Presidentinvaalit

Politiikka on viime vuosina lähinnä ärsyttänyt minua. Politiikka on ollut Facebook-kavereiden yksisilmäisiä lausuntoja omaa kandidaattien jalustalla nostaen ja muita kandidaatteja heti ensimmäisestä väärästä sanasta pilkaten. Tämän lisäksi politiikka on pitkälti ollut EU-kriisissä aivan väärillä teillä kulkemista ja turhiin kysymyksiin tarttumista. Liian usein politiikka on vain omien äänestäjien etujen ajamista.

Mutta silloin tällöin politiikassa tulee esille joku lausunto, näkemys tai peräti arvo, joka herättää ajatuksia. Olimme ystävieni kanssa viettämässä perinteistä mökkiviikonloppua. Naisten lomassa puheet kääntyivät jätkäporukalla myös politiikkaan. Taisipa aika moni ehdokaskin löytää potentiaalisen äänestäjän meistä - ainakin vielä tässä vaiheessa.

En ole henkilökohtaisesti vielä päättänyt, ketä äänestän. Tietyt ehdokkaat voisivat olla jopa poliittiselta agendaltaan oikein mielekkäitä vaihtoehtoja, mutta samaan aikaan herää kysymys presidentin tehtävästä. Erinäisistä tehtävistä huolimatta tulimme viikonloppuna saunoessamme sellaiseen johtopäätökseen, että presidentti on arvojohtaja. Tykkäsin, kun ystävät perustelivat ehdokkaansa äänestämistä seuraavista: "Tämä ehdokas jakaa arvot kanssani."

Vaikken ole yleensäkään ottanut vahvasti poliittisesti kantaa mihinkään, niin tänään eteeni tuli uutinen, jonka myötä päätin tehdä poikkeuksen. Muutaman kerran olen halunnut käydä kommentoimassa Facebookissa johonkin hölmöön statukseen., mutten ole jaksanut lähteä siihen leikkiin. Nämä poliitikot kun eivät muutenkaan tapaa pyöriä kuvioissa, niin miksi heidän kanssaan siten huutelisi edes sosiaalisessa mediassa.

Arvostan ylipäänsä ihmisiä, jotka ymmärtävät erilaisia arvoja, maailmankatsomuksia ja valintoja. Pidän politiikoista, jotka eivät hyökkää muita puolueita tai äänestäjiä kohtaan vaan yrittävät löytää kaikille hyviä ratkaisuja. Vuoden 2007 eduskuntavaalien SAK:n vaalikampanja oli hyvä esimerkki siitä, kuinka käy kun lähtee syyllistämään toisia.

Presidenttiehdokas Pekka Haavisto sai tänään minut nostamaan hattuani. Hesarin oheinen juttu saattaa antaa nopealla vilkaisulla väärän kuvan asiasta, mutta jos jutun lukee tarkasti, niin huomaa tarkasti, mitä ehdokas oikeasti ajaa takaa. Haavisto sanoi, että eläinten oikeuksia ajaessa tulisi ensisijaisesti parantaa viranomaisvalvontaa. Haavisto myös mainitsi aktivisimin ongelmallisena, koska kyseessä on usein tunkeutuminen toisen pihapiirin naamioituneena.

Ei ole yllätys, että sikatiloista kysyttiin juuri Huittisissa, siellä on eniten sikatiloja koko Suomessa. Ja muutenkin paikkakunnalta löytyy paljon elintarviketeollisuutta. Kun lukee Haaviston kommenttia, niin huomaa, että hän pystyi antamaan rehellisen oman näkemyksen asiasta huolimatta monien äänestäjien, hänen puoluetoveriensa saati sitten huittislaisten ihmisten mielipiteistä. Tätä minä arvostan.

Palataan vielä itse lehtijutun sisältöön ja eläinten oikeuksiin. En halua väheksyä lainkaan eläinoikeusjärjestöjen työtä eläinten oikeuksien ajamisessa. Mutta Haaviston kommentissa ei ole kyse ehkä pelkästään eläinten oikeuksista vaan siitä mitä voidaan tehdä "keppihevosta" käyttäen. Ja eikö tilanne olisi ongelmallinen, jos eläinten oikeuksista joutuvat huolehtimaan vain aktivistit eivätkä viranomaiset. Millaisena auktoriteettina tilalliset näkevät nämä aktivistit? Pelote aktivistit varmasti ovat, mutta kaikesta huolimatta tilalliset harjoittavat laillista elinkeinoa.

Syy tehotuotantoon ei löydy tilallista. Se löytyy ensimmäisenä kuluttajista, me haluamme halpaa lihaa. Elämä on kallista Suomessa, joten ruuan tulee olla näennäisesti halpaa muuhun verrattuna. Mutta syy löytyy myös niistä tahoista, jotka ohjaavat meitä kuluttajia. Halutaanko meille tarjota muita vaihtoehtoja?

Ehdokas Haavisto ymmärsi mielestäni hyvin, ettei asiaa voida ratkaista pelkällä eläinoikeusjärjestöjen aktivismilla, vaikka se onkin sinänsä hyviä tuloksia tuottanut. Huvittavinta tässä kaikessa oli se, että omat jotkut kannattajat ehtivät kääntyä vastaan ja vastustajat nostivat tietty sian lihatiskille. Jotenkin minusta vain tuntuu siltä, että Haavistoa kiinnostavat nämä asiat enemmän Lipposta.

Tämä oli toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen huomio näistä vaaleista.

Reissussa

Hirveä joulukuinen ilma, tappio futsal-pelissä, suu vuotaa verta, kipu iskee koko päähän. Pitää miettiä ja kuvitella jotain kivoja asioita.

Mietittiin Tomorrowlandia, mietittiin länsirannikkoa, mutta valittiin taas New York. Jotkut olivat menossa sinne kolmatta, toiset toista, yksi ensimmäistä kertaa. Toisaalta haluttiin jotain sopivan helppoa. Kaikilla oli takana kiireinen kevät eikä siihen oikein osunut jokapäiväinen säätäminen vuokra-auton kanssa ja monet eri majapaikat.



Kaikki tulivat tuttuun tapaan luokseni yöksi ennen matkaa. Tällä kertaa ei tarvinnut vaivata päätään vaihdolla tai Frankfurtiin jäävillä matkatavaroilla. Neljä ihmistä asunnossani oli paljon, mutta ei liikaa. Kai täällä joskus oli viisikin ihmistä nukkunut. Valmistimme hyvän illallisen, emmekä jostain syystä olleet vielä edes kovinkaan täpinöissä tulevasta.

Aamupäivällä otimme Kurvista bussin kohti kenttää. Kokonaisbudjetissa taksi ei olisi tuntunut missään, mutta muuten se olisi tuntunut jotenkin turhalta. Se oli taas niitä harvoja kertoja, kun käytin bussia Helsingissä, paikallisbussiin olin noussut vain kertaalleen. Bussissa oli hauska tarkastella ympärillä olevia ihmisiä. Väsyneitä ja odottavia kavereitaan, mahdollisia kanssamatkustajia ja kentällä töihin raahautuvia arkisen duunin puurtavia.

Olin jotenkin pitänyt aina lentokentistä. Helsinki-Vantaalla ymmärsin hyvin, miksi se oli ollut usein rankkauksissa parhaaasta päästä, vaikka sieltä puuttuivatkin Starbucks ja McDonald's. Ylihintaisen vesipullon ja tax-free-käynnin jälkeen kävin heittämässä vedet ja yllätyin taas iloisesti luontoaiheisesta wc:stä ja purojen solinasta, tässäkin Helsinki-Vantaa pieksi vaikkapa saksalaiset solmukohdat.

Koneessa mieleeni iski Mikko-Pekka Heikkisen kirjoitus aasialaisten tulevaisuuden ylivoimasta ja suomalaisesta lentohenkilökunnasta. En edes muistanut, milloin olisin viimeksi valinnut sinivalkoiset siivet. Tällä kertaa valinta oli taloudellisesti ja aikataulullisesti ylivoimainen, eikä palvelussakaan ollut moitteen sijaa. Mietin ihmisiä, jotka tapasivat aina vetää kunnon maistit lentokoneessa. Halusin olla kuin he, mutten pystynyt. Tyydyin pieneen punaviinipulloon ja kolajuomaa. Olin muuttunut jotenkin terveelliseksi matkasyöjäksi vaikka aina junissa ja asemilla haaveilin kaasuun pakatuista kolmioleivistä. Juomaksi otin yleensä kivennäisveden, mutta nyt sallin itselleni alkoholin ja limsan.

Edellisvuodesta asti yöpöydälläni maannut kirjapino oli alkanut jo madaltua, mutta viimeiset teokset olivat vielä jäljellä. Koneessa tartuin Jonathan Franzenin Vapaus-kirjaan, jota en laajoista kehuista huolimatta ollut saanut alkuun aiemmin. Ehkä ei ollut tarkoituskaan. Amerikkalaisesta keskiluokasta lukeminen viritti mukavasti tulevaan matkaan. Kirja oli tiiliskivi romaaniksi, eikä missään nimessä logistisesti järkevää matkalukemista, mutta minä en ollutkaan järkevä ihminen vain tein yleensä päätöksen tunteen perusteella.

Heräsin unestani, kirja lattialle pudonneena. Nappasin suuhuni pari biittiä Jenkki Professional Junior -purukumia ennen kuin korvani alkoivat huutaa. Vaikka välillä jo pärjäsinkin ilman purkanjäytämistä, niin nyt otin varman päälle. Sää oli hyvä ja trafiikki vähäinen, joten pääsimme sulavasti kentälle eikä amerikkalainen lennonjohtokaan syrjinyt pientä suomalaista lentoyhtiötä vaan pääsimme käytävää pitkin kävellen termiinaaliin väsyneen lentokenttäbussin sijaan.

Turvatarkastukset menivät yllättävänkin nopeasti, vaikka porukassamme oli mukana yksi kahden passin mies. Minulta kysyttiin jälleen etunimeni yleisyydestä Suomessa. Tämäkin rajavartija tunsi useita samannimisiä suomalaisia, olipa joskus jopa käynytkin Lapissa. Amerikan päässä teki mieli kokea taksimatka kohti Manhattania, mutta toisaalta meitä kiehtoi myös Brooklynin rujous ja hieman pahamainen Jamaica Center. Otimme lentokenttäjunan metronlinjan varteen ja päätimme katsoa myös tätä puolta kaupungista. Juna eteni tutun hitaasti ja matkan aikani ehti nähdä koko Suomen verran tageja ja spraymaalauksia. Osuipa varrelle yksi sankarihautausmaakin.

Joku saattoi pitää meitä tylsinä. Olisimme voineet ottaa Vacationrentalsin kautta jonkun kivan huoneiston tai yllättää vuokraamalla brownstonen Brooklynistä. Hyppäsimme metrosta kuitenkin Fulton Streetillä ja kirjauduimme tuttuun hostelliin. Joillekin se oli kolmas kerta, toisille toinen, yhdelle ensimmäinen. Ukrainalainen nuori oli tuttu viime kerralta ja hänkin väitti muistavansa meidät. Suomalainen vastaanottovirkailija ei sanoisi koskaan noin, edes kohteliaisuutena. Mitä sen väliä, vaikkei muistasikaan? Siinä tilanteessa voi hetkessä keksiä jonkun herjan, jonka vuoksi onnistui tunnistamaan. Juuri näistä pienistä asioista jäi aina asioidessa hyvä mieli.

Kaikilla New Yorkin kävijöillä oli monia paikkoja mielessä. Monta paikkaa oli jäänyt näkemättä viime kerroilta. Ainakin How to Make It in America -kierros piti tehdä. Viime reissulla oli jäänyt kuvat ottamatta kohtaamisista Eddie Kaye Thomasin ja Xzibitin kanssa. Nyt moista mokaa ei voinut tehdä. Annoimme porukkamme ensikertalaiselle päätäntävallan ensimmäisen illan ruokapaikasta. Hän halusi hampurilaista, mihin minä ehdotin 5Napkins-ravintolaa. Tänään piti syödä sisällä, joku toinen päivä voisi käydä Shake Shackissa. Otimme taksin Upper West Sidelle, koska halusimme nähdä kaupunkia. Times Square iltavalaistuksessa oli yhtä ihmeellinen kuin viimeksikin. Liikenne eteni yllättävän soljuen ja pääsimme paikan päälle pääsimme ilahduttavan nopeasti. Tilasimme kaikki pekonijuustoburgerit ja kolajuomat - toiset raakana, toiset sokerittomana. Me kaikki tiesimme, että burgereiden jälkeen meitä vei nukkumatti eikä kukaan muu. Aterian jälkeen otimme lennosta taksin ja nautimme New Yorkin yöstä. Kun radiosta pukkasi päälle hyvä kappale, niin me kaikki huusimme kuskia laittamaan kovemmalle.

