikeana asiana. Ne taisivat olla ensitreffit, tai toiset, kun aloin tivata hänen arvosanojaan. Jälkikäteen sain kuulla, että koko homma meinasi kaatua siihen. Tämä päivä on tällä hetkellä paras todiste siitä, ettei kaatuminen olisi ollut hyvästä kenellekään meistä kolmesta sankarista (kai sitä esikoisen vanhempiakin voi pitää sankareina). Palaamme kotiin juhlapaikalle. Vanhempani muistavat häntä ensimmäisenä, ennen kuin muut vieraat saapuvat. Muistan omat juhlani ja oikeastaan koko päivän parhaan hetken. Mummoni tuli luokseni ja oli hieman liikuttunutkin, kun hänen ensimmäisen lapsenlapsistaan sai painaa lakin päähänsä erittäin hyvin arvosanoin. Muistan, että pystyin pitämään tuolloin kyyneleet kurissa. Jälkikäteen en ole pystynyt siihen, kun olen muistellut hyviä aikoja mummoni kanssa. Juhlat soljuvat ja tällä kertaa en edes harhaile niin pahasti omissa ajatuksissani. Hän lähtee kavereiden kanssa ulos. Aluksi tietty huolestun, mutta suon sen hänelle tietysti. Hän on hyvässä kunnossa ja lomapäiviä, joista osa menee vielä töisssä, on jäljellä enää reilut kuukauden päivät ennen armeijan lähtöä.

19 vuotta ja kuusi kuukautta. Saatoin olla vähän painostava, tai niin ainakin vaimoni sanoi. Ja tiedän tasan tarkkaan, mikä on taustalla. Pidän vielä tänäkin päivänä yhtenä elämäni epäonnistumisistani sitä, etten ollut vuotta armeijassa. Minähän olen synnynnäinen johtaja, ainakin omasta mielestäni. Puolen vuoden sakki oli minunlaisia poikkeuksia lukuunottamatta lusmusakkia. Onneksi sentään oma joukkueemme oli ihan mukavaa porukkaa. Hän kuitenkin valitsi aliupseerikoulun ja hyvä niin. Vaimolleni sillä ei ollut mitään väliä, pelkäsi lähinnä hänen armeija-aikaa. Kehotin häntä vielä ottamaan armeijasta kaiken irti tänä aikana, kun meillä on yleinen asevelvollisuus. Se johtajakoulutus on hyvä etu työnhaussa, etenkin Suomessa. Ja miksei ulkomaillakin, kato Ruotsissa kaikki jotka halus tehdä uraa hakeutu aikanaan inttiin. Mä luulen, että sua arvostetaan sitten kun nää uudet polvet ei oo tehny mitään noita juttuja. Muistan samaan aikaan puheenvuoroni kuusi vuotta sitten jalkapallojoukkueen vanhempainillassa ja varoitukset siitä, etteivät vanhemmat saa elää omia unelmiaan lasten kautta. Paraskin puhuja.

20 vuotta ja seitsemän kuukautta. Ei hänestä olisi vielä ollut ulkomaille lähtemään opiskelemaan. Esikoinen on jollain tavalla myös tietynlainen testi vanhemmille ja se näkyy. Hän on jotenkin varovainen. Ehkä elän taas omaa unelmaani. Kyllähän hän olisi päässyt vaikka mihinkä ulkomaalaiseen huippuyliopistoon, hyvä englanti ja erinomaiset matemaattiset lahjat, isäänsäkin paremmat. Kandin paperit hyvin arvosanoin ensin Suomesta ja sitten maailmalle, ehkä voin myydä tämän hänelle. Tai menee ensin Erasmus-vaihtoon Eurooppaan ja jos viihtyy, niin lähtee hoitamaan sen maisterin sitten Lontooseen tai Bostoniin.