Heräsimme aamulla omia aikojamme. Minä lähdin lenkille, joku jäi nukkumaan ja muut lähtivät etsimään ghettogymiä. Otin tutun reitin: ensin Fulton Streetiä pitkin Nassau Streetille ja siitä Brooklyn Bridgelle. Tuntui hyvältä juosta puisella alustalla ja katsoa tätä kaupunkia. En tiedä, olisinko halunnut juosta täällä joku päivää ja oliko raitis suomalainen ilmaa parempaa hengitettäväksi, mutta tällä nyt en valittanut vaan nautin ympäristöstä. Brooklynin päästyäni käännyin Tillary Streetille ja päädyin tekonurmella varustettuun puistoon, jossa seisoi myös Brooklyn War Memorial. Jatkoin tuttua reittiä Brooklyn Heightsiin ja muistin Truman Capoten asuneen joskus täällä. Katsoin Financial Districtille, Ellis Islandille ja Vapaudenpatsaalle. Hymyilin ja lähdin juoksemaan kohti aamupalaa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin olin Cafe Tomatossa ja ostin sen tutun setin viime kerralta: sämpylä, banaani ja Tropicana-mehua.

Päivällä minulla oli omaa aikaa. Franzenin kirja oli edistynyt sadan sivun verran ja vakaa aikomukseni oli saattaa se loppuun. Otin vihreän linjan kohti Union Squarea ja liityin muun nauttijoiden joukkoon. Aukiolta löytyi vapaa penkkikin, johon paistoi aurinko sopivan viistosti, enkä joutunut edes vetämään Ray-Ban Clubmaster -lasejani päähäni. Nautin lempipaikastani ja matkustin kirjan mukana Minnesotaan hetkeksi. Sata sivua myöhemmin minulla alkoi olla jo nälkä. Katsoin etelää kohti ja näin sen: Whole Foods Market. Minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, mitä söisin. Hain laatikollisen hyvää ja terveellistä salaattia, jota höystin lihalla ja tuoreella leivällä. Tämä ihanuus maksoi reilut kymmenen taalaa. Kassallakin palveltiin eri malliin kuin osuuskaupassa ja tunsin oloni voittajaksi. Kuka sanoi, ettei Jenkeissä voinut syödä terveellisesti?

Tapasimme illalla hostellilla. Muu seurue oli tapansa mukaan laittanut ison pyörän pyörimään kuin Jyväskylässä ikään ja onnistuivat hustlaamaan meille pääsyn paikallisiin bileisiin. Viimeksi oltiin Wu-Tang-näyttelyssä, mutta tällä kertaa oli kyseessä jonkin sortin näyttely, jossa levyjä soitti itse Dj Premier. Ainoa asia, mikä minua mietitty oli asuni. En kuitenkaan jaksanut stressata siitä vaan puin päälleni Ljungin kauluspaidan, mustat farkut ja valkoiset Vansini, ne saivat nyt kelvata.

Meillä oli hyvin aikaa ja päätimme kävellä. Ensin Chinatownin, sitten enää korttelin mittainen Little Italy, sitten Bowery ja lopulta ennen niin pahamainen East Village. Tämä oli se alue, joka oli tuttu kaikkien tv-sarjojen hämäristä bileistä ja nahkatakkisista rokkareista. Iskimme ovelle ja kerroimme olevamme se suomalainen porukka, jolle oli luvattu sisäänpääsy. Sisällä soi räppi ja olo oli kuin olisi osa sitä populaarikulttuuria, jota oli tullut nauttineeksi jo niin pitkään. Kirjojen, tv-sarjojen ja elokuvien New York oli juuri tällaista. Youtubesta katsotuilta musiikkivideoilta tuttu levyjenpyörittäjä pisti parastaan, mutta soi meille kaikille femmat skrätsien vanavedessä. Itse teokset eivät olleet tärkeintä vaan se ilmapiiri, jonka sai kokea. Mahtavasta tunnelmasta huolimatta aloin väsyä pahasti ja sanoin muille, että minun oli aika lähteä. Tiesin, etten ollut hyvää seuraa väsyneenä. Lähdin kävelemään keskenäni ja nauttimaan yksinäisestä hetkestä vilkkaassa kaupungissa. Väsy painoi kuitenkin niin pahasti, että hyppäsin ensimmäiseen vapaana olevaan mittariin ja painelin kohti majapaikkaa.



Edellisenä iltana nautit parit Brooklyn Lagerit eivät pahemmin painaneet ja päätin lähteä lenkille. Koko remmi oli päässyt takaisin ja näytti olosuhteet huomioon ottaen yllättävänkin fressiltä nukkuessaan. Brooklyn tuli nähtyä edellisenä päivänä, joten suuntasin Central Parkiin. Se ei ollut ajankäytön kannalta niin järkevää, mutta olin oppinut lomalla elämään ilman kelloa. Vaikka lomailu vaikuttikin välillä aikataulutetulta kuin arkeni ikään, niin tämä oli sitä, mistä nautin. Lenkkeillä, katsella ihmisiä ja kuvitella tekevänsä samoja asioita kuin paikalliset täällä.

Palasin lenkiltä takaisin mestoille, kun muu porukka alkoi heräillä. Pari lähti mukaani aamukahville ja minä otin lähes saman setin kuin edellisenä päivänä, vaihdoin vain mehuni laatua. Pojat suunnittelivat pientä iskua ostoksille. Ehdotin, että menisimme Barneysille, sieltähän saattaisi saada Crisp-t-paidan. Ei minulla ollut oikeastaan, mitä tarvitsin, mutta New Yorkissa kaikki oli edullista ja paljon oli myös erilaista, mikä viehätti, vaikken muuten enää vaatteisiin vaivautunutkaan niin kuluttamaan.

Jäimme metrossa Central Parkin kaakkoiskulmassa ja kävelimme Madison Avenuelle. Vaikka tv-sarjan perusteella Barneys näytti lähinnä laadukkaammalta versiolta Hennesistä tai Urban Outfittersistä, niin sisällä huomasimme huokeiden hintojen loistavan poissaolollaan. Edes Crispin tuotteita ei ollut myynnissä, vaikka joku tornihuhu niin kertoikin. Poistuimme pettyneenä ja päätimme lähteä Central Parkiin hengaamaan. Meillä oli jo nälkä, emmekä jaksaneet etsiä paikkaa, muttemme halunneet vajota paikalliseen Mäkkäriin. Muistimme edelliseltä käynniltä asiallisen kiinalaisen, joka sijaitsi West 58th Streetillä. Otimme take awayt matkaamme ja menimme Central Parkin ensimmäisille istumapaikoille syömään niitä. Vieressä nukkuneet kadunmiehet ilahtuivat, kun jätimme runsaat tähteet heidän syötävikseen.

Muu seurue halusi Bronxiin. Yksi meistä olikin kerran käynyt siellä ja sanoi, että oli kuumottellut silloin enemmän kuin koskaan. Nyt hän sai mukaansa kaksi komeaa ja lihaksista adonista. Se olisi ollut minullekin ainutlaatuinen tilaisuus, mutta en halunnut. Pienestä kuittailusta huolimatta pidin pääni. Toivotin onnea ja ehdotin illallista kuuden tunnin päästä, tiesin että yksi porukasta piti varmasti kolmen tunnin välein syömisestä kiinni ja olipa hänellä varmasti beef jerkyä mukanaan. Tämä sopi kaikille ja sovimme tärskyt Times Squarelle.

Minä halusin kirjakauppaan. Olin edellisellä reissullani käynyt jossain kaupassa, mutta en ollut löytänyt vielä yhtä hyvää kuin Lontoosta tai Berliinistä. Minusta tuntui, että Central Parkin läheisyydessä ollut mitään kummoista, joten lähdin metrolla downtownia kohti. Mietin, olenko tylsä kun päädyin taas Union Squaren lähistölle. Joku saattaisi sanoa niin. Olin kuitenkin tullut elämässäni johtopäätökseen, että yksinkertaistamalla voi saavuttaa helposti onnellisuutta. Jos minusta tuntui hyvältä näillä kulmilla, niin minun kannatta pyöriä siellä. Katselin vähän aikaa meneillään olevia performansseja ja lähdin jatkamaan Broadwayta eteenpäin mielessäni toivo, että joku hyvä kauppa tulisi vastaan.

East 12th Streetin kohdalla pysähdyin. Tarkka osoite oli 828 Broadway ja kyltissä luki Strand. Olin löytänyt paikkani. Kun Helsingissä Akateemisessakin sai menemään tuntikaupalla aikaa, niin en uskaltanut edes kuvitella, kuinka paljon täällä menisi. Lähdin etenemään hitaasti ja koetin pitää pääni kylmänä, etten vain ostaisi mitään turhaa - kaikki piti kantaa tästä eteenpäinkin. Kaksi tuntia ja kaksikymppiä köyhempänä lähdin jatkamaan. Päätin, että tätä ihanuutta piti nauttia osissa. Halusin lueskella jossain muualla ja valitsin paikakseni Battery City Parkin. Aurinko paistoi mukavasti ja toivoin päivettyväni ohkaisesti, vaikka olikin vasta toukokuu. Franzenin kirja veteli jo puolivälissä ja olin päättänyt vakaasti viedä sen loppuun tällä matkalla.

Viisi tuntia meni mukavasti meni todella joutuisasti. Minun teki taas mieli hampurilaista. Oli vielä valoissa, mutta tiesin, että ruuan jälkeen ei enää ollut. Silti minusta tuntui, että meidän tuli syödä ulkona. Pistin tekstiviestin: "Shake Shack, Madison Park." Hetken päästä minulle vastattiin ehdotukseni olleen "kohillaan", joten lähdin puistoa kohti. Näistä kuuluisista hampurilaista olivat pitäneet presidentit Bill Clinton ja Barack Obama. En tiedä, pitikö Mitt Romney niistä myös. Mutta minun muistossani edellisen vierailun tuplajuustoburgeri voitti jopa 5Napkinin vastaavan.

Mielessäni potki Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirja. Se oli jopa tehnyt ujon vaikutuksen minuun. Sisäkannessa joku lukija väitti lihansyöjäksi jäävän lukijan olevan täysin sydämetön. En tiennyt, olinko sellainen, mutta katkarapujen syömisen olin ainakin lopettanut. Shake Shack vaikutti ainakin nettisivujensa perusteella panostavan laatuun. Sitä lihaa tuntui ainakin hyvältä syödä. Pohtiessani vielä paikallisia lähitiloja minua tultiin lyömään selkääni tervehdyksen merkiksi. Bronx oli kuulemma ollut huikea. En viitsinyt vastata kirjakaupan olleen huikea, vaikka se minulle olikin sellaista. Hyppäsimme 30 metrisen jonon hännille ja jatkoimme tarinoitamme. Tiskillä päästyämme otimme kaikki purilaiset, jotkut halusivat ruokajuomaksi viiniä, yksi olutta, mutta minä otin kolaa.

Syötyämme ajattelimme illan meininkiä. Osa halusi lähteä radalle, joku halusi lähteä unille, mutta minä ehdotin kompromissiksi paikallisten suosimaa after work -paikkaa. Meistä kukaan ei ollut käynyt kunnolla Meatpacking Districtillä ja tietämättä yhtään sen iltamenoista päätimme lähteä sinne. Pari kaveria onnistui löytämään paikallisen langattoman verkon ja he hyökkäsivät älypuhelimillaan heti googlaamaan illan paikkaa tehtyään tietty ensin paikkamerkinnän Facebookkiin.

Kävelimme paikan päällä hetken verran, eikä meillä ollut vieläkään tuon taivaallista hajua paikastamme. Hetken kuluttua näin lempiolueni Duvelin kyltin etuoikealla ja sanoin paikkamme löytyneen. Tilasin heti koko porukalle oluet ja sanoin, ettei heidän tarvitse tarjota takaisin. Tämä ilta menisi minun piikkiini. Olin kokonaisvaltaisen tyytyväinen olooni. Olin pelännyt, etten löydä reissuseuraa ollenkaan ja nyt he olivat minun mukanani, vaikka joutuivat ihan eri tavalla repimään matkarahojaan verrattuna mihin. Kun muutkin kehuivat olutvalintaani vinkkasin kyypparille toista kierrosta. Yksi kavereistani kieltäytyi oluesta, mutta tokaisi viinin maistuvan. Pyysin häntä tilaamaan hyvää tissutteluviiniä pari pullollista pöytään. Ystäväni teki työtä käskettyään ja tiesi porukan parhaana viiniasiantuntijana tekevänsä varmasti tärkeää työtä. Ilta näytti pahasti menevän kevyen huitomisen puolelle.

Pullojen tyhjennyttyä ja tuoppien täyttäessä taas uudestaan aloimme miettiä jatkosuunnitelmaa. Itse sanoin jatkavani ehkä kohta unille. Jotkut olivat ujosti kiinnostuneet paikallisista naisista, minkä ymmärsin hyvin. Samalla hetkellä meidän kaikkien huomio kiinnittyi kuitenkin ovelle. Sieltä ei tullut kukaan paikallinen kaunotar vaan tv:stä tuttu Bryan Greenberg. Tämä oli meidän tilaisuutemme. Nyt jos koskaan piti mennä jutella. Minä pidin itseäni kohtalaisilla ballseilla varustettuna kaverina näissä tilanteissa, mutta ympärilläni oli kolme vielä kovempaa tekijää ja me kaikki olimme sopivassa nousussa. Kun näyttelijänkomistus asettui yksin pöytään tunsimme hetkeen koittaneen. Menimme hänen luokseen, esittäydyimme sarjan suurina faneina ja pyysimme tätä liittymään seuraan. Hän oli todella maanläheinen ja lähti följyyn. Kysyin häneltä Duvelista, eikä hän ollut koskaan maistunut sitä. Näytin baarin omalla Ganymedekselle vitosta sormillani ja tämä teki työtä käskettyään. En miettinyt lainkaan laskua, mutta uskoin pysyväni vielä kolminumeroisissa luvuissa.

Tämän takia olimme tulleet New Yorkiin. Juttelimme niitä näitä ja yritimme esittää selvempiä kuin olimme. Kaikki hyvä loppui aikanaan ja näyttelijänkin piti lähteä. Kiitimme seurasta ja jäimme päivittelemään tapahtunutta. Moikkasimme vielä lasin läpi ja pyörittelimme päitämme. Hetken päästä hän kuitenkin juoksi takaisin. Hän sanoi, että oli niin mukava tavata, että hän esittelisi meidät mieluusti myös tutuilleen. Muutaman päivän päästä oli tulossa isot bileet, jossa How to Make It in America -sarjasta tutut muusikot soittivat levyjään. Ja meitä pyydettiin mukaan. Vastasimme tarjokseen kyllä ja koetimme pysyä hetken housuissamme. Kiitimme ja sanoimme näkevämme muutaman päivän päästä. Hänen lähdettyään aloimme juhlimaan kuin Suomen kansa MM-kultaa vuonna 2011. Tänään ei huvittanut lähteä mihinkään. Minulla oli majapaikassa koko toinen tuotantokausi koneella ja päätimme lähteä katsomaan sitä. Haimme Cafe Tomatosta muutamat oluet ja pullon viiniä vielä seuraksi. Huomenna ei tullut lähdettyä lenkille.

Seuraavat päivät menivät odotellessa lähinnä. Kävimme niissä paikoissa, jotka olivat jääneet välistä edellisillä kerroilla. Woodbury, Williamsburg, Dumbo, Coney Island, Brighton Beach, museot, Queens ja moni muu. Oli mukava tuntea olevansa oikeasti lomalla. Jätin lenkitkin välistä, kun ei huvittanut. Minä olin jo käynyt niissä paikoissa, missä paikallisetkin.

Vihdoin suuri päivä koitti. Olimme jännittyneitä kuin suomalaisjuntit Kanarialla, kun ravintolalla ei ollut suomenkielistä ruokalistaa. Lähdimme koko porukalla lenkille ja tällä kertaa uuteen paikkaan: Prospect Parkiin Brooklyniin. Puistoista löytyi lenkkipolkujen lisäksi hyviä leuanvetopaikkoja, mistä osa porukasta erityisesti nautti. Kaverit naureskelivat Juokseva pankkiiri lempinimeäni, kun spurtit eivät meinanneet oikein irrota heidän tahtiinsa. Valitin vain seuran olevan liian kova, osa kun oli painellut satasen alle yhteentoista ja yksi kahdentoista sekunnin pintaan.

Lenkin jälkeen lähdimme Whole Foodsiin lounaalle. Tuntui oikeasti hyvältä, kun oli syönyt viikon terveellisesti. En edes halunnut muistella Keski-Euroopan kiertuettani vajaan kolmen vuoden takaa, kun tankkasin joka päivä McDonaldissa. Tämä oli huomattavasti parempi vaihtoehto: kanaa, naudanlihaa, erilaisia salaatteja ja nuudeleita.

Palasimme majapaikkaan ja vedimme itsemme levyiksi hetken ajaksi. Aloimme porukalla puhua illan pukukoodista. Kenellekään ei ollut pukua mukana, mutta ei se oikein pukujuhlalta tuntunut. Olikohan Eddie Kaye Thomas puvussa Kappon tapaan? Minulla oli mukana paremmat kengät, mutta halusin laittaa Vansit. Ljungin paita oli vielä puhtoinen ja lisäksi rinkasta löytyi useita valkoisia American Apparelin t-paitoja. Asuvalintani saattoi olla tylsän helppo, mutta ainakin se oli osuva. Muutkin suosivat samanhenkistä asusta. Meistä lihaksikkain tosi verhoutui kireään teehen. Se oli myös oivallinen valinta tilanteeseen.

Päätimme, että nyt oli taksin paikka julkisten sijaan. Jos tähdet tulivat limolla skumppapullo mukanaan, niin me otimme naapurista Brooklyn lagerit käsiimme ja toivoimme, ettei kuski pannut näistä pahakseen. Eikä pannutkaan, vaan naureskeli vain. Sanoimme kuskille suunnaksi Chelsean ja kehotimme ajamaan mielenkiintoisia reittejä.

Paikan päällä oli vain vähän jonoa, mutta yllätykseksemme meitä ei katsottu kuin halpaa makkaraa. Naisetkin tuntuivat antavan jopa ujosti silmää porukkamme komeimmille. Sanoimme ovella olevamme suomalaiset vieraat ja hän toivotti meidän iloisena tervetulleeksi. Kysyimme narikassa juomien hinnoista, mutta meille vain naurahdettiin. Tämänkaltaiset juhlat pidettiin aina open bar -periaattella. Kai se vain jotenkin tuntui oudolta suomalaisille. Lähdimme tiskille hölmistyneinä kuin kahdeksantoistavuotiaat kokeneempien baarissa. Olimme tilatessammekin vielä niin jäissä, ettemme pystyneet keksimään omia juomia vaan kyyppari laski kaikille oluet ensimmäistä tilausta jäljitellen.

Itse juhlat soljuivat mukavasti. Ei se ollut kuin tv:ssä, mutta hauskaa kuitenkin. Ehkä meitä kaikkia jännitti oikeasti joku. Näimme vilaukselta Lake Bellin, Kid Cudin ja Gina Gershonin, jonka luokse yksi meistä kiihkeästi halusi. Pari olutta myöhemmin tajusimme, että jännityksestä piti päästä irti ja lähteä muiden tapaan joraamaan. Dj pisti soimaan Aviciin Levelsin ja iskimme lattialle.

Sniikkasimme paikkamme tähtien lähimaastosta. Olomme vapautuivat kummasti ja kävimme tervehtimäsäs muitakin näyttelijöitä. Jouduimme vähän valehtelemaan sarjan olevan huippusuosittu Suomessa (no oli se ainakin meidän piirissä) ja kiittelimme loistavista näyttelijäsuorituksista. Saimme jopa kauniilta naisilta halaukset heidän vaihtaessaan seuraa ja tunsimme olomme voittajiksi kuin Charlie Sheen ikään. Kun dj vielä vaihtoi takaisin Aviciihin, tai itse asiassa tämän remixiin Tony Braxtonin biisistä, niin irtosimme liitoksistamme lopullisesti.



Vaikka se oli aluksi tuntunut jäiseltä, niin se oli jäänyt taakse pian. Me olimme lähinnä märkiä kaikesta siitä tanssimisesta. Olimme vuorotelleet heittäneet mitä oudoimpia liikkeitä ja päätyneet tanssibattleihin muiden juhlijoiden kanssa. Kävipä joku huutelemassa jatkoillekin, mutta se ei tuntunut hyvältä idealta. He halusimme yhdessä nauttia tästä illasta. Jatkoimme vielä tanssimista, kunnes tajusimme ettei kannata koskaan olla se porukan viimeinen. Kävimme kiittämässä dj:tä ja suuntasimme narikkaan. Tiesimme, ettei taksi tulisi pikaisesti, mutta joskus se taksin odottelukin oli maukasta. Puoli tuntia myöhemmin istuimme pirssissä. Minä otin maksajan paikan, kuuntelin päässäni illan soittolistaa ja kelasin nauhaa tapahtumista. Takapenkki kokonaisudessaan kävi nukkumaan.

Oli viimeisen kokonaisen päivän aika. Nukuimme pitkään ja kävimme tekemässä omia juttujamme. Sovimme tapaamisen viideksi hostellille. Silloin piti lyödä lukkoon illan ruokapaikka. Viime kerralla pyörähdimme Anthony Bourdanin Les Hallesissa, mikä oli ihan asiallinen, mutta tällä kertaa halusimme jotain muuta.

Tapasimme viideltä ja päätimme, että käymme syömässä korealaista, koska yksi porukasta ei tykännyt kiinalaisesta. Sovimme lähtevämme kahdeksalta, joten minulla oli vielä hyvin aikaa. Sanoin haluavani käydä paikallisessa pesulassa pesemässä vaatteitani ja fiilistelemässä tunnelmaa. Pakkasin rinkkani ja kuuntelin muiden ihmettelyä pyykkieni paljoudesta. He ihmettelivät, eikö muka laukku riittänyt. Sanoin, että samalla rahalla kannatti pestä enemmän ja palaavani viimeistään puoli kahdeksan. Otin suunnan Gold Streetille, iskin sisään, laitoin pyykit koneeseen ja totesin sisälläni, että nyt piti saattaa loppuun viimeisiä vedellyt Franzenin kirja.

Koneen ja kuivausrummun jälkeen olin takaisin majapaikassa. Minulla ei ollut parempaa tietoa New Yorkin Koreatownista, mutta yksi porukastamme oli viime reissullaan käynyt siellä. Otimme taksin, koska reissubudjetti näytti rauhallisen shoppauksen myötä varsin ylijäämäiseltä. Ja näyttihän se kaupunki kauniimmalta maan päältä havainnoituna, vaikka metrossa toki pystyi kuvittelemaan erilaisia tarinoita vastaantulevista ihmisistä.

Ravintolassa saimme keskellemme jaettavaksi erilaisia lihoja, kalaa, kasviksia ja riisiä. Makumaailma oli kuin Farangissa, tai pikemminkin Gaijinissa, ikään, mutta hinta selvästi kuluttajaystävällisempi. Kiitimme hyvästä ruuasta ja lähdimme takaisin. Edellisen illan jäljiltä takki oli tyhjä ja koko viikon jäljiltä majapaikka erittäin sekaisin. Päätimme kävellä kunnes jotain kyydintapaista ilmaantuisi eteemme, oli se sitten metro tai taksi. Saimme neljännen meidät ohittaneen käppyrän pysähtymään ja sanoimme sille Financial District, Fulton Street.