24 vuotta. Täällä Münchenissä kaikki korostuu niin vahvasti. Nyt näen millainen ihminen juttelee toisessa päässä kanssani. Onko se niin hienoa, että oma lapsi on maailmalla ja tekee maisterin eräästä Euroopan parhaasta opinahjosta? Ei se minulle ainakaan ole, mutta uskon, että hän pitää siitä. Hän on jossain määrin kuitenkin juureva, pitää Suomesta, pitää yhteyksiä Suomeen ja asettunee sinne vielä jossain vaiheessa. Ei kai hän ole niitä ihmisiä, jotka haluavat kaksikielisiä lapsia. Kuka saksalainen tulisi Suomeen? Olihan se edellinen tyttöystävä ihan hyvä, kun nyt miettii tilannetta. Olen ehkä ollut liian vahvasti sitä mieltä, ettei ensimmäistä kannata ottaa. Täällä huomaan, etten ole läheskään samalla tavalla hänen elämässään kiinni, kun hän on täällä kaukana. En tunne paikkoja missä hän käy. En voi nähdä häntä kuin pari kertaa vuodessa ja tietty kesälomien aikaan. Pelkään hänen puolestaan ihan eri tavalla kuin Suomen aikana. Toivon, että hän palaa reilun vuoden päästä.

26 vuotta ja kuusi kuukautta. Hän on ensimmäisessä työssään. Hän on eri kaupungissa, mutta tunnen sen kaupungin. Se on sama kaupunki, missä otin itse urani ensimmäisiä askelia samanikäisenä. Olin tuolloin tylsä, etsivä ja tietäväinen nuori. Autoin kavereitani, mutta olin laiska luomaan mitään uutta. Arvostin vanhempiani, mutten ehkä tuonut esille sitä tarpeeksi. Harmittelin vielä silloinkin, että veljeni käyttänyt lahjojaan hyväkseen. Ehkä se on tätä samaa. Kun ei itse pysty tekemään jotain, niin yrittää elää unelmiaan muiden kautta. Pääasia on kuitenkin, että hänelle menee hyvin. Voisi jopa sanoa, että ainakin yhtä kuin minulla samassa iässä. Hän käy eri paikoissa, mutta ne sijaitsevat suunnilleen samoilla kulmilla kuin minun aikanani. Olin silloin nuori mies, joka käytti Vansin kenkiä, Leviksen farkkuja, American Apparelin t-paitoja, JC:n neuletakkeja, Tigerin pukua ja Niken juoksukamoja. Olen sama tylsä mies tänä päivänä. Käytän samoja kenkiä, samoja housuja, samoja t-paitoja, samoja pukuja ja samoja kauluspaitoja. Vaikken toivokaan, että hän haaveilisi liikaa maallisin materian perään, niin toivon, että hän olisi hieman avoimempi tiettyjen asioiden suhteen. En ehkä ollut silloin tarpeeksi avoin ihmisten suhteen. Onneksi tapasin pari vuotta myöhemmin vaimoni. Tai hän pikemminkin tapasi minut. Olin silloinkin ryssiä koko homman. Kun ajattelen häntä, niin voin olla jo nyt tyytyväinen elämääni. Tiedän, että hän on mennyt, ryypännyt ja nainut ympäriinsä ehkä enemmän kuin minä aikoinaan, mutta hän on tällä hetkellä tasapainossa, kuten itsekin olin hänen iässään. Voisiko jo sanoa, että kunnollinen aikuinen kunnon työssä. Sitä kai jokainen vanhempi haluaa. Kun vielä löytäisi vierelleen toisen kunnollisen. Onneksi en haaveile vielä lapsenlapsista. Hän ei ole valmis, kuten en itsekään ollut hänen iässään.

****************************************************************

Kaksi kuukautta sitten ihmiset olivat tähän aikaan ulkona ja nauttivat säästä sekä toisistaan. Tänään he kävelevät ensin pizzeriaan, tekevät tilauksensa ja menevät tällä aikaa leffavuokraamoon hakemaan sen uutuuden, joka ei ole edes hyvä, mutta se on pakko katsoa. Jotkut toivovat, että tv:stä alkava uusi sarja olisi parempi kuin se viime sunnuntaina loppunut.