Tavarani olivat levällään, mutta olivatpa pyykit ainakin kuivia. Meillä ei ollut aamulla aikaa kuin aamupalaan, joten pistimme kapsäkkimme tiptop-kuntoon ennen maaten menoa. Tällä kertaa minulla ei ollut kannettavana kuusia kenkiä eikä muutenkaan niin paljon rojua. En jättänyt lenkkareitani ukrainalaisnuorelle vaan pakkasin niin laukkuuni, ehkä niitä tarvitsi enemmän joku toinen seuraavassa kohteessani. Sitä paitsi hostellijampalla oli varmasti vanhat Nikeni jemmassa.

Painelimme aamulla Tomatoon. Päätin ottaa tällä kertaa hieman hohdokkaamman aamupalan edellisaamuihin verrattuna ja sille kertyi hintaa 15 taalaa. Annoin kaksikymppisestä loput tippiä ja kiitin hyvästä palvelusta. Toivon, että pääsisin vielä joskus uudestaankin nauttimaan moisista aamiaisista, vaikkeivat ne olleetkaan varmasti sieltä terveellisimmästä päästä. Rinkat selissämme menimme metroon ja valmistauduimme matkaan kohti JFK:ta. Se matka oli yhtä synkkä kuin aina ennenkin. New York etääntyi hetki hetkeltä ja näytti samalla sen karumman puolensa.

Kentällä lähdimme tsekkaamaan itseämme sisään. Minä hymyilin. Finnairin tiskin kohdalla paljastin hymyni syyn. Sanoin, että oma koneeni tulisi lähtemään vasta parin viikon päästä. Olin ottanut itselleni vähän pidemmän Amerikan kiertueen. Näytin lentolippuja San Fransiscoon, varaustani autovuokraamoon ja esittelylehteä paikallisista viinitiloista. Muu porukka putosi aivan täysin yllätysuutiselleni. He naureskelivat pyykinpesureissulleni ja ihmettelivät, miksi en kertonut aiemmin. Sanoin, että tämä oli meidän viikko, eikä se olisi tuntunut samalta, jos he olisivat tienneet, että jatkan tästä vielä matkaa. Kaikki ymmärsivät kyllä selitykseni, mutta alkoivat heti pommiittaa takaisin kysymällä matkaseurastani. Hymyilin takaisin ja väistelin kysymyksiä. Viittasin kelloon ja sanoin, että minun piti mennä nyt. Halasimme porukalla, he toivottavat hyvää matkaa ja vaativat tarkkaa raporttia palattuani. Naureskelin ja kiitin parhaasta mahdollisesta seurasta. Lähdin loittonemaan heitä ja hymyilin itsekseni. Katsoin opasteista vastaanottoaulan ohjeistuksen ja sen jälkeen tauluista portin seuraavalla lennolle. Pistin juoksuksi, että ehtisin paikalle. Onneksi lentoon oli vielä hyvä tovi.

Ensi kevään lomia jo odotellessa...

Päiviä

Se oli sellainen tiistai viikko sitten. Jostain syystä minun ei ollut erityisen hyvä olla. Ajatukset ajautuivat yllättävän negatiiviseksi. Työt hoituivat, mutteivät maistuneet erityisen hyvälle. Eipä sillä, ei maistunut ruokakaan. Parhaalta maistui kaksien futsal-treenien välissä nautittu suklainen Gainomax-palautusjuoma. Toisien treenien jälkeen kotona tuntui jo vähän paremmalta, silti unissanikin olin töissä ja huolissani.

Ei se ollut kuitenkaan ainoastaan negatiivista ajattelua. Se oli oikeasti huolta. Siinä oli varmasti paineita. Se purkautui normaalia huonompana päivänä (miten se on aina tiistai?). Olenko minä tarpeeksi hyvä työssäni? Pitäisikö ostaa se asunto vihdoinkin? Mitä kohti minun elämäni pyörii? Entä jos joku päivä ei vain huvita ja haluaakin tehdä jotain muuta: pystynkö hyppäämään toisenlaiseen elämään?

Välistä löydän itseni ajattelemassa ympärillä olevaa maailmaan yllättävän huolestuneesti. Näen siinä maailmassa itseni hyvässä asemassa. Samaan aikaan katson kaupan kassalle, missä tehdään oikeasti hyvää työtä, mutta saadaan huono palkka ja kiitokseski vielä vittuilua. Näen junasta paperitehtaat, jotka eivät ole enää rationaalisista syistä Suomessa ja toivon, että niiden työntekijöillä on asuntolainat maksettu. Kuulen ihmisten olevan töissä vain rahan vuoksi ja elävän vain viikonloppujen takia.

Ihmisiltä vaaditaan koko ajan enemmän kyselemättä siitä, mihin tämä vaatiminen välttämättä johtaa. Tämä ei mene todellakaan talousjärjestelmämme piikkiin vaan vastuu tästä menee ympäristölle: muille ihmisille, yhteisöille ja medialle. Välistä meiltä vaaditaan jopa mahdottomia, esimerkkinä se miten H&M on ohjannut naisten kauneusihanteita. Uutiset toitottavat, kuinka käsillämme on kohta kaikkien talouskriisi (tämä ei ole toisaalta tuomionpäivän julistusta vaan fakta, ellei jotain tehdä). Poliitikot puhuvat pelkästään leikkauksista ja veronkorotuksista, eikä kellään näytä olevan oikeastaan mitään näkemystä, miten tauti itse tautiin puututtaisiin. Leikkaukset ja veronkorotukset saattavat olla tarpeellisia, mutta ne ovat kuin ottaisin buranaa migreeniin.



Kun käsillämme on vielä aikapäiviin harmain joulukuu, niin ei ole ihme, jos ihmisten ajatukset lähtevät välistä väärille urille. Minusta on jotenkin kuvaavaa, että monet kaupunkilaisnuoret tykkäävät kovasti Maajussille Morsian -ohjelman lämpimästä ja hyväntahtoisesta tunnelmasta (what would hipster say about that?). Kun alan oikein kelaamaan, niin en saa mieleeni oikein muuta yhtä aidon hyväntuulista asiaa. Vaikka olen katsonut ohjelman vain kerran, niin täytyy myöntää, että enpä ole ennen törmännyt Hansia sympaattisempaan kaveriin. Maajussille Morsian tuntuu jotenkin kaukaiselta, mutta se onnistuu luomaan jotain hyvää muillekin kuin ohjelman pareille (ja iltapäivälehdille). Tällaisia asiota me tarvitsisimme lisää.

Positiiviset asiat eivät onneksi lähde ainoastaan ulkoisista ärsykkeistä. Positiivisuus on ennen kaikkea valinta, joka kannattaa tehdä. Välistä sitä huomaa vain, että kaikki sujuu tanssi ja tajuaa, etteivät asiat olekaan niin huonosti.

*****************************************************

Heräsin väsyneenä, mutta tyytyväisenä. Tästä oli tuleva vuoden paras maanantai, vaikka minun kohdallani ne tiistait olivatkin yleensä niitä vaikeampia. Peseydyin, söin, kuuntelin Foo Fightersin Everlong-kappaleen live-esityksen Wembleyltä, vedin puvun päälleni ja kengin töihin. En ollut pitkään kuunnellut musiikkia matkallani, mutta maanantaina tein sen. Veronica Maggio pisti lähestulkoon hyppimään, mikä ei oikein sopinut formaaliin ulkoasuuni, mutten välittänyt siitä vielä - Aleksis Kiven kadun ylitettyäni voisin ottaa rauhallisemmin.

Vaikka oli synkkää, niin elämässäni oli maanantaina valoa. Kävin lounastamassa kotona sunnuntain ruuan jämät ja tajusin, kuinka paljon mukavampaa on tulla siistiin kotiin (vaikkei sen siivoaminen aina niin hyvältä tuntunutkaan). Paluumatkalla huomasin, että unohdin käydä Alkossa, mutta sinne ehtisi töiden perästä. Minua vain hymyilytti unohdukseni, edellisenä tiistaina se olisi jäytänyt. Itsenäisyyspäivän aatto oli muutekin oli kohtalaisen rauhallinen, mutta töitä piisasi mukavasti. Päätin poikkeuksellisesti lähteä neljältä valmistelemaan iltaa.

Vielä aamulla olin vannonut, että hakisin vain Alkosta jallupullon glögiä varten ja kaupasta aurajuustoa pipareiden mausteeksi. Vähän yli neljä löysin itseni leipomasta mokkapaloja ja katselin lenkkikamppeita valmiiksi. Laitoin pohjan uuniin ja siivosin vielä hieman pikkujouluvieraita varten. Vartin päästä olin valmis ja jätin pohjan jäähtymään lenkkini ajaksi.

Heti ensimmäisestä askeleesta lähtien juoksu tuntui hyvältä. Vaikka Töölönlahti oli tuulinen ja räntää satoi vasten kasvoja, niin juoksin parasta juoksuani pitkään aikaan - harmi sinänsä että lenkki jäi vallan vain 45 minuuttiseksi.

Matkalla Töölönlahdelle tajusin jälleen kerran, että kaikki on oikeasti tosi hyvin. Minulla on ihmisiä ympärillä, minulla on töitä, minä olen hyvässä kunnossa, minulla on harrastuksia. Minä tykkään tehdä monia asioita. Minä olen parhaillani aikaansaava. Minä olen ihan hyvä monissa asioissa. Ehkä sekin vaikutti siihen, että juoksu kulki niin hyvin.

Tulin takaisin ja huomasin juoksun kulkeneen ajallisestikin hyvin huonoista olosuhteista huolimatta. Täytteen ehti hyvin valmistaa lenkin perästä ja siitä ehti juuri puoliseiskaksi ruokailemaan muiden kumppaneiden kera. Tästä tuli tosi hyvä maanantai.

***********************************************

Päivät ovat erilaisia. Tunnen eläväni sunnuntaita, vaikka onkin tiistai. Jos tänään olisi ollut oikeasti sunnuntai, enkä olisi muistanut itsenäisyyspäivää, niin sen olisi varmasti huomannut Facebookista. Minusta ei tuntunut siltä, että olisin linkittänyt sinne jotain itsenäisyyteen liittyvää. Minusta itsenäisyyspäivä on hieno asia itsestäänkin jo perinteineen. Kohta alkaa Suomen suosituin tv-ohjelma eli Linnan Juhlat. En tiedä järjestetäänkö tänä vuonna Kuokkavieraat-tapahtumaa. Minun mielestäni Linnan Juhlat on hyvä ja positiivinen asia. Tänä päivänä, jolloin itsenäisyys vaikuttaa enemmän itsestäänselvyydeltä, niin Linnan Juhlat on ehkä konkreettisin mielleyhtymä itsenäisyydestä. Se on hieno tilaisuus monille ihmisille, jotka saavat kunnian päästä sinne. Niille, jotka eivät sinne pääse se on parasta mahdollista viihdettä - ja niitä juttuja, minkä vuoksi harmaata arkea jaksetaan paremmin. Ennen kaikkea Linnan Juhlat ovat muistutus, että monet asiat ovat hyvin.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Kappaletta etsimässä

Se oli viimeinen arkilomapäivä. Ystäväni oli tulossa Flow-festareille ja olimme sopineet näkevämme kaupungissa joskus alkuiltapäivästä. Kävin aamupäivällä lenkillä ja nautin lounasta kotioloissa. Tuntui vähän jännältä: se oli viimeisen arkilomapäivän lisäksi ainoa arkilomapäiväni Helsingissä.

Hyppäsin metro sijaan seiskaan, joka vei maisemareittiä pitkin Kurvista Aleksille. Ystäväni näkemisen lisäksi kaupunkireissun funktio oli ostaa uusille kengilleni sopiva vyö. Olin juuri tullut Berliinistä ja ostanut kaksi pari työkenkiä. Kävin vuonna 2008 Itävallan Grazissa fiilistelemässä vanhoja kulmia ja tuolta reissulta ostin hyväksi todetut Belmondon kengät. Vuonna 2009 ollessani Frankfurtissa valinta osui jälleen tuohon saksalaismerkkiin. 2010 yritin jouluisasta Münchenistä löytää uusia katraaseeni, mutta en onnistunut. Berliinissä oli parempi onni, hyvät valikoimat ja asialliset tarjoukset.

Kävin Tigerilla, Maranellossa ja Stockmannilla. Kaikista jäi käteen tyhjä arpa. Aloin taas muistamaan, miksi en perustanut olla oikeastaan kaupungissa. Ystäväni soitti, että heillä oli jo kohta ujo kiire festareille, joten vyö sai jäädä (en ole vielä tänä päivänäkään ostanut sitä). Jouduin Mbarin terassilla, missä normaaliin tapaan en tietenkään tilannut mitään. Jutellessamme jouduin epätyypillisesti heittämään ilmoille pienen valitusvirren. Nostin omasta mielestäni tyylikkään kenkäni ilmoille ja päivittelin, ettei mistään löytynyt tarpeeksi arvokasta (huom. EI kallista) vyötä kengilleni. Kun olin saanut jalkani kirjaimellisesti takaisesti maan pinnalla, niin kiinnitin huomioni taustalla soivaan kauniiseen musiikkiin. Akustinen soitto, ranskan kieli ja naislaulaja. "Mikä kappale tämä on?" Kukaan ei tiennyt vastausta. Asia jäi vaivaamaan, mutta jätin sen sikseen. Lähdin kotiin ostamaan lasagneaineksia ja valmistautumaan iltaan.

******************************************************

Olin lounastamassa ravintola Aliassa. Minun mielestäni lounas oli järjestelty oikein hyvin. Pienen alkupalan sijaan tarjolla oli runsas pöytä, josta löytyi runsain määrin eri herkkuja. Pääruoaksi otin siikaa, vaikka ankkaakin olisi ollut tarjolla. Jälkiruoka hoitui alkuruuan tapaan - kakkua sai ottaa niin paljon kuin halusi. Skippasin alkoholin ja menin pelkällä vesilinjalla, koska ajatuksena oli mennä gymisterille illasta. Itse ruokaa tuli nautittua kuitenkin runsain määrin, koska takana oli juuri puolimaraton ja ujon kiristelyn jälkeen saattoi taas syödä reilusti.

Juuri ennen alkupalaa kuulin taas sen kappaleen. En tohtinut huutaa tarjoilijaa pöytään ja kysellä sen perään. Kun lähdimme siirtymään antimia kohti, jäin diskreetisti muista jälkeen ja käännyin tarjoilijan puoleen. Pyysin häntä selvittämään minulle kappaleen nimen. Hän uskoi pystyvänsä tekemään sen. Hetken päästä sain kuulla, ettei paras riittänyt tällä kertaa ja soittolistaa ei pystynyt näkemään. Asia jäi taas ujosti häiritsemään, mutta onneksi hyvä ruoka onnistui pyyhkimään sen pois.

Illalla kotona käännyin levy-yhtiössä työskentelevän kaverini puoleen ja kysyin häneltä kappaleesta. Sanoin, ettei kyseessä ollut Nouvelle Vague. Ehdotuksesi tuli ranskalainen Zaz, mutta sekään ei osunut oikeaan. Itse asiassa luotin, että kaverini olisi keksinyt kappaleen, mutta minun täytyi vain jatkaa etsintää.

******************************************

Asia palautui jostain syystä mieleen edellisellä viikolla. Mistä minä löytäisin sen kappaleen? Vaihtoehtoja ei voinut olla liiaksi, vaikka Ranskasta tulee valtavasti musiikkia. Se kirjo mitä Suomessa soitetaan ei voi olla liian laaja. Ranskassahan on säädelty ranskankielisen musiikin osuus muun muassa radioasemien soitosta.

Kaverini linkitti Facebookkiin Couer De Piraten -nimisen artistin Les Amours Devoues -kappaleen. Ajattelin jo hetken, että se olisi se. Ei ollut. Vaikka olikin piristävää kuulla jotain ranskankielistä pitkästä aikaa, niin kuuntelu jäi kuitenkin kertaluontoiseksi. Poukkoilin Youtubessa ja Spotifyssä samankaltaisten artistien perässä hetkeen aikaa - tuloksetta.

Jatkoin tällä viikolla kappaleen pohdintaa. Ja mikä parasta, vaikka en ollut löytänytkään sitä sitä vielä, niin pystyin soittamaan sitä päässäni. Hetkittäin meinasin sen kadottaa (johtunee pelkästään musiikin yliannostuksesta), mutta sitten taas löysin sen. Etsin vielä Nouvelle Vaguen kappaleita, mutta päädyin lopputulokseen, että sen artistin kohdalta ainakin etsinnät sai lopettaa.

*********************************************

Istuin lauantaina sohvalla ja kirjoittelin. Olin Greyn Anatomian -soundtrackia kuunneltuani (en edes katso koko sarjaa) linkittänyt itseni 500 Days of Summerin -soundtrackille. Regina Spektor ja The Smiths olivat yhtä hyviä kuin aina. Hyppäsin Dovesin ja Daryl Hallin & John Oatesin yli ja sen jälkeen oli vuorossa The Temper Trapin Sweet Dispotions. Mielyttävä kappale soi vajaan neliminuuttisen ajan ja sitten oli seuraavan vuoro ilman mainoskatkoa (en ole vieläkään jaksanut hommata Premiumia). Alun kitarasoinnut oisuivat heti, ranskankielinen laulu. Olin löytänyt sen. Carla Bruni.



Hymyilin. Minun oli pakko jopa juhlia tätä hetken verran. En muista, milloin olisin viimeksi juhlinut samalla tavalla, vaikka vastaan on tullut varmasti parempiakin tunnekuohuja. Jätin kappaleen soimaan repeatilla. En voinut vastustaa sitä.

***************************************************

Palaan siihen hetkeen, kun katsoin soundtrackin takana olevan kivan elokuvan. Olin viettämässä perusviikonloppua, eikä minulla ollut erityistä tekemistä. Ystäväni sanoi, että hän voisi lainata minulle 500 Days of Summer -leffan, jos vain palauttaisin sen. Olin kuullut leffasta paljon hyvää, ja otin tarjouksen vastaan mielelläni. Makasin sohvallani ja katsoin elokuvaa läppäriltäni. Hymyilin, repesin jopa nauruun muutaman kerran, ennen kaikkea tykkäsin.

Elokuvassa kiinnitti huomiota nokkeluuden lisäksi myös hyvä soundtrack, johon on tullut upottua monasti jälkikäteen. Regina Spektor on ollut tuttu jo pitkään, mutta The Smithsiltä on tullut kuunneltua ihan muita kappaleita. Sinänsä hauska homma, että Carla Brunin biisi oli tuolloin hyvä, muttei mitenkään ihmeellinen. Nyt jo etsinnän vuoksi se on koko soundtrackin ihanin.

*****************************************************

Elämä on joskus hauskoja sattumuksia. Tässä kirjoittaessani tajusin, että ystävä, jonka tapasin viime elokuussa Mbarin terassilla oli sama ystävä, joka lainasi minulle tuon elokuvan huhtikuussa 2010.

Ongelman ratkaisu

Tapahtui sunnuntaina viimeisen blogikirjoitukseni jälkeen

Istuin kotonani ja mietin, mitä tehdä. Illoille ominainen irrationaalisuus oli ottamassa vallan, mutta vetäydyin unille. Mennyt viikonloppu ei tuonut liskoja tullessaan, mutta sai pyörimään unettomana. Ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Keräsin rohkeutta ja istahdin tietokoneelle. En kuitenkaan ensimmäiseltä istumalta keksinyt, kuka oli kyseessä.

Tapahtui viime viikolla

Maanantaina lähdin ruokiksella käymään kotonani ja matkalla soi puhelin. Kaksi kaveriani oli tulossa luokseni. Otin heidän ilomielin vastaan, koska kotona sai olla tarpeeksi itsekseenkin. Palasin syötyäni töihin ja hoidin työt normaalisti. Töiden jälkeen piti joutua ystäväni luo hakemaan vara-avainta. Laitoin päälleni uuden Ljungin punaisen neuleen, vaikka pelkäsin sen puskevan pikku soijan päälleni. Mietin hetkisen ratikan ja metron välillä, mutta päädyin edelliseen. Paikan päällä kerroin ystävälleni messujen kohtaamisesta, joka poltteli vielä mielessäni. Ei ollut tapaistani jättää asiaa sikseen. Hänen tyttöystävänsä oli myös lukenut edellisen tekstini ja ilmeisesti piti siitä. Naureskelin tyytyväisenä, koska tiesin, mitä tekisin illalla. Homma tuli laittaa eteenpäin.

Kävin puskemassa nopean salitreenin ja jouduin kotiin kavereitani odottamaan. Söin illalliseksi loimulohta ja vaihtelin kuulumisia. Illan tuoksinnassa olin jo löytänyt ihmisen, jota lähestyä asian tiimoilta: tiesin, kuka oli ihanan kaunottaren serkku. Muistelin kaverini sanontaa: "Kun paikka tulee, niin kyllä mä maalin teen." Kaverini kävivät unille, mutta minä olin vielä koneella. Kirjauduin Gmailiin ja päätin lähettää ihanan naisen serkulle postia. Poikkeuksellisesti en kirjoittanut musiikkia kuunnellen. En tiedä, tuliko viestistä hyvä, mutta se oli lähtenyt eteenpäin.



Hei -------,

Kävin sunnuntaina Kirjamessuilla osastollanne. Kiitos vain teillekin, paljon mielenkiintoista luettavaa löytyi ja yksi kirjakin (Eläinten Syömisestä) tarttui mukaan.

Niin ja tuolta teidän nettisivuilta sinut tunnistinkin, joten uskalsin lopulta ottaa yhteyttä. Minulla on hieman erikoinen pyyntö mielessä. Kun olin siinä kassalla sunnuntaina asioimassa, niin siihen sattui samaan aikaan ilmeisesti sinun viehättävä serkkusi. Mieleni olisi tehnyt jäädä juttelemaan hänelle hieman pidemmäksikin aikaa, mutta oletin hänen olleen liikkeellä äitinsä kanssa, joten koin tilanteen siinä hieman vaikeaksi. Jälkeenpäin asia jäi kuitenkin hieman vaivaamaan.

Osaatko sanoa, voisiko serkkuusi ottaa yhteyttä jollain tavalla? Tiedän kyllä, että tämä kuulostaa hieman erikoiselta, mutta jos serkkusi on avoin tämänkaltaisilla - hieman persoonalliselle - lähestymiselle ja olosuhteet ovat muuten suotuisat, niin voisin mielelläni vaikka kirjoittaa hänelle suoraankin.

Toivottavasti sähköpostini sinulle ei vaikuta hirveän oudolta. Itse ajattelen niin, että on olemassa toisia ihmisiä jotka puhuu ja toisia jotka tekee - vielä tärkeämpää on tarttua hetkeen. Vaikkei mitään lopulta tapahtuisikaan, niin ainahan siitä saa hyvän mielen ja tarinan, kun on kerrankin yrittänyt jotain! :)

Kiitos sinulle ja mukavaa marraskuun alkua!

Terkuin,
Hannu


Tiistai hujahti siinä sivussa. Hoidin työni normaalisti ja lähdin töiden jälkeen nauttimaan syksystä. Oli ensi kerran jo todella pimeää, kun pyöräilin Kalliosta kohti Lapinmäentietä ja työpaikan futsal-pelejä. En tiedä, oliko syksy tuoksunut jo aiemmin, mutta nyt se totisesti teki sitä hämärässä Keskuspuistossa viilettäessäni palstaviljelmien keskellä. Olin säästänyt sähköpostin tarkistuksen illaksi. Vaikken oikeasti odottanutkaan mitään vastausta, niin paloin innosta tarkistaa Gmailini. Jotain yleisiä massaviestejä, joku oma muistutusviesti työsähköpostista, mutta ei mitään mielenkiintoista. Söin illalliseksi jälleen lohta illalliseksi, mikä sai opiskelevan hieman kadehtimaan työssäkäyvän ruokailumahdollisuuksia.