Ihmiset tapaavat ajatella, että heidän elämänsä olisi jotenkin ihmeellistä muiden ihmisten elämiin verrattuna. Elääkö joku toinen tylsää elämää vai tykkääkö hän vain oikeasti eri asioista? Yksi haluaa olla johtaja, koska saa pitää jakkupukua ja hyvän tittelin. Joku joutuu tekemään perushommia, koska kortsu puhkesi ja ihana, mutta yllättävä lapsi pilasi opiskelusuunnitelmat. He kummatkin juoksevat samaa lenkkipolkua, eivätkä kumpikaan pidä työstään. Toinen tekee sitä tyydyttääkseen pinnallisuuttaan, toinen elättääkseen perheensä. Toisaalla nainen ajaa bussia, vaikka on sunnuntai. Hän hymyilee asiakkailleen ja saa pari hymyä takaisin. Hänen selkänsä ei ole parhaassa vedossa, mutta hän pitää työstään. Hän tietää, että joka aamu voi tehdä valinnan tekeekö päivästä hyvän vai huonon.

Kirjoittaja kiittää Michael Cunninghamia ja hänen Koti maailman laidalla -kirjaa, mutta jatkaa sitä vasta illalla.

Ensin oli suvi, sen jälkeen syys saa

2010-09-24T12:02:00.000-07:00

Arkeni vahvin syksyn merkki on ollut hennon huivin kietominen kaulaan arkiaamuisille työmatkoille. Tiistain piti olla sateinen, tumma ja jopa hieman myrskyinen päivä. Kävelin aamulla kohti töihin ja huomasin, että kanssakäyvät olivat sonnustautuneet huiveihinsa. Korjasin tilanteen töiden jälkeen matkustaessani julkisilla kaupunkiin. Toisaalta tässä ei ollut logiikkaa, koska olin sisätiloissa. No pelasin varman päälle.

Kohta on se aika vuodesta, kun suurin osa meistä tarvitsee erityisen paljon valoa ja valittaa hieman väsymystään. Itselläni pahin aika on jo takana (se oli kesän loppuminen) ja tästä on helppo jatkaa kohti joulua (kolmen kuukauden päästä päivät alkavat jo pidentyä). Kun katsoo ulos ikkunasta ja näkee puiden huojuvan tuulessa, niin alkaa väkisin ikävöimään shortseja ja t-paitoja, vaikka on syksyssäkin toki puolensa. Itse en ole vain päässyt nauttimaan vielä oikein niistä, vaikak syksyni on ollutkin ihan ookoo.

Elokuvat, kirjat ja tv-sarjat ovat onnistuneet romantisoimaan monien muiden asioiden ohella myös syksyn. Oma syksyni ei ole ollut millään tavoin romanttinen (huom. kun adjektiivinen romanttinen merkitystä tarkastellaan toden teolla, niin päästään johtopäätökseen niin se tarkoittaa ihanaa, eikä viittaa suoranaisesti mihinkään rakkauteen, ja tässä yhteydessä tarkoitan vain tuota ihanaa). Joko en osaa hakea niitä romanttisia elementtejä syksytäni tai sitten minulla on vaikeuksia nautiskella, kun siihen olisi aihetta.

Pari hassua kertaa olen havahtunut kauniisiin syysiltamiin. Pyöräilin Espoosta Helsinkiin ja ilta oli oikeasti aika kaunis. Näitä kauniita iltoja on ollut ennekin, mutta niistä on nauttinut ihan eri tavoin, kun se on voinut jakaa jonkun kanssa eikä vain yksin sotkea ja koettaa samalla katsoa uusia kulmia. Kalliokin olisi varmasti kaunis syksyisenä iltana, mutta harvoin sitä kauneutta jaksaa lähteä yksin taivastelemaan.