Heräsin keskiviikkona onnittelulauluun, tuntui mukavalta kun pojat muistivat päiväni. Makoilin hetken sängylläni ja tajusin, että alkoi tulla kiire. Piti mennä töihin aikaisemmin, mutta samalla piti viedä töihin jotain syntymäpäivän kunniaksi. Juoksin Alepaan ja palasin kotiin. Laskin, että minulla oli reilu viisi minuuttia aikaa leipoa suklaakakku - ja se lähestulkoon onnistui. Klo 8:15 olin jo työasu päällä ja otin irtopohjavuoassa olleen kakun nahkahanskoihini ja lähdin kävelemään töihin. En tainnut aamun kiireessä edes tarkastaan sähköpostiani, ensimmäiset onnittelut kävin Facebookista kuitenkin bongaamassa.

Minun piti lähteä töistä aikaisemmin, koska lähdin loppuviikoksi Jyväskylään, jonne juna lähti minua klo 16:30 kuljettamaan. Onko muutamalla minuutilla oikeasti väliä? Ilmeisesti oli, koska olin työpaikalla vielä klo 15:50 ja kaikki tavarat olivat pakkaamatta. Harpoin kotiini ja pakkasin tavarani pikimmiten. Löin vielä läppärin reppuun kaiken lopuksi ja lähdin kohti asemaa klo 16:12. Sörkan asemalla kello oli 16:14 ja uskoin ehtiväni hyvin junaan. Liukuportaiden alapäässä huomasin, että seuraava metro Ruoholahteen lähti viiden minuutin päästä - olin missannut täpärästi edellisen. Pääsin Päärautatieasemalle lopulta klo 16:26 ja kävin juoksujalkaa kohti kymppiraidetta. Minulla olisi ollut minuutti aikaa ostaa maatista lippu, mutta jonojen vuoksi jätin senkin. Kävin suoraan ykkösluokkaan ja huomasin junan kellon olevan 16:30. Minuutin päästä tästä juna lähti liikkeelle. Istuin paikalleni pientä selkähikeä potien ja kaivoin läppärini esille. Vaihdoin kuulumiset chatissa, kommentoin joihinkin satunnaisiin onnitteluihin, mutta ennen kaikkea tarkistin sähköpostini - ei vieläkään mitään.

Jyväskylässä minua odotti ystäväni. Kävimme syntymäpäivän kunniaksi syömässä Gastropub Jalossa talon hampurilaiset. Jalo oli siitä mukava valinta, että se ei ollut ketjuohjattu ravintola, vaikka siellä vihreällä kortilla bonusta kerryttikin. Kaiken lisäksi ravintola, josta saa belgialaista Duvelia ei voi olla huono. Joimme kummatkin kaksia pulloa ja tunsimme ujon nousun. Tämän kaiken keskellä ystäväni houkutteli minut ravintola Rentukkaan seuraamaan ylioppilaskuntavaalien tulosjulkistusta - olimmehan kummatkin dinosaurusehdokkaina mukana leikissä. Ajattelin aamuista viisaudenhampaanpoistoa, mutta totesin, että yhden weissbierin pystyy vielä nauttimaan.

Rentukassa palasin muistoissani kuusi vuotta taaksepäin. 21-vuotissyntympäivänäni tunsin itseni nuoreksi kaikkien ylioppilaskuntajyrieni ympärillä, vaikka olin saanut silloin huomattavasti enemmän ääniä kuin moni heistä. Tuona keskiviikkona en tuntenut itseäni niin vanhaksi kuin olisin saattanut, olihan kyseessä opiskelijoiden juhla, paikalla kun oli vielä vanhempia opiskelijoita, jotka eivät olleet olleet päivääkään oikeissa töissä. Katselin menoa hetkisen ja totesin, että kai sitä vanhempiaan piti vielä nähdä tämän päivän puolella. Kotiin palatessani äiti tuli onnittelemaan ja kyseli torstaista. Totesin, että kaikki hyvin. Menin minulle ja veljelleni tarkoitettuun huoneeseen ja kävin peukuttamassa onnittelut. Pari kertaa innostuin kommentoimaankin. Tuntui hyvältä olla 27-vuotias. Katsoin sähköpostini, mutta siellä ei ollut mitään uutta. Positiivista toki, etteivät seinälle tulvineet onnittelut olleet tukkineet postiani.

Heräsin seuraavana päivänä klo 19, kun isäni tuli töistä. Läppäri oli vieressäni sängyllä, mutta musiikki ei enää soinut. Hammasta särki, kun Burana 800 mg:n ottaminen oli pompannut rytmistä. Otin kolmannen tablettini ja sain ystäväni pään pyörimään, kun kerroin nautitteeni ibuprofeiinia jo 2400 mg. Lääkkeen ja jääpussin jälkeen pääsin tolpilleni. Vaihdoin toisen kaverini kanssa kuulumisia ja hän kysyi syntymäpäivälahjoistani. Sanoin, etten ollut saanut vielä mitään.

Podin perjantaina hampaitani kotosalla. Äiti oli lähdössä töihin ja sain olla aivan rauhassa. Hieman ennen lähtöään juttelimme siinä niitä näitä. Kävin istumaan sohvalla ja avasin sähköpostini. Siellä oli viesti joltain, ketä en tuntenut vielä tuolloin. Luin viestiä lumoutuneena ja jouduin pari kertaa toistamaan, että ymmärsin. Ei sillä, että viesti olisi kirjoitettu huonosti. Se oli kirjoitettu todella kivasti ja hyvin - kirjoittajalla oli selvästi silmää hyvän vastauksen luomiselle. Aloin lukemaan viestiä kolmatta kertaa, kun äitini kysyi, mitä minä hymyilen ja nauran. Hämmennyin ja vastasin vain lukevani Facebookista jotain. En tiedä, menikö läpi, sen verran hyvin äitini minut tuntee.

***************************************************************

Jäin miettimään viestiä. Vaikka olosuhteet eivät olletkaan suopeat, niin se oli lähes paras vastaus, minkä saatoin saada. Se oli paras syntymäpäivälahja, minkä saatoin saada, vaikka tulikin pari päivää myöhässä. Oma yhteydenottoni oli ollut positiviinen yllätys ja blogikirjoitukseni (hän oli jotenkin saanut senkin käsiinsä) oli kuulemma suloinen. Hymy ei ollut vieläkään häipynyt kasvoiltani - se saattaisi pysyä vielä pitkään. Olin kerrankin yrittänyt jotain, ehkä jotain epätoivoistakin, mutta sitä ei ollut onneksi sellaiseksi leimattu.

Päätin vielä vastata hänelle. Kiitin hymyn nostattaneesta viestistä ja toivoin, että tästä kaikesta oli tullut iloa meille kummallekin. Todistelin vielä vähän, että ollut mikään pahainen näätä vaan kunnon poika, jolla oli paikan tullen ballseja tehdä suoria ratkaisuja tilanteen niin vaatiessa. Viestin jälkeen nostin vielä itsekseni hattua hänelle. Vaatii rohkeutta vastata tuntemattomalle.

************************************************

Muistin Pariisissa mieleentulleet haavekuvat ja pohdin tulisiko tästä sellainen. Näkisinkö häntä enää koskaan? Tulisiko hän vastaan reiteilläni? Kohtaisimmeko jossain yllättäen? Olen joskus väittänyt itselleni, että ensimmäinen mielikuvani ihmisestä ei kovin usein petä. Minulla oli hänestä mielessäni mitä parhain kuva. Kaunis, kohtelias, mukava. Kaikenkaikkiaan ihana. Mutta niin, olosuhteet eivät olleet suopeat.

Olin elänyt viime päivät kuin lumoutuneena. Sunnuntaina olin jo mielestäni terveiden kirjoissa ja tanssahtelin kotonani Veronica Maggion tahtiin. Elämä hymyili maireasti kaikesta huolimatta. Joskus kommenteissa valiteltiin, että blogilla oli ollut aiemmin enemmän munaa. Mutta ehkä se oli tärkeää, että sitä löytyi itse kirjoittajasta, vaikkei se enää teksteihin niin tulvinutkaan. Vaikka minä ja tuo ihana kaunotar emme koskaan kohtaisikaan, niin olimme toistemme hyvissä kirjoissa - se oli jo jotain.

**************************************************

Veljeni oli aikanaan suositellut minulle antaumuksella How to Make it in America -sarjaa. Se oli alkanut juuri parahiksi tulemaan tv:stä ennen New Yorkiin tekemään matkaani. Tämä matka sai myös tv-rytmini sekaisin ja loput sarjasta piti katsoa toisessa muodossa. Maku olikin oikeassa: sarja sai todella hyvälle mielelle. Kun olin saanut ykköskauden finaalin elokuussa jossain Hampurin ja Berliinin välimaastossa, jäin kiimalla odottamaan kakkosta.

How to Make it in America oli New York ja sen nuoret. Oli Ben, Cam, Kapo, Rachel ja Domingo. Olimme kavereiden kanssa vitsailleet muistuttavamme roolihahmoja. Komea Tuomas oli komea Ben. Samir oli Camin kaltainen hustaaja. Hedge fundissa työskentelevän Kapon rooli istutettiin sitten minulle. Tiistaina katsoessani uusimpia jaksoja tajusin, että minä olen heitä kaikkia kolmea. Minussa oli Benin kaltainen epävarmuus ja luovuus, Camin sosiaaliset taidot ja myös huono puoli katsoa tilanteita vähän läpi sormien. Ja oli minussa myös Kapon kyky työskennellä hektisessä ympäristössä ja etenkin se, että olin viime aikoina onnistunut pitämään naiset loitolla itsestäni.

Toisen kauden vitosjakso oli loppumassa. Olin ehkä muutenkin herkässä tilassa, mutta viimeinen kohtaus ja sen ohessa soimaan pärähtänyt M83:n Midnight City -kappale saivat minua oikeasti herkistymään. Niistin nenäni ja pyyhin hyvästä mielestä pulpahtaneet kyyneleet silmiltäni. Se sai jälleen kerran hyvälle mielelle ja se sai luonnollisesti minut myös ajattelemaan häntä.

************************************************

Se olisi voinut olla vain hetki Kirjamessuilla, mutta siitä syntyi pieni tarina, ainakin itselleni. En tiedä, syntyikö siitä mitään välillemme. Ainakin toivon niin, vaikka tilanne on mikä on. Riittää, että se olisi edes hymy, jos joskus kohtaisimme. Minä olen nyt hymyillyt jo puolitoista viikkoa ja entistä enemmän viime perjantaista lähtien.

How to Make it in Americaa katsoessani, en voinut välttää ajatusta, että olin ehkä eniten Ben. Kun muutit menivät jatkoille, minä lähdin kotiin. Ei väliä, vaikkei saatilla olisi saanut kuin hymyn. Minulle se olisi riittänyt. Moni valitsisi jatkot ja Kirjamessujen tapauksessa sen, ettei olisi ottanut yhteyttä. Minä lähden yleensä myös kotiin, mutta toisaalta pelaan pelin loppuun, vaikka olosuhteet vinkkaavatkin muuta. Ei se, etten nähnyt häntä enää. Eikä sekään, että hänen serkkunsa jutteli muiden kanssa niin, etten voinut kysyä serkulta yhteystietoja. Sarjassa Ben ja Cam puskevat läpi, vaikka todennäköisyydet olekaan heidän puolella. En edes lähtenyt laskemaan todennäköisyyksiä sille, että hän vastaisi, mutta onneksi hän vastasi - kaikesta huolimatta. Vaikken tätä tv-sarjan parivaljakkoa hänelle viestiä kirjoittaessani ajatellutkaan, niin ensi kerralla ajattelen, mikäli alan epäilemään. Go big or go home.

Kirjoittaja kiittää kaikkia ihmisiä edellisen kirjoituksesta saamastaan positiivisesta palautteesta. Vaikkei ratkaisevaa lukijavinkkiä tullutkaan, niin asiat ovat nyt tolallaan. Positiivinen ongelma on ratkaistu, eikä uusiakaan tarvitse nyt hetkeen etsiä.

Potentiaalinen positiivinen ongelma

Mieleeni palasi tilanne vuodelta 2007. Oli maanantaipäivä ja ainejärjestöni, Pörssi ry:n valmennuskurssi oli juuri alkanut. Markkinoinnin opettaja oli sairastunut, nuoret olivat maksaneet kurssista ja jotain piti tehdä. Hätä keksi keinot, tunteja siirreettiin ja osallistujille maksettiin matkakorvauksia, jos tarve vaati. Kurssista vastuusta ollut kaverini totesi tuolloin: "Vaikka tällaiset tilanteet eivät olekaan kivoja, niin mä kyllä rakastan ongelmia!"

Olen viime aikoina saanut kuulla kaikenlaisesta ikävästä. Nuoria kavereita on kohdannut erilaisia ikäviä onnettomuuksia, sairastumisia ja myös kuolema. Itse olen pystynyt kuitenkin tällaiset välttämään ja yritän koko ajan muistaa olevani onnekas, kun asiani ovat niin hyvin. Vastoinkäymisten lisäksi olen onnistunut karttamaan ongelmia - tai jos niitä on ollut, niin ne ovat lähinnä olleet positiivisia. Tänään saatoin luoda itselleni ongelman, jota voi pitää lähinnä hyvänä ongelmana.



****************************************************************

Olin harmitellut, että kalenterini näytti punaista niin monen viikonlopun kohdalla, eikä aikaa rauhallisille kotiviikonlopuille ollut meinannut oikein löytyä. Tämä viikonloppu ei tehnyt poikkeusta. Kun pelataan poikien kanssa jalkapalloa, niin kauden päätökseen on vain yksi mahdollinen keino: lähteä risteilylle. Perjantaina piti varastaa vähän töistä, että ehti laivaan. Ja ennen kuin paatti oli edes irronnut, niin A-olut jo virtasi laivan buffetin hanoista. Pelkäsin viinien tuovan aamuksi rapean olon, joten keskityin vain mallastuotteisiin enkä edes illan mittaan koskenut tiukkaan paitsi valmentajan palkintopullon kiertäessä pelaajalta pelaajalle. Tämä sitten palkitsikin lauantaina ja olo olikin yhtä raikas kuin syyspäivä Tukholmassa.

Stokis oli sitä hyvää samaa kuin ennenkin vastaavanlaisilla reissuilla: vähän ostoksia, Burger King (itse otin vain kokiksen), pari päiväkaljaa, McDonald's ja hyvännäköisiä ruotsalaisia. Ainoan ongelman oli aiheuttaa paluu keskustasta Gärdetiin ja satamaan. Jäimme viiden hengen poppoolla vielä aterioimaan tupaten täyteen Mäkkäriin. Tämän jälkeen päätimme ottaa tilataksin satamaan. Suhari pyysi kyydistä 500 kruunua, mikä oli aivan sikamainen hinta; menomatka satamasta ytimeen kustansi vain 170 kruunua. Pienen neuvottelun jälkeen menimme metroon. Kävin ostamassa lippuja ja siihen asti hyvin sujunut ruotsini ei pystynyt sisäistämään yhtä lausetta. Käteeni lykättiin 10 lippua viidelle kaverille ja minua laskutettiin 180 kruunun edestä. Ajattelin ensin, että kyseessä oli meno-paluuliput ja tästä syystä heitin viisi lippua elämäänsä nukkuvalle rantojen miehelle, joka kiitti hymyillen tästä "lahjasta". Lipputarkastuksessa meille ilmoitettiin, että lippuja on vain 2,5 ja jouduin menemään pummimaan liput takaisin rantojen mieheltä, joka oli vielä onneksi paikalla. Alhaalla metrossa huomasimme, että punainen linja ei mennyt korjaustöistä johtuen Gärdetiin ja jouduimme ottamaan Östermalmstorgetilta mittariauton ja ehdimme takaisin laivalle kuitenkin hyvissä ajoin ennen lähtöä.

Itse asia eli loppuillan roilotus sujui tutussa merkeissä. Otin hiivojen kyytipojaksi yhden Long Island Ice Tean, jonka hain Siljan tarjoamalla drinkkilipulla. Naapurihyttimme nuoret pojat olivat viritelleet oman kaljanjäähdytysjärjestelmän, joka tulvi vessasta hytin lattialle ja meidän hyttiimme asti. Meidän ylennettiin perhehyttiin ja pojille laitettiin lasku, jonka suuruudesta ei ollut tietoa. Laivapoliisin mukaan rakenteisiin ei kuitenkaan kosteuden kanssa menty - laivat lienee suunniteltu kännitoilailua kestäviksi. Iltaan toi myös iloa JJK:n pronssimitalin hyvähenkinen hehkutus laivalla kotiintulleilla Espoon Hongan pelaajille. Hyvällä tavalla sumuinen ilta päättyi hyttiin, jonne lähti mukaan kaksi palaa mitään sanomatonta pannupizzaa. Aamulla nuo slaissit, vedet ja mietoihin juomiin keskittynyt juomapolitiikka palkitsivat hyvällä ololla, joka ei äitynyt pahemmaksi, kun oloa suojattiin vielä Forumin Rasvamontun Eerikin Pippurin rulla-aterialla. Tästä reissusta jäi kuitenkin päällimäisenä mieleen annoskateus: olisi pitänyt ottaa iskender. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja lautasten tyhjennyttyä porukka lähti koteihinsa köllimään - hauska reissu oli nyt lopullisesti ohi.

***************************************************************

Kotona minua odotti hieman sekava huusholli, kamojen purkaminen ja perinteinen laivan pölyt pyyhkivä suihku. Lepäily ja sohva eivät ole olleet koskaan minua varten, joten tuntui oudolta jäädä kotiin lepäämään. Muistin Kirjamessut ja päätin suunnata sinne. Uusi Ljungin kauluspaita päälle, kohti ysi-spåraa ja Pasilaan.

Motivaationa reissulle oli ensisijaisesti kirjat, mutta toiseksi myös ihanat naiset. Mietin, että kirjamessuilla voisi tulla vaikka vastaan joku minun tapainen ihminen ja parhaassa tapauksessa tätä ihanaa voisi pyytää jopa lähtemään ulos joku kerta. Vaikka ajatus vaikutti epätodennäköiseltä ja jopa epätoivoiselta, niin jotain tuli kuitenkin tehdä. Tähän mennessä kotiovelle ei ollut vaivautunut vielä kukaan. Kavereiden vaatimuksista huolimatta olin kieltäytynyt luomasta profiilia deittisaiteille. Vaikka nykyinen elämäntilanteeni oli mitä mainioin ja olin siihen todelle tyytyväinen, niin tiedostin samalla sen, että elämä voisi olla todella kivaa myös jonkun kanssa. Ja vaikka elämäntilanne jatkuisi tällaisena, niin uuden ihminen tapaaminen piristää aina muuten.

Iskin messukeskukseen kello 14. Tsekkasin nopeasti kirjat ja päädyin siitä aika pikaisesti samaan aikaan käynnissä olleille Viini-messuille. Ensimmäistä lasia naukkailessani aloin jo oikeasti pelätä, että sunnuntailla oli mahdollisuus mennä höpön puolelle, joten päätin olla hakematta lisää juomalippuja - sille en voinut kuitenkaan mitään, että niitä sattui löytämään ilmaiseksikin, joten päätin ottaa vielä toisenkin lasillisen ja palata kirjojen pariin. Jälkikäteen huomasin, että minun maistellessa ranskalaista valkoista olivat samaan aikaan paneelikeskustelemassa tulevat presidenttiehdokkaat - no viini voitti kyllä varmasti politiikan.

Minulla oli jo ennestään liikaa kirjoja, mutta päätin jostain syystä ostaa niitä lisää. Kehuttu Jonathan Franzenin Vapaus tuli mukaan rumasta kannesta huolimatta. Mainitsin tämän fakta kustantamo Siltalan messuavulle, jonka tunnistin erään etelähelsinkiläisen ravintolan tarjoilijaksi - mainittuani tästä faktasta Facebookissa ystävälleni hän muisti vielä naisen persoonallisen ja kauniin tatuoinnin. Lupasin aluksi ostaa Franzenin kirjan Siltalan myymälästä, mutta palvelu ei ollut niin hyvää, että olisin maksanut siitä neljä euroa enemmän kuin Akateeminen pyysi - sieltä mukaan lähtivät lisäksi Michael Pollania, Sami Tallbergin Villiyrtti-opas ja Tuomas Vimman uusin.

Harppoessani sisään messuille huomasin hieman kauempana oikealla Jonathan Safran Foerin Eläinten Syömisestä -kirjan. Minun oli pitänyt tarttua tähän kirjaan jo aiemmin, mutta se oli jäänyt siitäkin huolimatta, että Stocka koetti aikanaan sitä tarjoushintaan ja kuukauden kirjana myydä asiakkailleen. Palasin Atena-kustannuksen mestoille messuaikani vedellessä jo viimeisiään. Nappasin teoksen ja menin kassalle. Näin oikealla puolelle minua hieman pidemmän tummahiuksisen naishenkilön. Hän kääntyi minuun päin ja tummahiuksinen nainen paljastui todella kivannäköiseksi.

Olin jo valmiiksi semidarrahöyryissä ja napannut perään vielä pari lasia viiniä. Saatoin olla myös nälkäinen, mutta olin myös järkevä. Ihana tumma kaunotar oli liikkeellä äitinsä kanssa. Kysyin, mikä kirja hänellä oli kädessään. Hän sanoi serkkunsa suositelleen kyseistä teosta. Valittelin kirjojen lojuvan pöydilläni, kun hylly oli täynnä. Hän toisteli samaa. Kerroin ostaneeni Safran Foerin kirjan, koska söin lihaa, mutta tarvitsin päätökselleni vielä toisen näkökulman - tämän jälkeen voisin sanoa vasta oikeasti että olin tehnyt valinnan. Kyselin hänen lukemisestaan. Pudotin kirjan vahingossa lattialle ja hän nosti sen. Äitinsäkin naureskeli taustalla. Mietin, että jos äitinsä ei olisi siinä, niin jäisin jututtamaan pidemmäksi aikaa. Ehkä minua jännitti. Toivotin hyviä messuja ja sanoin lähteväni kotiin.

50 metriä ovelle päin mentyäni olin jo katumapäällä. Ensimmäinen syy oli nyt nainen ja toinen kirjat. Mitä minä kotona? Ei ollut vielä nälkäkään. Ehkä vielä näkisin hänet ja sanoisin, että oli kiva tavata. Timothy Ferriss kirjoitti, että piti haastaa itseään, mennä sille kuuluisalle (liiaksi käytetylle, lähes raiskatulle) epämukavuusalueelle: "Kysy naiselta numero joka päivä!" Minulle riitti, että edes kerran vuodessa ja nyt olisi ollut se paikka. Toivoin, että äitinsä olisi jossain matkan päässä ja voisin palata vielä. Vihreä neule ja pituus olivat hyviä tuntomerkkejä massan keskellä. Näin hänet kauempaa, mutta vain pieni hetki ja hän oli jo kadonnut. Katselin hetken, mutta ei auttanut. Hän oli poissa silmistäni, muttei mielestäni.

******************************************************

Kun kaverini sanoi, että hän rakastaa ongelmia, niin tajusin, että minäkin rakastan. Minulla ei tällä hetkellä ole edes positiivista ongelmaa, mutta voisin luoda itselleni sellaisen. Minulla ei ole koskaan ollut edes haavekuvaa, sitä hyvää muistoa jostakusta, joka oli niin ihana siellä Pariisissa, mutta johon en saanut tutustua, kun piti joutua kohti lentokenttää. Mietin, että oliko mahdollinen haavekuva vain sitä, että halusi jotenkin erityisesti tavata jonkun - riitti että oli nainen. Mutta sitten muistin sen jännityksen, jonka tunsin kun näin hänet kauempaa uudestaan. Muistin sen yllätyksen, kun hän oli niin kaunis siinä kassalla. Vaikka olosuhteet yrittävät vinkata, että ei tänään, ehkä te vielä näette, niin jotain ehkä pitää tehdä kuitenkin.