Menevätkö miehet saunaan ja korkkaavat oluen, ja naiset sitten kääriytyvät vilttiin ynnä nautiskelevat lasin punaviiniä "hyvää" viihdettä tv:stä katsoen? En ole vieläkään oppinut katsomaan tv:tä, en ole pystynyt kyllin hyvin lueskelemaan kirjoja, lojun liikaa netissä, enkä tee oikeasti mitään. Onneksi sentään pidän puhelimitse taajaan yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Miksi en voisi katsella arki-iltaisin jotain hyvää elokuvaa ja juoda vaikkapa yhden oluen? En vain pysty siihen, ehkä pitäisi opetella.

Jonain arki-iltana voisi suunnata kaupunkiin, ehkä johonkin baariin, keikalle tai vaikkapa näyttelyyn. Ei, suuntaan ennemmin Keskuspuistoon tai punttisalille. Nämä urheiluaktiviteetit antavat minulle paljon, mutta vievätkö ne enemmän. Pitäisikö kehitellä vihdoin jotain muuta? Ilmoittaudun huomenna laulutunneille ja tanssikurssille, ostan kitaran ja samalla katson vielä kesäyliopistosta portugalin kursseja. Uusia taitoa, uusia ihmisiä. Ei, ei minun elämääni.

Jotkut ihmiset olettavat, että Helsinkiin asettuminen on kuin saapuminen paratiisiin; on tekemistä, on ystäviä, on töitä ja rahaa niin maan perkeleesti. Olisi tekemistä, muttei jaksa. Olisi ystäviä ja kavereita, mutta läheisimmät ystävät seurustelevat eikä sitä soittele kavereille, jos ei ole heille soitellut ennenkään. Työt ovat hyviä ja niitä on sopivasti, muttei niihin liittyviin kiemuroihin jaksa liikaa vihkiytyä vapaa-ajalla. Rahaa on enemmän kuin opiskelijana, mutta Helsinki on kallis kaupunki ja Suomessa on progressiviinen verotus.

Nautin perjantai-illastani laittamalla vähän asuntoani parempaan kondikseen. Ennen aikaan tapasin siivota naisten vieraillessani luonani, mutta siitä ei ollut eikä tule olemaan huolta, joten tällä kertaa siivousmotivaationi nosti mahdollinen isäni vierailu. Tämän jälkeen suuntasin kohti Töölönlahtea ja tyyppasin sitä kiertävän lenkkireitin. Vaikkei lenkkireitti ole noin treenin kannalta paras mahdollinen, niin tykkäsin kyllä juosta ja katsella perjantai-iltaista Helsinkiä.

Lenkillä kuitenkin huomioni keräsi eräs todennäköisesti treffeillä ollut pariskunta. Bongasin ensin kauniin naisen ja tämän jälkeen hieman vanhemman miehen. Naisen ulkonäön puolesta olisin itse halunnut olla mieluusti tämän vanhemman herrasmiehen paikalla (luulen, että naisen ikä oli noin 27 vuotta ja mieen +10-15 ikävuotta lisää). Pariskunta siemaili kuohuvaa ja jutteli ilmeisesti niitä näitä. Hajosin kuohuvaan. Pidin kuohuviiniä Töölönlahdella ihan kivana, mutta todellisena rahamiestissiposkivetona. Voisiko keksiä jotain persoonallisempaa?

Olenko vain katkera? Haluavatko naiset juoda ennemmin skumppaa kuin syödä rakkaudella leivottuja itse tehtyjä sämpylöitä? No kaikilla meillä on omat mieltymyksensä. Mutta jos joku kuulee, että tarjoilen vaikkapa Kaivopuistossa skumppaa jollekin naiselle ensitreffeillä, niin käykää varoittamassa tätä naista ja vetäkää samalla lättyyn. Silloin jokin on muuttunut minussa huonompaan suuntaan.