Sitä voisi jotenkin yrittää löytää hänet. Ei nyt aivan ostaa mainosta Hesarista, mutta jotain. Asian laitahan voi olla niin, että hänellä on jo joku (optimisti kysyy miksi nainen ollut miehensä kanssa messuilla, olihan siellä paljon muitakin pariskuntia). Ja vaikkei olisi, niin minähän saatan olla liian lyhyt, tylsä tai outo, niin kuin naiset usein sanovat.

Mutta jos on olemassa toivoa, niin se riittää jo pitkälle. Aina tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. Pienestä vaivannäöstä voisi rakentaa hyvää romantiikkaa ja ainakin toinen yllättyisi (pessimisti sanoo, että toinen pitää tällaista etsijää vähän hulluna). Eräs jyväskyläläinen tyttö kertoi ystävälleni minun olleen sinnikäs tapaus, ulos piti lähteä ja kun homma ei ottanut tuulta alleen, niin se ei oli kuultava, vaikka sen pystyi muutenkin aistimaan. Itse olin unohtanut koko sinnikyyden, mutta nythän se olisi taas hyvä mitata itsensä.

Illat ovat helposti levotonta aikaa. Sitä tekee aivan eri asioita kuin tekisi aamun mielentilassa. Ehkä mietin vielä yön yli ennen kuin alan edetä asian kanssa. Tai ehkä rautaa pitää vain takoa, kun se on kuuma.

Vaikka kirjamessuille olisi tullut mentyä ilman risteilyäkin, niin sitä huomasi taas, että miten pienet asiat vaikuttavat tapahtumiin. Elämä on sattumia. Sitä olisi voinut ollakin ihan toisaalla tänä viikonloppuna. Sitä olisi voinut olla vain kotona lepäämässä. Sitä oli kuitenkin mukavissa höyryissä viikonlopusta ja iloisella mielellä liikenteessä. Elämä hymyili leveästi. Se on hyvä tiedostaa ja siitä tulee olla kiitollinen. Vaikka marraskuu paiskoo vettä ja vetää verhot jo ennen kuin työt on tehty, niin samaan aikaan tapahtuu paljon hyvää. Ja jotkut asiat voivat olla vielä paremminkin jonain päivänä. Vaikkei mitään sitten tapahtuisi, niin hyvän tarinan siitä kuitenkin saanee aikaan.

Jos joku lukija tietää kauniin tumman naisen, joka on noin 180 cm pitkä ja ostin tänään kirjan Atena-kustannukselta, niin Kirjoittaja ottaa tämän lisätietoja hymysuin vastaan! :)

Ajatuksia iästä

Sain kokea iloa ja kunnian olla tänään mukana kummin roolissa kristillisessä kastetoimituksessa. Viime kerrasta olikin aikaa jo kolmetoista vuotta. Siinä ajassa ehtii unohtaa tapahtuman hengen ja kulun. Tänään minulle tuli kuitenkin olo, jokaisen maailmankatsomuksesta huolimatta, että kastetoimituksen henkivä ilo lapsen saapumisesta tähän maailman oli jotain todella hienoa. Myös papin sanat onnistuivat osumaan minun maaliini, vaikken niitä enää muistakaan.



Olen aiemmin analysoinut itseni ja muiden ihmisten eri ratkaisuja pitkälti elämäntilanteeseen ja paikkakuntaan liittyvillä muuttujilla. Ennen kastetilaisuutta parkkipaikkaa Jyväskylän yläkaupungilta etsiessä ikäfaktori pompsahti jotenkin kummallisesti esille. Katselin K-kauppa Kympin ulkopuolella Haglöfsin-ulkoilupuvuissaan pyöriviä nuoria, opiskelijoita ja pariskuntia. Tajusin tuon iän valuneen jo ohi, vaikka kaupassakävijöiden ikätovereita olenkin usein muun muassa Jyväskylän yössä nähnyt - Helsingissä olen ollut ilmeisesti vanhemmassa seurassa. Vaikka vanhemmatkin ihmiset pitävät tuulipukuja sunnuntaikävelyillään, niin he eivät hae noutupizzaa vaan valmistavat ruuan edellisenä päivänä Mestarin Herkusta tai Stockan Herkusta (vaihtoehtoisesti Prismasta) haetuista hyvistä raaka-aineista, viikolla kun ei työn kyljessä niin ehdi.

Muistan tehneeni joskus lukioaikaan internetissä esiintyneen Mikä on henkinen ikäsi? -testin. 17-vuotiaan nuoren itsetuntoa hiveli, kun lukema näytti 36-vuotiasta. Ei sillä, että olisin tuntenut itseni silloin muita kypsemmäksi, mutta ehkä luulin olevani muita fiksumpi. Yliopistoaikoina vielä seurustellessa tuli kohkattua siitä, kun toiset ihmiset alkoivat rakentaa pesää jo yliopistoaikoina yhteisine tileineen ja koteineen - minä kun en ollut valmis laittamaan rahojani jakoon edes avioliitossa. Joka tapauksessa ikäkysymys on ollut minulla aina pinnalla, vaikka ehkä tajusin sen kouriintuntuvasti vasta tänään.

Kouluajoilta muistan hyvin tyttöjen pitäneen itseään aina poikia kypsempinä. Ja kyllähän se jossain vaiheessa varmasti ainakin fysiologisesti pitääkin paikkaansa. Minussa tämänkaltaiset asiat pistivät kuitenkin yleensä aina vihaksi, vaikken vihaani esille erityisesti tuonutkaan. Samasta asiasta sain kuulla vielä myöhemmin omalta tyttöystävältäni - hän kun oli aina niin kypsä ikäisekseen omasta mielestään. Hänen kypsyys oli varmasti totta jossain aiheissa, mutta monta kertaa väittämä muuttuu ainakin mielletyksi totuudeksi, kun sitä tarpeeksi toistetaan. Eihän kypsyys katso sukupuoleen, eikä välttämättä edes elämänkokemukseen, vaan ennemminkin tasapainoisuuteen ja kykyyn käsitellä elämänkokemuksia. Joka tapauksessa meidän suhteessa ikä tuotti jotain päänvaivaa - itse kun näin tiettyjen asioiden kuuluvaan myöhempään ikään ja tyttöystäväni silloiseen nykyhetkeen - eikä ihme, ettei se kestänyt.

Muistan joskus nuorempana harmitelleeni valintojani ja toivoneeni olleeni nuorempi, jotta olisin voinut valita vielä toisin lähinnä urheilulajien suhteen. Olin ilahtunut, kun näin veljeni ja hänen joukkuekaverit, mutta samaan aikaan tunsin, että samanlainen oli jäänyt minulta puuttumaan. Ihminen näkee ja kokee samatkin asiat eri tavalla eri-ikäisenä. Nuorempana jalkapallo oli aina kivaa, mutten nähnyt pointtia päämäärätietoisessa treenaamisessa. Myöhemmin harrastin amatöörijuoksua paljon järkevämmin ja tuloksekkaammin kuin moni myöhemmin oikeasti hyvä futari osasi edes junnuna treenata. Mutta yhtä kaikki vielä tänäkin päivänä tekee välistä mieli palata nuoruusvuosiin tehdä oikea ratkaisu joukkuevalinnan suhteen, käydä vähän useammin puiston nurmella kikkailemassa, jättää pesäpallot pelaamatta. Samaan hengenvetoon sitä tajuaa, että nykyinen minuus on juuri näiden nuoruuden huonolta tuntuvien valintojen summa, tässä tapauksessa kuitenkin positiivinen sellainen.

Kysymys itselleen ja muille ihmisille hahmottuvasta iästä tulee käsinkosketeltavasti esille tässä valmistumisen jälkeen kolmenkympin ollessa kahta lähempänä. Yksi ei meinaa aikuistua ja haluaa jatkaa opiskelijaelämää ikuisuuksiin, toinen ottaa aikustumisen liian tosissaan ja kolmas elää välimallin elämää. Muistan joskus vaihtokaverini sanoneen, ettei kannata olla se ensimmäinen, joka lähtee vaihdosta kotiin, muttei todellakaan kannata olla se viimeinen. Ehkä samaa pätee myös aikuistumiseen. Ei ole hyvä kiirehtiä vastuuttomasta (olipa tämä rankka ilmaisu) elämästä aikuiseksi liian nopeasti, mutta ennemmin sekin kuin ikuiseksi opiskelijaksi jääminen. Elämässä on kuitenkin olemassa yllättävän vähän itseisarvoja, itse asiassa elämämme välinearvojen maailmassa. Opiskelu on väline työtä varten ja työ on väline järkevää elämää varten. Ei niistä kummastakaan kannata tehdä elämän päätarkoitusta, vaikka hyvä niistä on pitää, varsinkin kun ne täyttävät suuren osan elämästä.

Valmistuminen ja hyppy aikuisten elämään tuottavat monelle ihmiselle erityisen paljon paineita jo itsessään, vaikkei olisi vielä edes sormuksista tai lapsista puhettakaan. Ihminen tekee niin sanotusti liian isoja muutoksia, jotka vaikuttavat asiaa toisin havainnoivalle jopa hölmöiltä. Ei sitä tarvitse repiä itseään, toisiaan ja liittymäkohtia rikki, kun haluaa irrottautua vanhoista tavoista. Joskus irtiotto tekee hyvää, mutta hetken eron jälkeen yhdessä tekeminen voikin olla yllättävän vaikeaa.

Aika moni elää minun iässäni välimallin elämässä, josta löytyy erilaisia puolia. Monilla on jäänyt hyvät vanhat kaverit edellisestä elämänvaiheesta, mutta elämä on mennyt positiivisella tavalla eteenpäin. Toisilla taas vanha elämänvaihe kummittelee ja haikailuttaa liikaakin, vaikka pesäero on tullutkin tehtyä jo kauan sitten. Vaikka haluiaisi elää hieman toisin, niin olosuhteet eivät oikein mahdollista sitä parhaalla tavalla.

Olin eilen pyörähtämässä yökerhossa jalkapallojoukkueemme nousujuhlien tuoksinnassa. Olin juuri edellä mainitussa välimallin tilassa hyvinkin vahvasti. Tykkäsin olla ulkona, kun näki nuoria ihmisiä, jotka olivat pitämässä hauskaa. Toisaalta olin itse vastuullisena aikuisena cokis kädessä, koska seuraavana päivänä oli vastuutehtäviä ja muutenkin tunsin olevani jonkin verran väärässä paikassa. Vaikka naiset olivatkin kauniita, ne olivat nuoria. Mietin kuten niin monesti aiemminkin: täällä ei ole ehkä paras olla, mutta vielä huonompi sitä on olla katsomassa Uutisvuotoa vanhempien luona. Välimallin tilasta huolimatta onnistuin pääsemään ajoittain hyviin fiiliksiin, kun Ruudolf ja Karrikoira lauloivat riivaavista mammoista ja ympärillä oli kuitenkin paljon ystäviä. Hyvissä ajoissa totesin kuitenkin, ettei minulla ollut puhuttavaa kenellekään naiselle. Toisaalta ajattelin myös, että sinkkukaverieni tuli alkaa tehdä ratkaisuja, joten lähdin hyvillä mielin takavasemmalle.

Junassa tajusin, etten hetkeen ole menossa takaisin kotikaupunkiini - ainakaan viikonloppua viettämään - ja tällä erää hyvä niin. Jyväskylässä ja siellä pari vuotta sitten elämässäni elämänvaiheessa oli paljon hyvää, mutta se aika on ohi. Tässä iässä ja tässä tilanteessa Helsinkiä parempaa paikkaa ei ole minulle. Vaikkei siellä elämänvaiheesta riippuen näkeään yhtä paljon kauniita nuoria naisia kuin Jyväskylässä, niin tarjonta on kuitenkin nuorten ihmisten suhteen aika hyvä, kun vertaa niihin itäsuomalaisiin kaupunkeihin, joissa olen työni puolestani tänä vuonna vieraillut ja joiden demografiaa olen hutkinut siinä sivussa. Ja ehkä kyse on kuitenkin lopulta vain siitä ristiriitojen maailmasta, jossa olen elänyt ja tulen elämään koko elämäni. Jyväskylässä sitä tuntee olevansa liian vanha tuohon seuraan, mutta tulevalla viikolla töihin liittyvässä koulutuksessa sitä kapinoi kauluspaitajengin seurassa huppari päällään.